Kitarat: kitarakamat ›

jannu:
Ja mikä ihmeen pakko se kaappi on mikittää tai ainakaan ajaa sitä kitaraa PA:han isolla kädellä jos kerran lavavola on riittävä? Taustalla on ymmärrettävästi äänihenkilön luonnollinen tarve hallita tilannetta ja niin pitääkin olla, sillä äänihenkilön oleellinen duuni on pitää huolta että soundi on hyvä niin lavalla kuin salissakin. Mutta monesti on tullut huomattua, etenkin pienemmissä paikoissa joissa ei ole erikseen monitorimiksaajaa tai välttämättä edes riittävää monitorointia, että äänimies kuvittelee olevansa jossain jäähallissa ja sivuuttaa hyvän lavasoundin kokonaan. Jos bändillä on soundi kohdillaan, niin turha sitä on alkaa suitsemaan ja pilaamaan vain siksi että haluaa kitaran volan mikserin liu'un taakse. Asia erikseen jos volat ovat aivan naurettavan kovia, soundit paskoja ja ihmiset hankalia.
 
PA:n tehtävänä on vahvistaa yleisölle kuuluvia ääniä niin että kuulostaa hyvältä ja saa selvää, ei automaattisesti peittää lavavuotoa.
 
ongelmia tulee soundceck verrattuna keikkatilanne, kun kaikki toimi soundchekissä hyvin, keikan aikana ihmiset demppaa soundia paljon, ja mökä yleisössä saa bändinkin hukkumaan siihen mökään.
silloin ainoa joka voi pelastaa tilanteen on äänimies, jos kaikki lavalla alkaa vääntämään kamoja kovemmalle, päästään tilanteeseen jossa bändi ihmettelee mihin kaikki meni?
ei ne minnekään mennyt, bändi soittaa vaan niin kovaa että yleisö siirttyi kadulle kuuntelemaan.
 
(been there, done that, sorry)

Kotona pelkästään soitellessa ei myöskään tiedä mitä tarkoittaa tukkoon tai liian täyteen soittaminen. Varsinkin jos soitetaan kahdella kitaralla. Sitten äänivalliasioistakaan ei oikeastaan tiedä yhtikäs mitään.
 
mpekkanen: Tähän aiheeseen pitäisi minusta laittaa vielä kolmaskin soundi,nimittäin keikkasoundi.
 
On yhtä kuin bändisoundi. Keikalla asian säätää PA-porukka. Jonkin verran joutuu tietenkin lavakohtaisesti säätämään lähinnä kitaran bassoaluetta alaspäin, jos siitä meinaa tulla ylimääräistä huminaa. Joskus vahvistin on niin lähellä seinää, että bassopää boostautuu.
 
Omista soundisysteemeistä olen leikannut equlla molempia taajuusvasteen ääripäitä pois.
 
blues guitar: Itse olen huomannu, että bändin kanssa tulee käytettyä myös pelkkää tallamikki, kotisoitossa ei juuri koskaan. Johtuisiko basson mukanaolosta?
 
Tämän asian kanssa on joutunut painimaan aika paljonkin. Yleisin syy on omasta mielestäni epätasapainoinen mikkipari. Kaulamikit on säännönmukaisesti soundiltaan liian bassoisia. Sen vuoksi en pidä ollenkaan humpparimikistä kaulassa. Omaan ykköstyökaluun valikoitui näin ollen kaulaan SD PhatCat. Stratocastertyyppisissä vehkeissä mikit on soitinrakentajan kutomat, ja kaulamikin käämitystä säädettiin muistaakseni kahteen kertaan kirkkaammaksi, jotta siitä irtosi selkeämpää soundia.

blues guitar: Itse olen huomannu, että bändin kanssa tulee käytettyä myös pelkkää tallamikki, kotisoitossa ei juuri koskaan. Johtuisiko basson mukanaolosta?
 
Mulla on kanssa aivan just näin!

Hyvin monilla - noh, ainakin amatööreistä - tuntuu minun makuuni olevan liikaa sekä (ylä)bassoa että usein myös säröäkin.
Helpostihan sellainen tumma, muhjuinen, suhruinen ja vailla dynamiikkaa oleva mössösoundi peittyy pelkäksi epämääräiseksi taustamölinäksi, vaikka olisi vain yksi nokkahuilu samaan aikaan päällekkäin.
 

