Yleistä keskustelua musiikista ›

Nyt jätkät ja kaunottaret tuli sextet of alesta psykedeelimainen aihe mieleen. Mietin monesti esim. tuotaUniklubin piisiä kuullessa, että "voi saatana millasta ruikutusta, eikö voi vähän vähemmän itsesäälivää asennetta ottaa hommasta?" Ni mieleeni tuli, että millainen asenne on yleensä teirän diggailemassanne musassa? Ajattelekko edes moista asiaa koskaan? Elikkä siis millasia teemoja niiku lyriikat siinä käsittää, ja musa mahollisest tukee sitä? U know, siis niiku sen musan "asenne" sitä kohtaan, mistä se ikinä kertookaan? Millane asenne vetoaa teihin musisoinnissa?
 
Itse diggailen kaikkein eniten Panteran ja Black Label Societyn kaltaisten raskasrock-ryhmittymien peräänantamattomasta, voimaa korostavasta asenteesta. Elikkä yleisena teemavireenä on sellainen jääräpäinen päättäväisyys, usko, voimanpuuskailu, että minä onnistun, sie et saa miuta kaatumaan perkele! Että joskus menee huonommi, thats life, mut sitä ei jäädä perkele ruikuttamaan, vaan siitä noustaan! Ollaan vahvempi kuin ennen, ei taivuta! Fucking Hostile ja Stronger Than Death noin mentaalisessa mielessä. Eli voimakas, päättäväinen, lujatahtoinen, never-surrender-always-prevail- asenne vetoaa perkeleellisimmin tähän kalloon.
 
Ah, Askis muistuttikin letkeilyllään että tietyst ajoittain kasarimainen "Lets partyrock and find some Wemen, and lets Rawk This Haaaus Aut!"-meininki on myös äärimmäisen vetoavaa. Nothin But A Good Time!
 
Nonnih, varmaanin häröin topikci mik on tulu laitettua, mut se on vaa hyvä. mitäs sanoisitte tierusteluuni?

Pietään hauskaa ja soitetaan letkeästi jatsia.

Pietään hauskaa ja soitetaan letkeästi jatsia.
 
Nimenomaan. Mitäpä sitä miettimään ja ruikuttamaan.

Tääkin vaihtelee. Joskus tykkään musasta, jossa soitetaan hirveellä asenteella on juuri tuommonen periksiantamaton asenne, kova itseluottamus jne. Joskus sitten taas on ihan paikallaan vähän sellaiset melankoliset ja biisit jossa ei paljon omalla hienoudella ja voimalla juhlita. Ja tämänhän suomalaiset musisoijat osaavat. :P Ja sitten on tämä "letkeä" meininki. Eli muuta ei tarvita kuin rento asenne, letkeet soundit ja vaatteet.

en minä asenteesta oikein tiedä. mutta ainakin tykkään kuunnella semmosta musiikkia, jossa ei oo mitään järkeä.

Rock'n'Roll...

No blueshan on bluesia. Joskus muija jättää ja pettää ja on niin vitun kova blyys, mutta joskus taas ollaan niin äijää että heikompien sukat pyörivät jalassa silkasta kunnioituksesta. Skynyrd on kumminkin mun mielestä bändi, jonka asenne menee aika hyvin yksiin tän mun oman elämänasenteen kanssa. Siinä on yksi hyvä lisäsyy diggailla sitä niin saatanasti. Ja väliin tollanen selkeä hauskanpitomeininkikin (esim. Quireboys) on hyvästä, toisinaan taas vituttaa niin paljon että vain Exploitedin vittuperkelepaikatpaskaksi-asenne voi pelastaa pään räjähtämiseltä. Ja jos hyvästä asenteesta puhutaan, niin tietenkin on pakko mainita sellaiset nimet kuin AC/DC, Peer Günt ja Backsliders. Asennetta voi bändillä olla niin paljon että raamattukin kalpenee, mutta se miten sen saa välittymään kuulijaan onkin kysymys sinänsä.
 
Oikein niin maan pirun "asenteelliset" rock-kukkoilijat ja synkistelijät onnistuvat lähinnä naurattamaan.

Asenne? Maailman kovimmat soittajaäijät tiluttaa kauluspaidat päällä. Siinä on asennetta!

Rento, nautiskeleva.

Minusta "asenne" on aivan liian usein tekosyy huonolle musiikille.

Monenlaista. Rankka on hyvä sana kun se miten minä itse sen ymmärrän on aika laaja. Eli vähemmän vakavasta kauhuleffameiningistä äärimmäiseen tylytykseen. Tylytyksellä en tarkoita mitn Timo Niskarautiainen & Orkesterin tuoppiin itkemistä enkä näiden nykymetallibändien äijäilyä, vaan esim. Kohu-63:n näkemystä maailman menosta. Päin helvettiä mennään eikä pelastettavaa enää juuri oo.
Ja tietenkin leppoisa meininki on hyvä. Ja välillä ahistelu ja synkistely, esim. Joy Division.
Sitten on vielä hauska juttu: "vakavan" musiikin kuuntelijat pitävät jotain Kumikamelia ja vanhaa YUP:tä ilmeisesti huumorimusiikkina hupaisien sanoitusten ja vänkyröiden juttujen vuoksi mutta minä jostain syystä suhtaudun niihin täysin vakavasti.

