Kitarat: kitarakamat ›

Laulava Kylätohtori: Itse asiassa levyjen hyvyyden ja musikaalisuuden välillä on korrelaatio. Tosin usein se on kääntäen verrannollinen...
 
Kyllä niitä sellaisiakin omakustanne ja muitakin levyjä on aika paljon jotka eivät ole kauheasti myyneet. Silti moniakaan niistä ei voi pitää taiteellisesti jotenkin hyvinä. Ei edes keskinkertaisena.
 
Hyvä on aika paljon makuasia ja siitä on aika turha väitellä. Tai se on ihan sama kun alettaisiin väittelemään millainen pitsa on paras :)

mpekkanen: Kyllä niitä sellaisiakin omakustanne ja muitakin levyjä on aika paljon jotka eivät ole kauheasti myyneet. Silti moniakaan niistä ei voi pitää taiteellisesti jotenkin hyvinä. Ei edes keskinkertaisena.
 
Hyvä on aika paljon makuasia ja siitä on aika turha väitellä. Tai se on ihan sama kun alettaisiin väittelemään millainen pitsa on paras :)
 
Jep, oma (vitsikäs) pointtini oli lähinnä, että valtavirta myy hyvin, mutta on pääasiallisesti pelkkää sekundaa. Tämä toki vain minun henkilökohtaisena mielipiteenäni... ;)

Laulava Kylätohtori: ....valtavirta myy hyvin, mutta on pääasiallisesti pelkkää sekundaa....
 
Ekaa asiaa olen itsekin ihmetellyt, toisesta asiasta olen varauksella eri mieltä.
On tavallaan aika boring jos kaikki soittelee samoilla vehkeillä ja siinähän just jää jalkoihin nämä otsikon mukaiset "vääränmalliset" kitarat. Plussaa kaikille väärän ja vinon muötyisilla kitaroilla soittaville! Hyvä meininki.
 
Ja sitten laatuasiat. Muistelisin että ollaan muualla topiceissa todettu että yleisesti valtavirran ei voi todeta olevan sekundaa. Eikös nykyiset kitarat pääsääntöisesti ole aika hyvälaatuisia ja poikkeuksena seassa on sitten virhekappaleita?
 
Lisätään vielä tämä loistava kitara mutta tosiaankin ehkä ns. "vääränmallinen" http://muusikoiden.net/tori/nayta.php?id=780913

Toista viikkoa tullut putkeen soitettua Carvinia. Aivan helvetin hyvä kitara! Uskaltaisinkohan väittää, että paras mitä minulla on ollut. Alkuun vieroksumaani "vääränmallista" ulkonäköä olen siedättynyt pitämällä kitaraa telineessä kunniapaikalla olohuoneessa. Päivä päivältä se on näyttänyt paremmalta. Ei mitään hätää enää. Kyseessähän onkin linjakas, kaunis ja moderni taideteos.
 
Ihminen muuttuu ja kasvaa. niin myös näköjään minäkin. Pakkomielle klassiseen vintage stratocasteriin ja -lespauliin on ainakin hetkeksi hellittänyt. Voisinkohan siirtyä jo menneiltä vuosikymmeniltä nykyaikaan? Ainakin eilen yllätin itseni. Huomasin kuuntelevani spotifystä Steve Vaita, Joe Satriania ja Dream Theateria :-O
 
Olenkohan uuden kitaran myötä kasvanut ihmisenä, seonnut - vai kenties parantunut elämää haittaavasta taudista nimeltä vintagepurismi? ;-)

Laulava Kylätohtori: Jep, oma (vitsikäs) pointtini oli lähinnä, että valtavirta myy hyvin, mutta on pääasiallisesti pelkkää sekundaa. Tämä toki vain minun henkilökohtaisena mielipiteenäni... ;)
 
Ymmärsin kyllä mitä tarkoitit. Varmasti jenkeissä esimerkiksi tehdään paljon tällaista tekemällä tehtyä lista musiikkia, joka on suunnattu lähinnä aika nuorelle kuuntelija porukalle.
 
Tästä saisi kyllä aika pitkän ja laajankin aiheen jos jaksaisi kirjoittaa. Kyllähän näiden hittienkin takana on paljon ammattitaitoa ja osaamista ,vaikka musiikki ei niin itseä miellyttäisikään.
 
Ihan kaikki mikä myy hyvin ei ole kuitenkaan automaattisesti huonoa. Ikävän paljon tosin....

mpekkanen: Ok. Gibbons ei saa enää mitään aikaiseksi. Myöskin B.B. King on ollut ihan turha jätkä jo 30 vuotta.
Lisäksi olet oikeassa, ettei levyjen myynti ole koskaan sidoksissa levyjen "hyvyyteen" tai musikaallisuuteen. Sinä tiedät onneksi kiistattomat faktat tästä asiasta ja hyvä niin.
Olen todella ärsyttävä ja en onneksi viilaa mitään pilkkuja.
 