 
YouTubesta löytyy hakusanoilla 'Isolated Guitar Tracks' pelkkiä kitararaitoja. Jotka kuulostavat siltä, kuin voisivat olla ainakin joissain tapauksissa kenties ihan aitojakin. Siis studioalbumeille päätyneitä lopullisia kitararaitoja, tai vähintäänkin jotain harjoitusvetoja. Esim.
 
* Running With The Devil: http://www.youtube.com/watch?v=r3E_ … Y&list=PLEAF96089BE6E5D14#t=29s
* koko bändi: http://www.youtube.com/watch?v=2VFJB-ZeVqM#t=18s
 
* John Frusciante - Blood Sugar Sex Magik Guitar Tracks: http://www.youtube.com/watch?v=V_Y5dWRicWM
 

 
Juu, onhan tuo tietenkin eri juttu kuin livesoundi tai treenikämpän soundi. Mutta moni varmaan kuitenkin yllättyy tälläisistä, että miten vähäbassoinen ja usein suhteellisen vähäsäröinenkin kitaran ääni on. Siis kun se kuunnellaan noin erillään, kokonaisuudesta irroitettuna.
Toki joskus saattaa niinkin olla, että nimenomaan kokonaisuuden kannalta hurjan bassokas ja paljon säröä sisältävä kitara onkin se johonkin tiettyyn juttuun kaikkein parhaiten sopiva.
 
Jos jo kotona on bassopitoinen soundi ja sitten mennään samoilla asetuksilla johonkin pieneen betonikoppiin tms. treenaamaan niin, että vahvistin on nurkassa lattialla (tietenkin soittajasta pois suunnattuna), on lopputuloksena melkein pelkkää bassomölinää.
Josta ei pahimmillaan saa mitään selvää, vaikka se tulisikin 130 dB voimakkuudella. Tällöin bassoa rankasti vähentämällä - mielellään myös akustoimisenkin kautta - saadaan kaikki soittimet kunnolla kuulumaan, vaikka volumesta samalla tingittäisiinkin. Sillä silloin bassot eivät enää peittäisi kaikkea muuta alleen.
 

 
Eräs tähän aihepiiriin liittyvä juttu on, että esim. AC/DC:n kaltaista musiikkia tunnutaan monasti soitettavan vahvistimen rajuimmalla kanavalla Gain täysillä/suurella. Ja tietenkin pitää olla paljon passoo, tulikuumat mikit jne.
Vaikka usein cleanilla/cleanimmalla kanavalla ja ilman sitä metallisäröpedaalia pääsisi ainakin lähemmäksi haettua soundia. Tässä lähinnä high gain -amatööreille suunnattuja alkeita AC/DC:n suhteen: http://www.youtube.com/watch?v=aeE3bC366yI

aristoteles666: ongelmia tulee soundceck verrattuna keikkatilanne, kun kaikki toimi soundchekissä hyvin, keikan aikana ihmiset demppaa soundia paljon, ja mökä yleisössä saa bändinkin hukkumaan siihen mökään.
silloin ainoa joka voi pelastaa tilanteen on äänimies, jos kaikki lavalla alkaa vääntämään kamoja kovemmalle, päästään tilanteeseen jossa bändi ihmettelee mihin kaikki meni?
ei ne minnekään mennyt, bändi soittaa vaan niin kovaa että yleisö siirttyi kadulle kuuntelemaan.
 
(been there, done that, sorry)
 
Niitä ongelmia tulee jos tulee, kun on tullakseen. Ja niitä varten voi ja pitää varautua. Mutta mun mielestä on täysin älytöntä siinä 95%:lle porukasta tapahtuvassa pizzeriakeikkatilanteessa alkaa tekemään mopolla mahdottomia. Mikit pydeen lavalle, joo, mutta kyllä lähtötilanteen pitäisi olla se että ennen kuin mitään aletaan ajamaan PA:sta niin ekana bändi tekee olonsa mukavaksi lavalla, jonka jälkeen äänihenkilö voi tarpeen vaatiessa esittää josko tultaisi aavistus alaspäin siinä volassa jos mentiin yli ja sit harkinnan mukaan avata mikserin hanoja. Käytetään sitä PA:ta niihin asioihin mihin sitä tarvitsee. Mitään järkeä alkaa kuormittamaan sitä äänentoistoa gainstageamalla sinne asioita joita ei tarvita. Asia on eri kun venuen koko, speksit ja kamat antavat myöten.
 
