| Aihe: Puhtia soittopuuhiin - uhka vai mahdollisuus? | 1 |
|---|
|
Törmäsinpä tällaiseen tilanteeseen taannoin. Soittelin kotopuolessa silmäterääni, elämäni tonea, Fender Stratocasteria, kun sukulaispoika pamahti paikalle. Itseäni kahdeksan vuotta nuorempi miehenalku halusi kokeilla soittamista ja olin hieman epäröivänä, että kannattaakohan antaa. Tiesin tyypin täysveriseksi muusikonaluksi, joka kyllä handlaa soiton paremmin kuin minä. Soittelee jo melkeinpä virtuoottisesti ja intohimoisesti. Tekniikka ja tunne kohtaavat. Se sai minut epävarmaksi. En hänestä, vaan itsestäni.
Ajattelin silti, että oma soittoharrastus on jo vähän kaavoihin kangistunut, lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa tulee rämpyteltyä. Tutut kuviot toistuvat, vähän sormilämmittelyä, yleensä ei sitäkään, pari Beatlesin biisiä, toiset hassut omia tuotoksia. Aina samassa järjestyksessä. Sitten se on jo ohi, paine poissa. Toistahan se oli nuorempana, silloin harjoittelin soittoa tunteja päivässä. Tuli kokeiltua uusia juttuja. Tappinkia, pull-offeja ja muita villejä lickejä ihan tuosta vaan. Sitä jaksoi vielä vaikka paikkoja pakotti. Erilaisia soittoasentoja, tekniikoita, välillä hitaasti ja välillä jopa pelottavan nopeasti. Syke nousi nuorempana.
Kuitenkin epäröityäni hieman, vaihtoi kitara syliä ja sitten lähti. Oli kuin Stratocaster olisi syttynyt liekkeihin. Ihmettelin, mitä ihmettä, soiko se muka tuollakin tavalla. Aivan kuten sillon joskus! Sukulaispojan tatsi oli mieletön. Oli kuin Albert Järvinen olisi istahtanut eteeni, niin hyvin kaikki tyylit oli opiskeltu. Alkoi kaduttaa, kun huomasin kielten kirskuvan kuin vanhoina hyvinä aikoina. Olinko pystynyt tarjoamaan samaa viimevuosina? Yhden käden pull-offit vipelsivät kaulalla minun tuntiessa häpeää, kykenemättömyyttä moiseen. Ja sitä kesti, soolosta toiseen, välillä kompaten seisaaltaan, välillä sooloillen istualtaan vaikeimpia juttuja. Kun soitto taukosi, saatoin kuulla vahvistimen hurinan takaa kuinka kitaran body resonoi edelleen syvällä syissään tuntien jokaisen plektrakädeniskun vavistuttavan voiman sisällään. Olin lyöty. Oliko minua enää?
Seuraavana viikkona en saanut Stratocasteria soimaan oikein mitenkään. Yhteys oli kärsinyt. Ei se ennen katkonut kieliä, nyt tuntui että g-kieli katkesi ennen kuin nostin kitaran edes telineestä. Sukulaispoika oli löytänyt tallasta kuulemma terävän kohdan, mutta tiedän hänen yrittäneen vain lohdutella. Eiväthän kaikki voi olla soittomiehiä isolla ässällä. Mutta se kuinka kitarani luonne muuttui, en tiedä voimmeko enää jatkaa tästä. Kitarapajalla sanoivat, että saavat tekniikan ja säädöt kuntoon, mutta jos soittimen luonteen intonaatio laskee tai nousee kohdallani, ei mitään ole enää oikein tehtävissä.
Tuossa se nytkin telineessä nojaa selkä minuun päin. Käänsin sen siten, ettei tämän tarvitse nähdä onnetonta "kitarasankariaan". Mitä tällä koitan sanoa? Vinkkini on, että jos soittoharrastus on jo seestynyt ja kipinä vähän poissa, älkää yrittäkö sytyttää sitä ulkopuolisen voimin. Kolmas pyörä voi pahentaa asioita. Etsikää vastausta sisältänne, mikä ekaa kertaa sytytti soittamaan ja miltä se tuntui. Kuinka hyvältä tuntui oppia se lempibiisi ja miten palkitsevaa oli opetella se ja se soolo. Etsikää se tunne uudestaan - tai soittakaa viimeinen soolonne ja antakaa kitaran mennä. Vaihtamalla paranee, sano.
Muilla kokemuksia kolmannesta osapuolesta? Onko joku jopa kokeillut bändisoittoa?