:)
 
Hyvä hyvä, kyllä sustakin huumorimies vielä leivotaan! :)
Tuossa kun puhuit nuoremmalle väelle väkisin tehdystä listakamasta niin Eliminator ja Afterburner tulevat väkisinkin mieleen...sinänsä kaikki hypersuosittu ei ole automaattisesti roskaa, esim. John Mayer ja onhan noita vaikka mitä.

mpekkanen: Ymmärsin kyllä mitä tarkoitit. Varmasti jenkeissä esimerkiksi tehdään paljon tällaista tekemällä tehtyä lista musiikkia, joka on suunnattu lähinnä aika nuorelle kuuntelija porukalle.
 
Tästä saisi kyllä aika pitkän ja laajankin aiheen jos jaksaisi kirjoittaa. Kyllähän näiden hittienkin takana on paljon ammattitaitoa ja osaamista ,vaikka musiikki ei niin itseä miellyttäisikään.
 
Ihan kaikki mikä myy hyvin ei ole kuitenkaan automaattisesti huonoa. Ikävän paljon tosin....
 
Totta joka sana. Onhan noiden ulkomaanhittien takana todella kovatasoisia ammattimuusikoita ja melkoinen markkinointikoneisto. Osaamista löytyy siis. Kotimaisista en sitten niin tiedä, ainakin suuresta osasta tuntuu, ettei sitä ammattitaitoa löydy oikein mistään.
 
Ja tottakai myös hyvää valtavirtamusiikkia löytyy. Pääasiassa kuitenkin pelkkää sekundaa. Ja tämä nyt on vain oma mielipiteeni. Ja kuten Pekkanen jo totesikin, en ole tämän musiikin kohderyhmää.
 
Itse toivoisin kuitenkin, että se ammattitaito ym. löytyisi sieltä bändistä. Tai että se olisi vähän spontaanimpaa ja lähtisi ns. sydämestä, eikä musiikin säveltämisestä rahantulon maksimoimiseksi...

Laulava Kylätohtori:
 
Itse toivoisin kuitenkin, että se ammattitaito ym. löytyisi sieltä bändistä. Tai että se olisi vähän spontaanimpaa ja lähtisi ns. sydämestä, eikä musiikin säveltämisestä rahantulon maksimoimiseksi...
 
Vaikka ollaan itse aiheesta hieman eksytty niin kyllä minäkin toivoisin, että sitä aitoa ja sydämellä tehtyä musiikkia tulisi paljon enemmän ja levy-yhtiöt myös sellaiseen satsaisivat.
 
Netti on kuitenkin muuttanut levyn myynnin tai oikeastaan hävittänyt sen lähes kokonaan. Se tarkoittaa, että isompien levy-yhtiöiden tallissa olevat pärjää ja muut eivät saa oikein missään näkyvyyttä tai kuuluvuutta. Satsataan yhden biisin hitteihin joita voi sitten ostaa kappale kerrallaan kännykkään tai mihin nyt haluaa.
 
Nykymeno on sitä ja tulevaisuus vielä enemmän, että isot bändit/artistit kyllä pärjää mutta pienet eivät pysy mukana. Jossain vaiheessa varmasti alkaa näkymään netin vaikutus myös musiikkikoulutukseen ja miksipä sinne enää niin paljon kukaan haluaisi kun musiikin tekemisellä ei voi itseä elättää.
Isommatkin bändit ja artistit tienaavat suurimman osan leivästään kaikkailemalla. Pienempien bändien keikkailu ei tahdo rahallisesti leipää pöytään tuoda ja Suomessakaan ei taida olla yhtään artistia joka eläisi pelkällä levyn myynnillä.
 
Sitten kun on näitä idols ja vastaavia kisoja niin niihinhän säveltää monesti sama porukka sitä materiaalia jotka tekevät muillekkin artisteille musiikkia. Silloin ei ole oikeastaan mitään väliä kuka minkäkin kisan voittaa kun ne kappaleet tehdään kuitenkin samasta kynästä kuin kymmenelle muulle artistille.
 
Tähän tietysti voisi ehdottaa, että käy itse kuuntelemassa niitä pienempiä ja hyviä bändejä. Ongelma on vaan siinä ettei niistä saa mistään tietoa. En minä ainakaan jaksa alkaa youtubesta tai vastaavista kuuntelemaan joidenkin tuntemattomien bändien demoja kun tietää jo valmiiksi, että ainakin 99% on sellaista mikä ei kiinnosta. Hyvää materiaalia varmasti olisi vaikka kuinka, mutta sitä ei käytännössä voi mitenkään mistään löytää.
 