Ja tää soundcheck vs. keikkatilanne... Viritys-/referenssilevyt auttaa miksaajaa aika pitkälle. Ongelmallisessa tilassa on silkkaa hulluutta alkaa soundcheckissä leipomaan niin hifiä kuin osaa, koska se kostautuu joka jumalan kerta ihmisten vyöryessä sisään. Toisaalta taas, ketään ei oikeasti kiinnosta, vedetäänkö lennosta ja korjaako miksaaja soundeja pikkuhiljaa pitkin keikkaa jos musa on riittävän hyvää ja laulu kuuluu.
 
Ja jos bändi ei itse tajua, milloin on liian kovaa, kannattais ehkä jäädä vielä sinne treenikselle sitä miettimään.
 
Been there, done that, molemmissa päissä lavaa.

Laulava Kylätohtori: Tulipa taas sellainen havainto treeneissä, että varsinkin näissä omissa jamitteluissa (eli omissa biiseissä, lähinnä improvisoinneissa) ei pedaaleja tarvita. Ne ihanat kotona niin maukkaiksi havaitut pedaalit eivät yht'äkkiä toimikaan bändin kanssa. Parasta soundia saa suoraan vahvistimesta (Bluetonen Dusty Road). Pedaalit vain jotenkin sotkevat sitä soundia ja sitten onkin jo särö liikaa. Nyt Dustysta oli boost päällä ja gain klo 15 ja kitaran volumella säädin särön määrän kohdalleen kulloisenkin tarpeen mukaan.
 
Tosin kunnon vingutuksiin voi polkaista od:n päälle, jotta soundi kompressoituu ja sustainia tulee lisää. Mutta tässäkin toimivimmaksi osoittautui Blue Note gain lähes nollassa ja volumea reilusti. Muina kokelaina toimi tänään Fire Red Fuzz, Texas Ranger ja Guitarsystemsin FuzzTool jr. Oikeastaan bändiä ajatellen kaikki muut, paitsi Blue Noten ja ehkä jonkun fuzzin (ehkä Mad Professor), voisi myydä helvettiin ja homma toimisi paremmin kuin hyvin. Eikä olisi pedaalien polkeminen häiritsemässä..
 
Pistätkö muuten fuzzin tai säröpedaalit särökanavan päälle? Jos pistät ni se kyllä menee helposti tukkoon ja häipyy bändin kans ku pieru saharaan. Cleanin tai pikkumuron päälle ne tuppaavat toimimaan parhaiten, overdrive taas toimii melkein missä vaan. Ehkä.
 
Mulla on bändin kans suurimman osan aikaa soundi muotoa kitara->vahvistin->delay loopissa->kaappi. No okei, on siellä bufferoitu pedaali ennen vahvistinta :) Ja sooloihin yleensä boosti, joka tyypillisesti on Mad Professorin LGW. Toinen masteri on vahvistimessa, niin sillä voi boostata kokonaisleveliä sooloihin myös. Säröä on rytmisoitossa sen verran kuin tuntuu tarttevan riittävään crunchiin, ei yhtään enempää.
 
Soundin luonteessa on yleensä erona yksin vs. bändin kanssa yläpään ja yläkeskialueen leikkaavuus, yksin soittaessa se on ensituntumaltaan aika in-your-face. Keskialuetta mulla on aina vahvasti, eikä alakertaa tuu yksin soittaessakaan kovin paljon pistettyä.
 
:F

Mun on jo monta kertaa pitänyt kommentoida Kylätohtorille, että sä et tarvi enää yhtään uutta pedaalia, sä tarviit bändisoittoa ja keikkoja.
 
Hyvä, että olet huomannut tämän itsekin. ;-)
 
Tähän ilmiöön liittyy myös soundikokonaisuuksien luominen, etenkin multiefekteillä. Soundit pitää luoda sillä äänenvoimakkuudella ja siinä viitekehyksessä, missä niitä tullaan käyttämään. Aikanaan tuli luotua elämää suurempia sankarisoundeja olohuonevolyymeillä, bändisoitossa ei ollut kovin montaa tyytyväistä kasvoa...
 