Minusta "asenne" on aivan liian usein tekosyy huonolle musiikille.
 
No jos varsinaisesta rockista puhutaan, niin kyllähän se rockin kapinallisuuden idea on se, mitä täytyy mallintaa että rock on uskottavaa. Kuulostaa ehkä vähän abstraktilta, mutta ihme ja kumma, jos rockista ei löydy asennetta (ja jos rockyhtye on lavalla erityisen huono) ei uskottavuutta synny. Popissa asennettomuus ei ole mielestäni ongelma. Popin ja rockin kontekstit ovat kuitenkin sen verran erilaiset.
 
Alkuperäiseen kysymykseen voisin vastata niin, että diggaamassani musiikissa on kyllä pääosin positiivista energiaa ja asennetta. Vaikka olenkin grungeajan kasvatti, en ole koskaan löytänyt mitään niin erityisen hienoa sellaisesta "uusautenttisuudesta" ja surkuttelusta. Tällaista musiikkia tehtiin 90-luvulla mielestäni todella paljon. Yleensä pidän sellaisesta musiikista, missä on showmenoa ja hauskuutta. Tämäkin on vain siis makukysymys. Toisaalta hippipsykedelia on myös jännää.

Asennevamma useinmiten, niinkuin itsellänikin.
 
Pidän kuitenkin mahdollisimman neutraalista asenteesta, sellaisesta joka ei aja itseään umpikujaan, on nöyrä ja oikeasti tinkimätön, ei kumarru edes omaa persettään nuolemaan. Ai niin, eihän sellaista ole olemassakaan.

Laidasta laitaan.
 
Tällä hetkellä tulee kuunneltua enimmäkseen "perkele periksi ei anneta"-musiikkia, ja aikamoisen vihaista musaa alà Slayer, Diablo, COB.
 
Sitten Sex, Drugs & Rock N` Roll-osastolla jyrää Gunnarit jne.
 
Tunnelmaosasto on sitten erikseen, mutta kaikenlainen ylisiirappinen karsitaan. Esim. Gunnareiden November Rain ja ÄLÄ ITKE on aika scheisseä. Smashing Pumpkins on hieno bändi, ja joskus kuuntelin sitä taukoamatta, mutta nyt ei just putoa tuollainen, lukuunottamatta joitain biisejä. Alice In Chains ja Placebo on hyvää tunnelmakamaa.
 
Kaikenlaista pyöritetään.....tilanteen mukaan.

Ihan sama millä asenteella soittavat kunhan kuulostaa hyvältä.

Kykyä käyttää omia aivoja ja olla oma itsensä. Ei vapaaehtoisesti jäädä muiden jalkoihin. Näin siis itse koen. Semmoinen ruikutusmusa käy vituttamaan "musta ei ole mihinkään ampukaa mut". Ei noin, tosimiehet kestää mitä vaan.

Tällä hetkellä huoleton ja elämänmyönteinen, edellinen biisi kertoi kivusta ja sisäisistä arvista.
 
Eli vaihtelee aika runsaanlaisesti, enimmäkseen kyllä taitaa olla negatiivista "musta tuntuu että tää menee kaikki päin vittua" -asennetta.

No jos varsinaisesta rockista puhutaan, niin kyllähän se rockin kapinallisuuden idea on se, mitä täytyy mallintaa että rock on uskottavaa. Kuulostaa ehkä vähän abstraktilta, mutta ihme ja kumma, jos rockista ei löydy asennetta (ja jos rockyhtye on lavalla erityisen huono) ei uskottavuutta synny. Popissa asennettomuus ei ole mielestäni ongelma. Popin ja rockin kontekstit ovat kuitenkin sen verran erilaiset.
 
Mutta millä sitten määrittelet tuon asenteen? Tarkentamattomana käsite jää epäselväksi ja loppujen lopuksi aika tyhjäksi. Yleensä sillä tosiaan viitataan jonkinlaiseen kapinallisuuteen, mutta monien rockbändien "asenne" on vain kehnoa uhoa. Esim. Pate Mustajärven "pitäkää tytöt pilluista kiinni" -kommenteissa ei ole mielestäni kysymys minkäänlaisesta kunnollisesta kapinahengestä tai "asenteesta" vaan pelkästä tyhmyydestä.
 
Ja kääntäen, kyllähän popissakin tietynlainen asenne on usein toivottavaa, mutta harvemmin tarvitaan juuri sitä kapinahenkeä(joka sekin alkaa olla kyseenalainen käsite rockin konventionalisoiduttua 40 vuoden aikana jonkin verran).
 
Ja miksei "rock, rauha ja rakkaus" voisi olla asennetta siinä missä vaikkapa "Tie Your Mother Down" tms. tyypillinen asenteeksi mielletty?
 
---
 
Tulipa sekavaa tekstiä, toivottavasti pointti löytyy.

Olisi hieno sanoa: "I wanna rock 'n' roll all night and party every day!", mutta kyllä taitaa olla niin, että diggailemastani musasta löytyy "asennetta" laidasta laitaan. Riippuu ihan omista tuntemuksista, mikä kulloinkin kolahtaa parhaiten.