Huonoon suuntaan on musiikkiala menossa ja on jo pitkään ollutkin ihan kuralla koko touhu.

mpekkanen: Vaikka ollaan itse aiheesta hieman eksytty niin kyllä minäkin toivoisin, että sitä aitoa ja sydämellä tehtyä musiikkia tulisi paljon enemmän ja levy-yhtiöt myös sellaiseen satsaisivat...
 
Ihmiset on niin tottuneita ala-arvoiseen paskaan, että ne tekee sitä ihan aidosti ja sydämestään. Sitä on sitten kiva levy-yhtiön setien myydä.

Muovinen: Ihmiset on niin tottuneita ala-arvoiseen paskaan, että ne tekee sitä ihan aidosti ja sydämestään. Sitä on sitten kiva levy-yhtiön setien myydä.
 
Kyllä varmasti joku Robin on ihan täpöllä mukana ja tykkaa hommastaan. En epäile olenkaan. Kuitenkin tämäkin pikkukaveri sitten joskus kun hieman kasvaa niin ei hän enää varmaankaan laula niitä samoja lauluja ja se mitä hän mahdollisesti haluaisi tehdä ei varmaan jotain levy-yhtiötä kiinnosta tippaakaan. Kun poika on jo kasvanut mieheksi, niin eipä se enää pikkutyttöjä kiinnosta. Silloin loppuu myös levy-yhtiön kiinnostus, säveltäminen ja koko homma jää tämän liian isoksi kasvaneen pikkukaverin omille harteille. Samoin kaiken muunkin hän saa tehdä ihan itse.
 
Näistä tekemällä tehdyistä "muusikoista" tulee vähän samanlaisia kuin urheilioista joilla on jo aktiiviura takanapäin. Kukaan ei ole kiinnostunut enää kun ei kaverilla voi rahaa enää vuolla. Hyvällä tuurilla jäädään ö-luokan julkikseksi seiska ja hymy lehtien sivuille, mutta ketään ei oikeasti kiinnosta.
 
Samaan aikaan olisi ihan oikeasti hyviä soittajia ja bändejä, mutta jos ne eivät tee radioystävällistä musiikkia ja vielä sellaista joka myy, niin ei se näitä monikansallisia levy-yhtiöitä kiinnosta. Onhan Suomessa toki pienempiäkin ja omakustanteenkin voi tehdä. Kyllä se kuitenkin vaatii ihan älyttömästi töitä jos kukaan eikä mikään media ole missään vaiheessa tukemassa. Keikkaa saa tehdä ihan älyttömästi ja siltikään ei sillä tahdo elää.
Monihan muusikko tekee muita töitä ,että saa sillä sitten sen leivän. Vanhetessa kuitenkin moni asia tuppaa muuttumaan...
 
Jos ajatellaan vaikka jotain kitaristia niin kuinkahan hyvä hänen tulisi olla ,että Suomessa voisi pärjätä omilla instrumentaali ja soolokamalla. En usko ,että se onnistuu ilman levy-yhtiöiden tukea ja sellainen musiikki ei täällä myy tarpeeksi joten on ihan sama kuinka hyvin osaa soittaa. Soittotaito ei siis riitä, vaikka olisi kuinka hyvä.
 
Kun kaverit on siinä parikymppisiä niin ne vielä varmaan jaksaa etsiä ja promota kokoajan , että saisi uutta keikkaa vaikka niistä ei oikeastaan käteen mitään jäisikään. Sitten kun bändissä alkaa olemaan jo ikää enemmän ja soittajilla on perhe niin siihen se sitten monesti alkaa hyytyä kun ei jää aikaa sellaisille "harrastuksille" joista ei tule muuta kuin tappiota ja vie kauheasti aikaa muusta eli perheestä.
 
Jos näihin parikymppisiin soittajiin olisi aikoinaan satsattu niin tilanne voisi olla sitten myöhemmin ihan toisenlainen kun on nimeä niin saa helpommin keikkoja-->pystyy tekemään sitä hommaa ja elättämään musiikin tekemisellä itsensä.

Tsugu Way: Toista viikkoa tullut putkeen soitettua Carvinia. Aivan helvetin hyvä kitara! Uskaltaisinkohan väittää, että paras mitä minulla on ollut. Alkuun vieroksumaani "vääränmallista" ulkonäköä olen siedättynyt pitämällä kitaraa telineessä kunniapaikalla olohuoneessa. Päivä päivältä se on näyttänyt paremmalta. Ei mitään hätää enää. Kyseessähän onkin linjakas, kaunis ja moderni taideteos.
 