No mut tätä tää on ollut aina, kitaristit elävät omassa kammiossaan (yli)analysoimassa ja nysväämässä omaa soundiaan. Aika rujoa keskiäänitökyähän se bändikehyksessä toimiva soundi kuitenkin loppujen lopuksi on. Kuten joku jo aikaisemmin totesi, suuri osa rock'n'rollia profiloineista soundeista on luotu todella perusvermeillä. Eivätkä ole välttämättä itsessään niin mielettömän upeita.

aristoteles666: ongelmia tulee soundceck verrattuna keikkatilanne, kun kaikki toimi soundchekissä hyvin, keikan aikana ihmiset demppaa soundia paljon, ja mökä yleisössä saa bändinkin hukkumaan siihen mökään.
silloin ainoa joka voi pelastaa tilanteen on äänimies, jos kaikki lavalla alkaa vääntämään kamoja kovemmalle, päästään tilanteeseen jossa bändi ihmettelee mihin kaikki meni?
ei ne minnekään mennyt, bändi soittaa vaan niin kovaa että yleisö siirttyi kadulle kuuntelemaan.
 
(been there, done that, sorry)
 
Näin minäkin tämän asian näkisin. Soundeihin ja siihen soiton volumeen vaikuttaa luonnollisesti vielä se musiikki jota soitetaan. Blues bändiä on varmaan helpompi miksata jossain pitseerian kulmassa kuin metallibändiä jonka volumetaso on paljon kovemmalla jo muutenkin. Tällaisessa musiikissa(blues) soittajat pystyvät omalla soitollaan soittamaan välillä hiljempaa ja sitten tarpeen vaatiessa hieman nostamaan volumea. Metallimusassa on taas hieman erilainen juttu kun siinä soitetaan paljon kovemmalla mökällä ja soundit ovat paljon enemmän kompressoituja jo valmiiksi. On siis niin live kuin treenitilanteessa paljon siitäkin kiinni kuinka dynaamisesta bändistä on kysymys jos puhutaan niistä hyvistä soundeista.
Aika moni metallibändi kuulostaa studiolevyillä paljon paremmilta kuin livenä ja tähän monesti on syynä dynamiikan puute,liian kompressoidut soundit ja volumen liian kova taso.
 
Myös sillä on paljon merkitystä, että vaikka tietenkin on tarkoitus saada paras mahdollinen soundi sinne live-tilanteeseen niin treeneissä ne vahvarit pystyy ja soittajat olemaan toisella lailla kuin useasti keikalla. Keikoillahan yleensä kaikki soittaa yleisöön päin ja ollaan vierekkäin ,mutta treenikämpässä voidaan soittaa enemmän toisia kohden.
 
Ei tietenkään ole itse tarkoitus äänimiehen tai kenenkään muunkaan pilata sitä live soundia,mutta yleensä se on erilainen kuin treenikämpällä ja soundia tosiaankin muuttaa vielä sekin , kun yleisö tulee paikalle. Tämän lisäksi kaikki paikat soundaavat ihan erilaiselta ja ulkoilmakeikatkin ovat soundeiltaan nekin erilaisia.
 
Olipa ne keikat millaisia hyvänsä niin tottakai on tarkoitus saada lavalle ja yleisölle paras mahdoliinen soundi ja tässä ei ole aina yksittäinen soittaja paras mahdollinen mies/nainen sitä arvioimaan. Minusta näitten asioiden pitäisi olla ihan itsestään selviä,mutta kirjoitetaan nyt kun joillekkin tuntuu olevan niin vaikea näitä ymmärtää.
Treeneissä voidaan saada hyvät soundit ja se voi olla ettei keikoilla koskaan päästä samoihin soundeihin,mutta osaava orkesteri soittaa silti hyvällä meiningillä ja se kuulostaa silti hyvälle.--> Hyväksi keikkabändiksi ja hyväksi bändiksi tullaan treenaamalla ja tekemällä keikkoja. Pelkkä treenaaminen ei riitä jos keikkoja ei heitetä.
 