Syödessään tätä vaatimattomaksi muuttunutta ateriaansa hän katseli korppia puun oksalla ja oli kuulevinaan, kuinka lintu röyhtäisi. | |
Ehdottomasti sitä mieltä että jokaisen soittajan pitää pyrkiä soittamaan itseään parempien kanssa. Jos se itseään parempi soittaja on juuri se "oikea", saatat päästä musiikin ja soittamisen "ytimeen" täysin ilmaiseksi ilman minkäänlaista vaivaa.
En siis tarkoita että sinusta tulee hyvä kitaristi yhtäkkiä, vaan saatat ymmärtää MITEN sinusta voisi tulla hyvä kitaristi.
Tosin tässä on huonona puolena se, että ne omat heikkoudet kyllä tulee varsin tehokkaasti esiin. Siinä vaiheessa itsetutkiskelua joutunee tekemään aika rankasti, mutta kunnianhimo auttaa tässäkin asiassa. | |
En nyt kommentoi kolmatta osapuolta ja bändisoittoa vaan tuota tekstiäsi. Mitä sanojen ja tunteiden juhlaa tekstin muodossa.... Siinä on ns. fraseeraus ja tatsi kohdallaan :) Melkein tuli tippa linssiin. Kannattaisi kokeilla esim. proosakirjallisuuden kirjoittamista noilla lahjoilla! | |
karmake: Ehdottomasti sitä mieltä että jokaisen soittajan pitää pyrkiä soittamaan itseään parempien kanssa. Jos se itseään parempi soittaja on juuri se "oikea", saatat päästä musiikin ja soittamisen "ytimeen" täysin ilmaiseksi ilman minkäänlaista vaivaa.
No joo, onhan noita sessioita ollut, jolloin olen soitellut kaverin kanssa samanaikaisesti. Niissä tilanteissa ei ole kilpailtu keskenämme, lähinnä pidetty silmäteriemme kanssa huvia. Tuolloin molemmat soittavat vain ja ainoastaan omaa kitaraa, pelisäännöt on siltä osin sovittu selväksi. Kerran huomasin kaverin tsiigailevan sillä silmällä kitaraani soiton lomassa, jolloin jouduin pistämään homman vähäksi aikaa jäihin. Kun seuraavan kerran nähtiin, nappasin Leoa kaverillisesti raiveleista kiinni ja nostin vähän seinälle. Hyvässä hengessä saatiin kyllä sovittua, ettei toisen kitaraa vilkuilla vaan keskitytään siihen omaan hommaan.
En siis tarkoita että sinusta tulee hyvä kitaristi yhtäkkiä, vaan saatat ymmärtää MITEN sinusta voisi tulla hyvä kitaristi.
Vaikea lähteä arvioimaan itseä kitaristina, kuinka hyvä on.
Tosin tässä on huonona puolena se, että ne omat heikkoudet kyllä tulee varsin tehokkaasti esiin. Siinä vaiheessa itsetutkiskelua joutunee tekemään aika rankasti, mutta kunnianhimo auttaa tässäkin asiassa.
Äärimmäisen itsekriittisenä tyyppinä olen kehittänyt itselleni komplekseja. Riittääkö sormien pituus? Entä kestävyys? Nopeus? Legatojen kanssa on ollut ongelmia, täytyy myöntää. Sormet ovat pitkät ja ohuet, bluesmiehen nakit, kuten yksi ystävä totesi. Ovat myös vähän kömpelöt nopeisiin juttuihin vaillinaisen motoriikan myötä. Kaverini neuvoi railvelivälikohtauksesta huolimatta, että soittohommissa voi käyttää apuvälineitä. Ostin sitruunaöljyä, viritysmittarin - korvakuulo se harhaluulo - ja sustainer-pedaalin pidentämään signaalia. Vanhana keihäänheittäjänä löytyi varastosta vielä pihkaspraytakin, jota ruiskautin otelaudalle ja kaulalle parempaa, napakampaa tatsia tuomaan. Meni kaksi päivää puhdistaa kaula ja otelauta tärpätillä, niin tiukkaan se paska jäi kiinni.
Ei ainakaan yrityksestä ole ollut kiinni.
Ja Jarkrelle kaunis kiitos sanoista, tässä tilanteessa tsemppaa pienikin kehu tiellä valoon.