Ihminen muuttuu ja kasvaa. niin myös näköjään minäkin. Pakkomielle klassiseen vintage stratocasteriin ja -lespauliin on ainakin hetkeksi hellittänyt. Voisinkohan siirtyä jo menneiltä vuosikymmeniltä nykyaikaan? Ainakin eilen yllätin itseni. Huomasin kuuntelevani spotifystä Steve Vaita, Joe Satriania ja Dream Theateria :-O
 
Olenkohan uuden kitaran myötä kasvanut ihmisenä, seonnut - vai kenties parantunut elämää haittaavasta taudista nimeltä vintagepurismi? ;-)
 
Iso plussa hyvästä asenteesta. :) Miksi rajoittaa itseään kaikenlaisilla ennakkoasenteilla ja jo valmiiksi kiveen hakatuilla mielipiteillä. Jos löytää uusia hyviä keinoja itseilmaisunsa kehittämiseen ja uusia jännittäviä instrumentteja jotka kenties vielä inspiroivat hakeutumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle niin tämähän on vain ja ainoastaan rikkaus! Itse en enää jaksa asettaa mitään rajoituksia omien kamojeni suhteen vaan yritän mahdollisimman ennakkoluulottomasti kokeille kaikkea uutta. Tämä vuosi on ollut minullekin hyvin rajoja rikkova vuosi, entisestä efekteihin nihkeästi suhtautuvasta perinnehenkisten vahivstimien ystävästä on tullut onnellinen Mesa Boogien ja kohtalaisen pedaalikasan omistaja. Enkä ole ollut ikinä tyytyväisempi tällä saralla.

Nyt on kyllä pakko todeta, että alkaa vähän vaikuttaa elitistiseltä tämä keskustelu pohjalta "mun musamaku on parempi kuin tavisten musamaku". Se että onko joku musa jonun mielestä paskaa, on lopultakin aika epäkiinnostava seikka eikä taatusti kerro siitä paskasta yhtään mitään. Niin paljon kun teitä kaikkia arvostankin arvon soittajakollegat, niin jos ainoaksi argumentiksi jää että jokin on huonoa siksi että minä sanon, niin ei se jätä minkäänlaista tartuntapintaa mistä voisi keskustella.
 
Tänne jäi vain yksi tavis ihmettelemään, että mikähän siinä valtavirrassa mahtaa olla vikana? no avasin radion ja kuuntelin muutamalta kaupalliselta kanavalta otteen tämän päivän tarjonnasta. Huomioni kiinnittyi pariin seikkaan. Ensinnäkin musiikissa näytetään siirtyneen takaisin tuottajien aikaan. Jonkinlainen "päivän soundi" määrittelee paljolti sitä äänikuvaa ja sisällön painopiste tuntuisi olevan sovituksessa. Vaikka musiikissa monesti mennään aika suoraviivaisella ja ennustettavalla linjalla melodisesti ja harmonisesti, niin sovituksilla sentään tohditaan leikitella ja rytmeistä haetaan uusia ulottuvuuksia. Toinen seikka mikä pisti korvaan on epädynaamisuus. Hevistä popinkautta humppaan musiikki tuntuu olevan aika reunoiltaan tasaista makkaraa. Saattaa olla, että kyse on myös radion ominaispiirteestä, että se taajuuskaista sullotaan kompressorin oavulla niin täyteen ettei vaan mene yhtään "kaistaa" hukkaan. Tätä arvelin siksi, että musiikin lisäksi myös puhe oli paikoitellen niin kompuroitua, että suorastaan pumppasi.
 
Se, että oliko se mielestäni huonoa tai hyvää, en usko kiinnostavan teistä ketään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos yksikin ihminen löytää samaistumisen rajapintaa musiikkikappaleesta, niin se kappale ansaitsee oikeutuksen olla olemassa ja ihmisten kuultavissa pidin minä siitä kappaleesta tai en. Ja on täysin yhdentekevää mikä sen musiikin tekijän motiivi on ollut, koska kuulijan kokemus tekee siitä musiikista totta. En ainakaan katso olevani kukaan sanomaan kenellekään mitä hänen pitäisi kuunnella. Hyvänen aika itsekin vasta opettelen ymmärtämään musiikkia.
 
Rauhaa vaan kaikille, mutta oli vähän pakko avautua tästä aiheesta. Meillä soittajilla on mielestäni suurenmoinen kyky tuottaa musiikkia ja sen avulla liikuttaa ihmistä. Minusta me voisimme toisinaan olla hiukan nöyrempiä sen vallan kanssa ja muistaa kunnioittaa hiukan enemmän tavallisen musiikinkuluttajan kykyä arvioida kuulemaansa.

hallu:
 
Rauhaa vaan kaikille, mutta oli vähän pakko avautua tästä aiheesta. Meillä soittajilla on mielestäni suurenmoinen kyky tuottaa musiikkia ja sen avulla liikuttaa ihmistä. Minusta me voisimme toisinaan olla hiukan nöyrempiä sen vallan kanssa ja muistaa kunnioittaa hiukan enemmän tavallisen musiikinkuluttajan kykyä arvioida kuulemaansa.
 