Tosiaan kun oli niistä erilaisista särkijöistä puhetta, niin niillä voi kotona fiilistellä,mutta livenä/treeneissä niillä ei välttämättä ole aina niin paljoa käyttöä. Live ja treenitilanteisiin ,ainakin minusta, kannattaisi hommata aika yksinkertaiset särkijät tai fuzz-pedaalit ja hommata sellaiset että ne kestävät sitä keikkailua. Ja pedaaleita kannattaa hommata tarpeeseen eikä niin että ensin hommataan jotain hyvää ja sitten keksitään olisikohan sille käyttöä.
 
Tosin jokainenhan voi käyttää rahansa miten haluaa,mutta minusta on parempi hommata yksi sellainen purkki,vaikka särkijä, joka toimii livenä/treeneissä ja on kestävä kuin useampi joilla on vain kotona käyttöä.
Keikoille ja treeneihin toimivin pedaalilauta on minusta sellainen ,että siinä on vain kaikista välttämättömimmät vehkeet ja kaikki muu turha on jätetty pois.
 
Keikoilla monesti voi myös sattua kaikenlaista odottamatonta ja mitä simppelimmät laitteet ovat, niin sitä helpompi on sitten se ongelma mahdollisesti korjata.

Molemmat on kyllä hyvä omistaa. Itseltäni puuttuu bändisoundi koska itse bändikin puuttuu.

von spets: Mulla on korostunut volapotikan käyttö kitarassa ja sävyjen hakeminen ihan soittotatsia vaihtamalla. Hyvä vahvari mahdollistaa tämän.
 
Tämä on todella hyvä systeemi ja tätä itsekin opettelen käyttämään koko ajan paremmin. Vahvistimessa riittää dynamiikkaa ja reagointi on muutenkin erinomaista, mikä taas inspiroi soittoa monin tavoin. Juuri tämä lienee myös yksi syy, miksi nuo pedaalit ovat alkaneet tökkiä treeneissä.
 
LaMotta: (Keikkasoundi) On yhtä kuin bändisoundi.
 
Vähän sama se on itsellä ollut. Samalla periaatteella sitä tulee haettua soundit, oli keikka tai treenit. Yleensäkään en pahemmin hiero soundeja, vaan kyllä ne säädöt on haettu alle minuutissa ja niillä sitten mennään.
 
Groke: Hyvin monilla - noh, ainakin amatööreistä - tuntuu minun makuuni olevan liikaa sekä (ylä)bassoa että usein myös säröäkin.
Helpostihan sellainen tumma, muhjuinen, suhruinen ja vailla dynamiikkaa oleva mössösoundi peittyy pelkäksi epämääräiseksi taustamölinäksi, vaikka olisi vain yksi nokkahuilu samaan aikaan päällekkäin.
 
Bassoa olen jo kantapään kautta oppinut leikkaamaan reilusti ja särön määrän vähennys on edelleen käynnissä. Jotenkin tuntuu, että soundi on parantunut sitä mukaa, kun olen säröä yrittänyt vähentää. Tämä lienee toinen suuri tekijä, miksi pedaalit tuntuvat tökkivän. Vähempi särö suoraan vahvarista tuntuu avoimemmalta, selkeämmältä, dynaamisemmalta ja puhtaammalta. Toki vaatii soitolta enemmän tarkkuutta, mutta parempi tarkkuus taas parantaa omalta osaltaan soundia.
 
Ja on toisaalta käsittämätöntä, kuinka pienellä säröllä kitara "laulaa" osaavissa käsissä. Kun olen musiikkia kuunnellut 'sillä korvalla' niin olen tehnyt saman huomion kuin Groke, eli yllättävän vähän tuntuu monissa biiseissä olevan säröä.
 
jumara: Mun on jo monta kertaa pitänyt kommentoida Kylätohtorille, että sä et tarvi enää yhtään uutta pedaalia, sä tarviit bändisoittoa ja keikkoja.

Hyvä, että olet huomannut tämän itsekin. ;-)
 
Jep. Näinhän se on. Ihme kuvitelmia sitä tulee kehiteltyä uusien spedujen kanssa ja loppuviimeksi haaveet haihtuu treeniksellä, kun ei se homma vaan menekään niin kuin kuvitteli. Ehkä ympyrän on aika sulkeutua parin vuoden soundin etsinnän jälkeen ja on aika palata perusasioiden pariin. Soittaminen, harjoittelu ja treeni.

