Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Seuraava kirjoitus saattaa sisältää lieviä "spoilereita" Metallican Through the Never-elokuvan "juonesta" ja sisällöstä.
 
No tuli sitten eilen käytyä kokemassa tämä kummajainen eli Metallican teatterielokuva. Kerrottakoon vähän taustoiksi, että olin joskus 13-14 vuotiaana aivan suunnaton Metallica fani; bändi koko tuotanto tuli nopeasti asti hankittua kaikkine mahdollisine DVD:eineen ja livelevyineen. Minulla on jotenkin hämärät muistikuvat kuin olisin kuunnellut melkeinpä pelkästään Metallican tuotantoa muiden bändien sijaan, biisien sanat osattiin tietty ulkoa ja Metallican biisejä opeteltiin soittamaan huonosti kitaralla. Kuitenkin kasvaessa ja kypsyessä innostus bändiin alkoi hiipua muiden bändien ja musiikkityylien alkaessa kiinnostaa. Muista kuunnelleeni ja tykänneeni St. Angeristakin sen ilmestyessä, mutta nykyään se on jäänyt muita levyjä selvästi vähemmälle kuuntelulle. Itselleni pahin kolhu bändin historiassa oli Jasonin lähteminen, koska vaikkei hän ei ehkä sävellyksellisesti tuonut bändiin mitään kovin merkittävää, oli hän kuitenkin korvaamaton mies, mitä livevetoihin tulee; aina täynnä energiaa ja taustavokaalit tulivat poikkeuksetta antaumuksella ja voimalla. Jasonin lähdön jälkeen bändin on mennyt hiljalleen mielestäni alamäkeen kaikin puolin. Lulu, josta oikeasti pidän, on välkähdys paremmasta tulevaisuudesta, koska se antoi ymmärtää, että Metallica oli valmis vielä kokeilemaan musiikillisia rajojaan. Harmillisesti suuren metalliyhteisön teilauksen johdosta pelkään, että uusi levy on taas paluuyritys 80-luvun menoihin.
 
Tällä historialla meni siis elokuvaa katsomaan. Ennakko-odotuksina minulla oli, että katselukokemus olisi varmasti hauska tai ainakin huvittava: vanhat hevipapat vääntävät konserttielokuvan kuin 70-luvun bändit konsanaan. Odotin, että kokemus voisi olla nostalgiamielessä hauska, koska en ollut bändin tuotantoa kuunnellut pitkään aikaan, ja tietty shown odotti olevan eeppinen. Ikäväkseni täytyy todeta, että jo elokuvateatterissa moni asia vaivasi minua.
 
Ensinnäkin vaikka elokuvissa kuultua "livevetoja" olikin kovalla kädellä korjattu jälkikäteen ja soundit olivat aika muhkeat ja raskaat (vaikka tulivatkin turhan kovaa; olisi melkein pitänyt käyttää korvatulppia), niin jotenkin kokonaisuutena vedosta paistoi läpi jonkinlainen väsyneisyys ja leipääntyminen. Ainoa, joka tuntui konsertissa olevan täysillä messissä, oli Lars, ja voin vain kuvitella, miten tämä miehen into on paikan päällä kostautunut soittotarkkuudessa. Trujillo oli paikalla palkattanuna basistina ja veti muutamaan kertaan sitä typerää rapukävelyä. Kirk veti taas todella perussuorituksen, mutta toisaalta taas Kirk on aina ollut suhteellisen hillitty kaveri niin lavalla kuin sen ulkopuolella. Hetukasta taas tuli enimmäkseen sellainen tympiintynyt olo. Keikka vedettiin suurimmaksi osaksi rutiinilla läpi, itselleni välittyi sellainen olo, että kaikki miehen asenne ja energia oli teennäisesti liimattu päälle: "täytyy nyt vetää kovaa ja huuta parit yeah-huudot, koska tämä on Metallica, ja sitä ihmiset odottavat meiltä". Kuitenkin mies ei tuntunut olevan läheskään niin hengessä mukana, mitä on joskus tottunut näkemään. Tähän on tietty mainittava, etten tiedä paljoakaan bändin nykyisistä livevedoista kuin sen, että soittotarkkuus on heikentynyt jatkuvasti. On tietty ymmärrettävää, että kun soittaa samoja biisejä ja kiertää maailmaa yli 30 vuotta, niin kyllä siinä saattaa ketä tahansa vähän leipiinnyttämään.
 