Tarkoitatko tällä vallalla radioiden soittolistamusiikkia ja levy-yhtiöiden mainostamaa ja julkaisemaa musiikkia? Siis pitäisikö olla nöyrempi kun arvostelee koneistoa joka tekee vain rahaa ja jättää artistin sitten kuin vanhan rukkasen kun se ei enää myy.
 
Jos puhutaan tavallisten ihmisten musiikkimieltymyksistä, niin kuinkahan moni osaa oikeasti etsiä jotain muuta kuin mitä radioista ja telkkarista soitetaan ja mainostetaan. Jos ei itse soita mitään soitinta ja ei ole koskaan kuulut vaikka aasialaista musiikkia joka on soitettu jollain eksoottisella soittimella niin eihän sitä kukaan osaa myöskään mistään etsiä. Musiikkia tehdään muuallakin kuin länsimaissa, mutta tv ja radio eivät juurikaan muuta soita kuin länsimaista musiikkia.
hawajimusa on kanssa mukavan kuuloista ja uskon, että sitäkin kuunneltaisiin enemmän jos sitä olisi täällä jonkinlainen mahdollisuus jossain kuulla.
 
Maailma on täynnä todella hyvää ja mielenkiintoista musiikkia, mutta sitä voi kuulla ainoastaan jonkun elokuvan tai dokumenttiohjelman taustalla.
Kun tässä ollaan sitä mieltä , että suuri massa kyllä tietää mikä on hyvää niin suuri massa on myös sellaista joka ei itse soita mitään soitinta tai tiedä musiikin teoriasta mitään. Tosin sellaisellekkin henkilölle on varmasti hänen tykkäämänsä musiikki ihan aidosti hyvän kuuloista, mutta jos hän ei ole kuullut edes pientä osaa kaikesta siitä mitä voisi olla tarjolla niin en silloin kyllä väittäisi hänen makuaan jotenkin absoluuttisen hyväksi. Siinäkään tapauksessa, että hän on ostanut sen mainostetun levyn joka myös naapurin teiniltäkin löytyy.
 
Varsinkin amerikasta voisi luetella laulajia jotka ovat ihan superkuuluisia,mutta eivät ole edes laulajina kovinkaan hyviä. He eivät osaa soittaa mitään soitinta ja sanatkin tehdään valmiiksi. Vaikka nämä artistit myyvät paljon ja taustalla on suuri ja ammattitaitoinen koneisto tekemässä kappaleita niin en siltikään sanoisi/väittäisi tällaista musiikkia kovinkaan laadukkaaksi. Siihen kun vielä lisätään se tosiasia, että laulaja on nuori ja kaunis niin hänelle tehdään kaikki valmiiksi. Jos laulaja olisi tavallinen tai ylipainoinen, mutta ihminen joka oikeasti osaa soittaa, laulaa ja tehdä jopa biisejäkin niin ei se ketään kiinnostaisi. Ei ainakaan saa levy-yhtiöltä samaa tukea ja panostusta taakseen kuin tämä nuori ja seksikäs "artisti".
 
Itse olen kyllä sitä mieltä , että varsinkin ns. pop-musiikki on aika höttöä ja jos musiikkia olisi paremmin kuultavissa erillaista niin silloin voisi levylistoilla näkyä hieman enemmän oikeiden ihmisten tekemää musiikkia, eikä siis jonkun koneiston tekemää ja tuottamaa jonka tarkoitus on vain ja ainoastaan tehdä rahaa musiikilla.
 
Makuja on kuitenkin erilaisia ja niin on ihan hyväkin. Toisaalta jos on koko ikänsä kuunnellut vain yhden sortin kamaa niin ei se mielipide voi olla silloin kovinkaan asiantunteva.
 
Ja niinkuin totesit , että meillä soittajilla on suuremmoinen kyky tuottaa musiikkia joka liikuttaa ihmisiä. Juurikin näin,mutta... Rakkaus musiikintekemiseen pitäisi olla suurempi asia kuin se, että musiikkia tehdään rahan kiilto silmissä.

Mua on aina haitannut stratossa kolme asiaa:
 
- Singlecoilien hurinat
- Body on yllättävän iso
- Kaulaliitos
- 21 nauhaa
 
Itselläni on ESP:n ensimmäisestä satsista oleva 400-sarjan strato, joka on pirun hyvää puuta, huolellisesti tehty ja viimeistelty, metalliosat kunnon kamaa, huippukaula, soundaa ja näyttääkin vielä todella hyvältä. Silti noi listatut asiat tökkivät. Olen itse kunnon hobitti (168cm), joten straton body tuntuu isolta verrattuna esim Les Pauliin. Myös toivoisin, että kaulaliitos olisi leikattu erogonomisemmaksi niin kuin uudemmissa ESP:n kitaroissa on tapana. Ei meinaa pienet karvaiset sormet päästä kunnolla ylemmille nauhoille. Joita olisi unelmaskitassani yksi enemmän.
 