Se ylämidlepiikki, mikä kotioloissa vähän häiritsee, onkin bandihommissa liian alhainen. Soittelen välillä yhdessä porukassa, jossa on kaksi kitaristia. Toisella on aika alamidlekäät saundit, itse soittelen ylikirkkailla saundeilla. Hitto miten hyvin kuulee oman ja toisenkin kitaristi kitarat. Samoilla säädöillä kun soittelee kotona pienessä treenikopissa, niin herranjestas mitä puukkoa tulee korviin.
 
Tila vaikuttaa niin hitosti saundiin myös.

Nyt kun tuli hommattua himaan jonkin moinen PA-kamakattaus, niin ensifiilis on sellainen että WOW, mutta samalla monen yön pimeydessä hiljaisella volumella hinkatut kitarasoundit menevät uusiksi - tai eivät vain toimi juuri PA:n kanssa/läpi, vaikka siinä PA:ssa ei ole tällä hetkellä kitarakamojen lisäksi kiinni kuin rumpukone ja laulumikki. Ensimmäinen havainto, mitä tosin osasin odottaakin, oli että kitarasta saa ruuvata trebleä isommamme jotta leikkaa rumpukoneen basarin läpi. Kaikki huolella hinkkaamani delayt ja space echot ja muut - kaikki uuteen mietintään tai ainakin uusiin säätöihin. Toisaalta, okataaveria en ole saanut kuulostamaan halumalleni mutta nyt rumbukoneen jymisevän basarin keskellä jotain megamättöä improvisoidessani heräsi toivo että täähän voi vielä joskus kuulostaa sille mitä sitä oktaaveria ostaessani lähdin hakemaan. Yksi mitä en ole aikaisemmin tajunnut ollenkaan, on kaiken maailman droppi- ynnä muut kitaran alemmas virittämiset. Olen käyttänyt parin kokeilun jälkeen aina vain ja ainoastaan normi E-virettä, myös seiskakielisissä. Nyt siinä basarin huminassa syntyi ajatus, että mitäs jos kuitenkin vielä kokeilisi jotain muutakin virettä kuin sitä normia. Tässä menee taas monta yötä... Onneksi kaapissa on kaljaa ja nuuskaa riittämiin;)

Itse tykkään eniten sellaisista vahvareista ,jotka ovat säätöjen suhteen mahdollisimman yksinkertaiset. Tämä monesti sen takia,että sen hyvän soundin saa minusta helpoiten jos vahvistin on tietysti muutoin itseä miellyttävä ja siksikin että korva tahtoo sokeutua jos sitä haluttua hyvää soundia ei heti saa. Eli ,ainakin itsellä, on monesti käynyt niin että kun on ollut sellainen vahvistin josta saa vaikka mitä juttuja ulos niin sitten jos ne äänet ei ensin olekkaan hyvät niin mitä enemmän sitä vahvaria ruuvaa niin sen enemmän korva kuuroutuu sille hyvälle soundille. Loppu tulos voi olla sitten vain huonompi,mitä enemmän säätää.

Kotisoundini on Boss GT-8 suoraan linjaan, millä nauhoittelen. Siitä sitten ne harvat efektit mitä tarvitsee: chorus, wah, reverb/delay.
 
Muussa soitossa sitten kitara Bad Monkeyn kautta Randallin 100w trankkustyrkkariin, eikä mitään muuta. Vahvarista saa choruksen ja reverbin. Waakku on matkalla USAsta Suomeen tällä hetkellä.

Tässä on muutama hyvä YouTube-klippi aiheeseen liittyen.
 
Tone is lie: http://www.youtube.com/watch?v=pOwfLWKfSuY
Tone is truth: http://www.youtube.com/watch?v=NQMLo1xym0Q
Cut through the mix: http://www.youtube.com/watch?v=gcCjFTvUFls

mpekkanen: Itse tykkään eniten sellaisista vahvareista ,jotka ovat säätöjen suhteen mahdollisimman yksinkertaiset. Tämä monesti sen takia,että sen hyvän soundin saa minusta helpoiten jos vahvistin on tietysti muutoin itseä miellyttävä ja siksikin että korva tahtoo sokeutua jos sitä haluttua hyvää soundia ei heti saa. Eli ,ainakin itsellä, on monesti käynyt niin että kun on ollut sellainen vahvistin josta saa vaikka mitä juttuja ulos niin sitten jos ne äänet ei ensin olekkaan hyvät niin mitä enemmän sitä vahvaria ruuvaa niin sen enemmän korva kuuroutuu sille hyvälle soundille. Loppu tulos voi olla sitten vain huonompi,mitä enemmän säätää.
 