Itse biisilistassa ei ollut sinänsä mitään vikaa, vaikka olisin toivonut edes yhtä biisiä Loadilta. Kuitenkin jotkut ratkaisut tuntuivat vähän hölmöiltä. Esimerkiksi Wherever I Roamista soitettiin omituisesti vaan intro, jonka jälkeen siirryttiin Cyanideen. And Justice for Allista oli jätetty toinen verse kokonaan pois ja Batterykin katkaistiin ennen sooloja, josta siirryttiin omituisesti Nothing Else Mattersiin. Omituisia ratkaisuja kaikki - ainakin omiin korviin. Tietty Nothing Else Matters on "pakollinen" biisi elokuvassa, mutta minusta se tuntui väärältä ratkaisulta sitoa se "juonen" kuolemakohtaukseen; biisihän on rakkausballadi, ja Fade to Black on bändi kuolemabiisi. Miksi sitä ei sitten käytetty?
 
Itse konsertti näytti aika siistiltä 3D:nä ja loi sellaisen illuusion kuin konsertissa olisi ollut paikan päällä. Ohjauksellisesti ehkä paras bändi livetaltiointi. Konsertissa on käyetty showelementteinä paljon bändin historiasta tuttua rekvisiittaa kuten Ride the Lightining aikana lavan yläpuolella oleva sähkötuoli, Master of Puppetsin aikana lavalle nousevat ristit, And Justice for Allin aikana lavalla rakennettu Lady Justice tai Dike, joka myöhemmin hajoaa jne. Aluksi nämä tuntuivat ihan hauskoilta nostalgisilta silmäniskuilta, mutta ajan mittaan nekin alkoivat tuntua surullisen pakotetuilta. Esimerkiksi Lady Justice hajosi kerta laakista, mutta Live Shitissä homma toimi paremmin, kun patsas hajosi kappaleen lopussa vähitellen. Myös Cunning Stuntsista revitty "onnettomuus" ja lavan hajoaminen tuntui lopussa uskomattoman pakotetulta ja epäluontevalta. Alkuperäisessä vedossa on sentään vähän yritystä saada homma näyttämään oikealta onnettomuudelta, mutta leffan kohtauksessa on kivuliaan selvää, että kyseessä on vain teatraalinen efekti.
 
Yksi leffan pahimpia kompastuskiviä oli "juonikohtaukset". Elokuvan päähenkilö Trip ei kiinnostanut lainkaan, ja tämän seikkailu on täysin tylsä, mielikuvitukseton ja epäkoherentti "surrealistinen" trippi. Tripin näyttelijä oli aivan surkea näyttelijä, ja tuntui kuin hänellä olisi vain kaksi ilmettä: välinpitämätön ja yllättynyt. Itseäni tympäännyytti joka kerta, kun konsertista hypättiin "juoneen". Lisäksi elokuvassa on yksi mysteeri, joka ei koskaan selviä, joka tuntui todella kököltä ratkaisulta. Itse olisin odottanut, että Metallican pojat olisivat itse seikkaileet jossain hämärissä seikkailuissa kuin Led Zeppelin tai Beatles konsanaan. Ainakin I Disappearin musiikkivideo osoittaa, että bändillä olisi ollut ennen rahkeita tähänkin.
 
Yhteenvetona on sanottava, etten tykännyt paljoakaan. Olisin toivonut, että tästä olisi saanut edes jonkinlaisen nostalgian huurruttaman kokemuksen, joka olisi vähintäänkin naurattanut, mutta nyt minulle tuli lähinnä surullinen olo. Ei ole hauskaa, kun alkaa toivoa, että bändi, joka on ollut allekirjoittaneelle joskus aivan tajuttoman tärkeä, pistäisi pikku hiljaa pillit pussiin. No kaverin kanssa sovittiin, että katsellaan joku päivä Live Shit ja Cunning Stunts oluen kanssa ja muistellaan ja nautitaan siitä Metallicasta, joka oli meille molemmin niin tärkeä.
 
2/5 tähteä.