Siltikin kyseistä yksilöä on hauska soittaa, kun se resonoi kunnolla. Kunnes jossain vaiheessa alkaa ketuttaa. Huippukitara, taitaa olla miehessä vika...

winstoni: Mua on aina haitannut stratossa kolme asiaa:
 
- Singlecoilien hurinat
- Body on yllättävän iso
- Kaulaliitos
- 21 nauhaa
 
Itselläni on ESP:n ensimmäisestä satsista oleva 400-sarjan strato, joka on pirun hyvää puuta, huolellisesti tehty ja viimeistelty, metalliosat kunnon kamaa, huippukaula, soundaa ja näyttääkin vielä todella hyvältä. Silti noi listatut asiat tökkivät. Olen itse kunnon hobitti (168cm), joten straton body tuntuu isolta verrattuna esim Les Pauliin. Myös toivoisin, että kaulaliitos olisi leikattu erogonomisemmaksi niin kuin uudemmissa ESP:n kitaroissa on tapana. Ei meinaa pienet karvaiset sormet päästä kunnolla ylemmille nauhoille. Joita olisi unelmaskitassani yksi enemmän.
 
Siltikin kyseistä yksilöä on hauska soittaa, kun se resonoi kunnolla. Kunnes jossain vaiheessa alkaa ketuttaa. Huippukitara, taitaa olla miehessä vika...
 
Minulla tuli ensimmäisenä mieleen kirjoituksestasi, että onkos Les Paul sitten siinä suhteessa huomattavasti parempi että sinne kaulan yläpäähän pääsee parammin kuin stratossa. Les Paulit ovat myös lähes poikkeuksetta myös stratoja painavampia kitaroita,eikä niissäkään ole perinteisesti kuin 22 nauhaa.
 
Straton mikeissä on tietysti omanlaisensa soundi ja niissä on varmaankin enemmän hurinaa kuin humbucker-tyylisissä mikeissä. Kyllä stratoonkin saa ihan hyviä mikkejä jotka eivät kuitenkaan hurise, mutta se voi johtua siitä soundistakin millä soitetaan.
 
Mitä itse olen kokeillut 400 sarjan ESP kitaroita niin teleä kuin stratojakin niin nehän ovat alkuperäistä Fenderiä parempia kitaroita. Tai ainakin kestävät hyvin vertailussa ihan niihin american standard malleihin. itse ottaisin kyllä enemmin 400 sarjan ESP kitaran sieltä 80-luvulta kuin uuden jenkki Fenderin stratocaster standardin.
 
Kaikki kitarat ovat kuitenkin jossain määrin kompromisseja ja jos soitin soi ja resonoi hyvin niin mieti ehkä sitä mikkien vaihtoa jos se hurina on ihan älyttömän häiritsevä. Aika ajoin varmaan kaikiin tulee sellaista , että olisi mukava kokeilla vähän vaihtelua. En kuitenkaan neuvoisi sinua hukkaamaan soitinta, koska noi kitarat ovat oikeasti hyviä.

hallu: Nyt on kyllä pakko todeta, että alkaa vähän vaikuttaa elitistiseltä tämä keskustelu pohjalta "mun musamaku on parempi kuin tavisten musamaku".
 
Viittasin tuolla ihan siihen, että meidät on niin kyllästetty kaavamaisella pop-musalla, että ei sitten oikein muunlaista osata tehdäkään. Hieman kärjistäen toki, myönnän. Paskakin sinne väliin tipahti.
 
Ja jos oma musamaku ei ole paras, niin kenen sitten?!

Muovinen: Viittasin tuolla ihan siihen, että meidät on niin kyllästetty kaavamaisella pop-musalla, että ei sitten oikein muunlaista osata tehdäkään. Hieman kärjistäen toki, myönnän. Paskakin sinne väliin tipahti.
 
Ja jos oma musamaku ei ole paras, niin kenen sitten?!
 
En minä tuota vuodatustani kohdistanut sinulle, vaan ihan yleisesti oli tarkoitus puhua niiden viimeaikaisten kommentointien provosoimina. Sitäpaitsi sun kommentointihan on hyvää, koska esimerkiksi "kaavamainen popmusa" sisältää jo konkreettisen käsitteen, että minkälaista se on. Tottakai se oma musamaku on paras, mutta itseäni hiukan syletti (ei niinkään juuri sinun kommentissa vaan yleisemmin) pyrkimys asettua tavallisen sukankuluttajan yläpuolelle laukomaan niitä totuuksia.
 