Sama tilanne itsellä. Jos on paljon säätämistä, niin hetken ruuvauksen jälkeen tuntuu, että soundi vaan huononee, mitä enemmän ruuvaa. Jotenkin vain tulee kuuroksi sen soundin suhteen. Muutenkaan en pidä säätämisestä, vaan kunnon putkarista, jossa ei ole mitään turhia säätöjä.
 
Mallintavat ovat varmasti tänä päivänä loistavia, mutta ei minulle. Monesti olen tämän jo kirjoittanut, mutta itselle riittää omassa musiikissa ja soittotyylissä se yksi soundi. Kuten esim. Hendrixillä tai SRV:lläkin oli se yksi ja oma soundi, millä kaikki vedettiin. Ehkä tässä on kolmas iso syy, miksi tuntuu turhalta pistää neljä od-purkkia lautaan. Koska en tarvitse eri biiseihin niin erilaisia soundeja, vaan haen kuitenkin aina sen tietyn oman soundin kaikista vehkeistä. Väkisinkin niistä kaikista säröpurkeista tulee saman tyylisiä ja niistä tulee haettua samanlaiset soundit. Toki kotona on hienoa hifistellä eri purkkien pienillä eroilla ja hienoilla soundeilla.
 
Itse soittelen omakotitalossa kotonakin melko lujaa, joten ero treenivolumeen ei ole mitenkään valtavan radikaali. Ehkä tämä osaltaan kaventaa treeni-ja kotisoundin eroja...

zapateados: Tässä on muutama hyvä YouTube-klippi aiheeseen liittyen.
 
Tone is lie: http://www.youtube.com/watch?v=pOwfLWKfSuY
Tone is truth: http://www.youtube.com/watch?v=NQMLo1xym0Q
Cut through the mix: http://www.youtube.com/watch?v=gcCjFTvUFls
 
Nuo olivat mielestini hyviä linkkejä. Ei ihan kokonaan täysin vierastakaan asiaa, vaan pitkälti samoja juttuja kuin tässäkin ketjussa puhuttu. Esitystapa oli kuitenkin havainnollinen ja perusteltu.
 
Itse aiheesta sen verran että kun en varsinaisesti bändissä soita, niin en oikein voi puhua bändisoundista. Se kuitenkin tulee esille noissa äänityshommissa jossa joutuu eri instrumenttien välistä roolia ja sitä yhteissoundia ihmettelemään ja kunkin äänilähteen taajuustonttia miettimään ja niiden tonttien välisiä rajakiistoja selvittelemään.
 
Minunmielestä "bändisoundi" ei ole yhtään sen huonompi kuin kotisoundikaan. Se on vain hiukan erilainen siksi että sen rooli on erilainen. Kyllähän bändissä myös soitetaan eritavalla kuin yksin ja täysin samasta asiasta siinäkin on kyse. Bändissä minun kokemuksen mukaan soitto on pienieleisempää ja kokonaisuutta tukevaa kun yksi koittaa taas suurieleisesti hoita yhdellä soittimella paitsi koko taajuuskaistan, niin myös kaikki harmoniat ja melodialinjat myös. Taitavasti tyylillä ja harkiten yksinsoittaminen on makeaa ja taivan ihmisen soitto on makean kuuloista, mutta helposti siitä voi tulla poukkoilevaa, epätäsmällistä, sekavaa räpellystäkin.
 
Tarkoitan että minun mielestä ei pitäisi edes välttämättä vertailla sitä bändisoittoa/soundia kotisoittoon/soundiin keskenään, koska bändissä palvellaan kokonaisuutta ja kotona ollaan se kokonaisuus. Yhteistä on se, että kaiken soiton tarkoitus on palvella musiikkia ja yrittää tehdä sille kunniaa.

En lukenut koko ketjua, joten vastaan lähinnä sen pohjalta, mitä otsikosta tulee mieleen. Toivottavasti ei mene aivan sivuraiteille.
 