Sehän olisi sama kuin viininmaistelija nyrpistelisi nenäänsä sille, ttä joku juo kaljaa fudismatsissa;-).

hallu: En minä tuota vuodatustani kohdistanut sinulle, vaan ihan yleisesti oli tarkoitus puhua niiden viimeaikaisten kommentointien provosoimina. Sitäpaitsi sun kommentointihan on hyvää, koska esimerkiksi "kaavamainen popmusa" sisältää jo konkreettisen käsitteen, että minkälaista se on. Tottakai se oma musamaku on paras, mutta itseäni hiukan syletti (ei niinkään juuri sinun kommentissa vaan yleisemmin) pyrkimys asettua tavallisen sukankuluttajan yläpuolelle laukomaan niitä totuuksia.
 
Sehän olisi sama kuin viininmaistelija nyrpistelisi nenäänsä sille, ttä joku juo kaljaa fudismatsissa;-).
 
Itse ainakin tein selväksi, että kyse on vain omasta mielipiteestäni ja etten kuulu tämän koneiston kohderyhmään, joten minun ei oletetakaan pitävän siitä. En ainakaan tietääkseni nostanut itseä muiden yläpuolelle, ei ainakaan ollut tarkoitus. Pahoittelut, jos näin kuitenkin tein.
 
Ei kai se sen pahempaa ole, jos teinityttö kuuntelee Robinia kuin se, jos itse kuuntelen jotain muuta. Mutta lähtökohtaisesti pidän "wanhan ajan systeemiä" parempana kuin nykyistä tuotantokoneistoa, joka kertoo ihmisille, mistä kuuluu pitää ja sitten tuottavat sitä. Esiintyjäksi kelpaa kuka tahansa muodollisesti pätevä ja kun vanhasta on mehut rutistettu, niin roskiin vaan ja uusi tilalle...
 
Ei mulla muuta... ;)

winstoni: Mua on aina haitannut stratossa kolme asiaa:
 
- Singlecoilien hurinat
 
Osassa Fender Statocastereitakin on humppari, ainakin tallamikkinä.
 
Yksikelaisia mikkejä saa nykyään likimain yhtä hurinattomina kuin humppareita. Sillä sellaisiahan ne hurinattomat yksikelaiset itse asiassa melko usein ovatkin, ne kelat vain ovat hieman erilaisia ja sijaitsevat päällekkäin (stacked). Vaihtoehtoja ja vaihtelua on paljon vintagesta kuumaan, heleästä paksuun soundiin jne.
Pleksin vaihtamalla - ja tarvittaessa pienellä puutyöllä - voi laittaa stratoonsa aivan mitkä tahansa mikit. Esim. humppari + yksikelainen + P90. Tai vain yksi humppari. Lisäksi nykyään on myös yksikelaisen kokoisia humppareita, joissa kelat siis ovat vierekkäin.
 
Eli kukaan ei pakota pysymään perinteisessä SSS-mikityksessä. Monissa SSS-mikitetyissä stratoissa on muuten HSS-routtaus. Mutta eri versioissa ja vuosimalleissa on kyllä vaihtelua tämänkin suhteen.
 
Ja ne perinteisetkin yksikelaiset hurisevat vähemmän, kun ne kytketään säköisesti rinnakytketyksi humppariksi (välisasennot 2 & 4 oletuksena, useimmiten).
Esim. S-1 kytkimellä saadaan kelat myös sarjaan, jolloin soundi on tummempi ja sähköinen kytkentä siis täysin sama, kuin perinteisessä humpparissa. Toki ne kelat sijaitsevat kaukana toisistaan ja ovat hieman erilaisia.
 

 
winstoni: - Body on yllättävän iso
 
Moni ns. superstrato tosiaan on selvästi pienempi bodyltaan. Osa niistä on jopa tismalleen samanmuotoisia, mutta vain hitusen pienemmässä koossa.
Jos taas vertaa moniin puoliakkareihin yms., ei strato tunnu lainkaan suurelta. Tai jos sattuu itse olemaan likimain keskikokoinen omalta bodyltaan.
 
Jos straton body todella tuntuu suurelta, kannattaa tuosta muodosta ja ergonomiasta pitäessään kokeilla jotain modernimpaa versiota, jos ei ole pakko olla Fender-merkkinen.
Painossa on aina ollut merkittäviä eroa sen suhteen, mistä puusta body on. Keskimäärin strato kuitenkin on kevyempi kuin vaikkapa Les Paul.
 
Tässä hieman vertailua: http://muusikoiden.net/dyn/users/111355.jpg
Vasemmanpuoleisin, eli Ibanez JEM/RG on ainakin minun mielestäni jo melkoisen pieni, mitä bodyn kokoon tulee. Siihen verrattuna strato toki on selvästi suurempi. Paksuushan noissa on kuitenkin likimain samaa luokkaa. Joskin strato on reunoiltaan ohuempi, kuin kantikkaampi JEM/RG.
 
Toki tuossa kuvassa jää se huomiotta, että SG on noista selvästi ohuin kitara. Ja Les Paul puolestaan selvästi paksuin.
Lisäksi Les Paulissa ei yleensä ole sellaista stratosta tuttua viistettä bodyn takana. Mutta soittajien bodyt vaihtelevat siinä kuin kitaroidenkin. Joten yhtä ainoaa, kaikille parasta kokoa ja muotoa ei varmastikaan ole. Tosin melkein kaikkeen varmaan tottuu, jonka jälkeen joku ohuempi tai muuten pienempi malli voikin tuntua huonommalta.
 

 
winstoni: - Kaulaliitos
 
Mitä soundiin tulee, niin tuskinpa kukaan levyltä miltään kappaleelta osa tunnistaa pulttikaulaa tai mitään muutakaan liitostapaa. Vaikka pieni soundiero tai muu ero olisikin havaittavissa, siis pelkästään liitoksen osalta eroavissa kitaroissa.
Mutta käytännössä tuppaa kuitenkin olemaan monta eroa samanaikaisesti, eli erilainen body eri puulajista, eri mikit, eri talla jne.
 
Sustainin mainitaan usein olevan muilla liitoksilla paremman, vaan eipä tule aivan helpolla sellaista tilannetta, jossa ainoana erona olisi erilainen liitos. Pidetäänkö esim. Gibson SG:ää erityisen hyvänä sustainin suhteen? Tai Telecasteria huonona? Vai onko kaikista teorioista huolimatta niin, että osa teleistä on parempia sustainin osalta ja osa taas ei ole?
Siksi tuo tele, että sekin on yleensä kiinteätallainen. Toki olisi mukava tietää ero myös kelluvatallaiseen stratoon, sekä sitä pienempibodyisiin superstratoihin.
 
Ainakin tuoreemmissa American Deluxe-stratoissa pulttiliitoksen kohtaa on hieman ohennettu ja pyöristetty. Monissa ns. superstratoissa on menty vielä selvästi pidemmälle tämän suhteen. Eihän se pulttikaula siltikään koskaan yhtä ohut ja huomaamaton ole, kuin neck through -malleissa.
Eli jos se straton paksu ja kulmikas liitos aidosti häiritsee, ei mikään strato ole silloin oikea valinta. Mutta joku moderni superstrato tms. on kenties jo riittävän ohuella liitoksella. Jos se ei vielä riitä, niin sitten ei auta kuin unohtaa pulttikaulaiset kitarat.
 
Asian merkittävyyttä kuitenkin vähentää omassa mielessäni se, kun miettii mitä Jimi Hendrix, SRV, Eddie Van Halen, Joe Satriani, Steve Vai, Eric Clapton, Hank Marvin, Jeff Beck, Ritchie Blackmore, David Gilmore, Mark Knopfler, Eric Johnson jne. jne. jne. ovat pulttikaulaisella kitaralla saaneet aikaan.
Ja mitä useimmat toisenlaisella liitoksella varustetut eivät ole... No, toki tuostakin porukasta löytyy pitkä lista nimimiehiä.
 

 
winstoni: - 21 nauhaa
 
Vain vintage-stratoissa on 21 nauhaa. Modernimmissa on 22 nauhaa. Muiden valmistajien ns. superstratoissa tai joissain Warmothin versioissa usein 24. Nauhojen lukumäärän suhteen ajattelen samoin kuin tuon kaulaliitoksenkin, eli valtaosa pitämästäni musiikista on soitettu kitaroilla, joissa on vähemmän kuin 24 nauhaa.
 
Mutta jos kokee 24 nauhaa tarpeelliseksi, niin sitten kokee. Eihän niistä lisänauhoista haittaakaan ole, ellei sitten pidä edelleen tiukasti kiinni jostain perinteistä kaulamikin paikasta tms.
24-nauhaisia löytyy nykyään helposti, kunhan ei täysin stratolta tarvitse näyttää. Teettämällä tai Warmothin tms. valmistajan osia käyttämällä saa kyllä aivan stratonkin näköisen 24-nauhaisen.
 
Nykyään löytyy jopa 27- ja 30-nauhaisia kitaroita (ESP FR-27 & Ibanez RG550), mutta viimeistään noissa lisänauhat taitavat olla aika monelle jo huumoriosaston puolella, tai ainakin hyvin liki, mitä käytettävyyteen tulee.