Ajan myötä on käynyt niin, että kotona ruuvattu soundi on hyvin usein sellainen, joka keikallakin toimii - silloin harvoin kun nykyään ehtii/jaksaa kotona edes sähköisesti soitella. Sitten lukioaikojen ei ole ollut tarvetta ruuvata kitaralle soundia, jossa ylä- ja alapäätä olisi niin reippaasti, että se veisi tilaa symbaaleilta tai bassokitaralta.
 
Ehkä myös käsitys bändin seassa toimivasta kitarasoundista on täsmentynyt iän ja keikkailun myötä ja sitä on ihan tykästynytkin sellaiseen soundiin, jolle on helppo löytää paikka bändin äänikuvassa. Tähän on saattanut vaikuttaa se, että olen soitellut kotonakin paljon levyjen/taustakomppien kanssa, jolloin sitä muiden instrumenttien sekaan järkevästi istuvaa soundia on ollut tarvetta hakea jo kotioloissa.
 
Ja sitten taas... eipähän noista nykyisistä keikkakamoista edes saa helpolla kovin scoopattua, bändin sekaan hukkuvaa soundia. ;)
 
Yleisesti ottaen tulee säädettyä soundi keikalla nykyisin aika suurpiirteisesti. Ihan yksi hailee, onko tuossa kahden nappulan vahvistimessa tone viitosen vai kuutosen kohdalla, kunhan nyt ei ihan nollissa tai täysillä ole. Tämmöiset erot hukkuvat muun äänimateriaalin sekaan helposti. Äänitystilanteissa tulee ruuvattua soundia tarkemmin. Ehkä myös luottamus siihen, että itse soitto pitää homman kasassa, on vähentänyt ylenmääräistä tarvetta stressata pienistä yksityiskohdista soundin kanssa keikalla. Kun perussoundi on terve ja biisit hanskassa, harvoin kukaan ainakaan yleisöstä tulee sanomaan, että kitarasoundissa on ollut jotain pahasti pielessä.

Jucciz: En lukenut koko ketjua, joten vastaan lähinnä sen pohjalta, mitä otsikosta tulee mieleen. Toivottavasti ei mene aivan sivuraiteille.
 
Ajan myötä on käynyt niin, että kotona ruuvattu soundi on hyvin usein sellainen, joka keikallakin toimii - silloin harvoin kun nykyään ehtii/jaksaa kotona edes sähköisesti soitella. Sitten lukioaikojen ei ole ollut tarvetta ruuvata kitaralle soundia, jossa ylä- ja alapäätä olisi niin reippaasti, että se veisi tilaa symbaaleilta tai bassokitaralta.
 
Ehkä myös käsitys bändin seassa toimivasta kitarasoundista on täsmentynyt iän ja keikkailun myötä ja sitä on ihan tykästynytkin sellaiseen soundiin, jolle on helppo löytää paikka bändin äänikuvassa. Tähän on saattanut vaikuttaa se, että olen soitellut kotonakin paljon levyjen/taustakomppien kanssa, jolloin sitä muiden instrumenttien sekaan järkevästi istuvaa soundia on ollut tarvetta hakea jo kotioloissa.
 
Ja sitten taas... eipähän noista nykyisistä keikkakamoista edes saa helpolla kovin scoopattua, bändin sekaan hukkuvaa soundia. ;)
 
Yleisesti ottaen tulee säädettyä soundi keikalla nykyisin aika suurpiirteisesti. Ihan yksi hailee, onko tuossa kahden nappulan vahvistimessa tone viitosen vai kuutosen kohdalla, kunhan nyt ei ihan nollissa tai täysillä ole. Tämmöiset erot hukkuvat muun äänimateriaalin sekaan helposti. Äänitystilanteissa tulee ruuvattua soundia tarkemmin. Ehkä myös luottamus siihen, että itse soitto pitää homman kasassa, on vähentänyt ylenmääräistä tarvetta stressata pienistä yksityiskohdista soundin kanssa keikalla. Kun perussoundi on terve ja biisit hanskassa, harvoin kukaan ainakaan yleisöstä tulee sanomaan, että kitarasoundissa on ollut jotain pahasti pielessä.
 
Komppaan solistia tukien. Asiatekstiä ja pitkälti omat ajatukset kiteytettynä. Ja siis EQ asetusten ohella toki myös ne efektit tahtoo olla ihan samoilla asetuksilla niin himassa kuin keikoillakin. Siihen vaan tottuu ku soittaa bändin kanssa...