Syödessään tätä vaatimattomaksi muuttunutta ateriaansa hän katseli korppia puun oksalla ja oli kuulevinaan, kuinka lintu röyhtäisi. | |
Mielenkiintoinen tarina, Veksu. Itselleni ei ole ihan täysin vastaavaa tapahtunut, ainakaan viime aikoina. 5-vuotias siskonpoikani tykkää soitella mun Stratoa särkijä päällä. Musiikki on aikamoista avantgardea eikä jätkä suostu kuuntelemaan opetuksen sanaa.
Tuo skittan tekniikan harjoittelu on itseltäni jäänyt jo vähän pois ja olen alkanut ajattelemaan että en luultavasti enää voi kehittyä kovinkaan paremmaksi ainakaan teknisesti. Kaikenlaiset skaalaharjoitukset tuntuvat tylsiltä, kun ei oikein jaksa löytää motivaatiota. Nuorempana kyllä jaksoi tiluttaa hurjan nopeasti. Soittelin joissain bändeissäkin jo silloin, mutta se ei ollut mitään vakavaa..
Soitin bändissä muutama vuosi sitten. Silloin oli enemmän motivaatiota harjoitella niitä bändin biisejä. Kirjoittelin biisejä myös nuoteille ja tein paljon enemmän omia biisejä kuin tällä hetkellä. |  Jucciz
24.08.2013 01:33:27 (muokattu 24.08.2013 01:45:30) | |
|
karmake: Ehdottomasti sitä mieltä että jokaisen soittajan pitää pyrkiä soittamaan itseään parempien kanssa.
En edes lukenut pidemmälle kun oli pakko kommentoida, Make.
Juuri tällai se homma menee mun mielestä. Mikään ei ainakaan omalla kohdalla inspiroi ja potki perseelle enemmän kuin se, että kuulee jonkun muun soitosta juttuja tyyliin: "oho, totakaan mää en vielä osaa, enkä tota, enkä tota..."
Mua tällaiset havainnot nimenomaan ruokkivat tarttumaan soittimeen entistä hanakammin. Jos joku juttu a) ei vielä onnistu, mutta b) kuulostaa kiinnostavalta ja opettelemisen arvoiselta, se laittaa ainakin mut tekemään entistä enemmän töitä sen eteen, että se jonain päivänä sitten lopulta onnistuu.
Hirmu hyvä teksti Veksulta ja hirmu hyvää pohdintaa muilta. Just tällaisten asioiden kanssa moni varmasti painii ja näihin tilanteisiin tarvitaankin vertaistukea ja näkökulmaa sen "oman laatikon" ulkopuolelta. :)
Kerran kokeilin bändisoittoa: se on poikinut tähän mennessä satoja keikkoja ja merkittävän toimeentulon itselle ja perheelle. Edelleenkin olen taipuvainen väittämään, että suurin syy tähän on se, että en ole suostunut lannistumaan, vaan pikemminkin tahdoin ottaa selvää, miten ne "hienon kuuloiset jutut" syntyvät, mistä ne koostuvat ja miten ne löytyvät omasta instrumentista. Jos kevyen musiikin nuotinkirjoitus ja komppilaput kiinnostavat, tutustu ihmeessä sivustooni: Lappu soimaan! | |
Uutta ponnetta tuo paljon kun saa uuden biisin menemään. Lopetin akkoinaan soittamisen kun se oli ihan suolesta eikä kiinnostanut enään. Kaverin bändin kautta tuli joku motivaatio alkaa kattella jotain biisejä ja sittenhän sekin pakka levahti käsiin.
Havahduin taas tuossa pari viikkoa sitten spotifytä kuunnellessa, että enpä soita kun muutamaa suomalaista biisiä, paranoidia ja tuhon sinfoniaa.. Joka kerta se sama. Selailin biisi listaa löysin muutaman hyvän treeni biisin. Otin kitaran ja aloin soitella ja tulos oli sama kun kaataa bensaa hiillokseen. Vaimo joutuu öisin repimään kitaran irti sylistä kun vois aina soitella vielä vähän.
Muutamalla onnistumisella ja hyvin menevällä uudella biisillä, pienellä leikkimielisellä kilpailulla saa äkkiä sen samaan sontaan jämähtäneen traktorin taas tienpäälle. Tai kyntään peltoa. Se kolmaspyörä tekee joskus hyvää :) | |
Yksi optio on tietenkin perustaa bändi tai pyrkiä jo jonkun olemassa olevan johtoon. Sitten vain erottaa jokaisen paremman soittajan, eli kaikki ja panostaa 100% äidin ottamiin promokuviin.
Moving near the edge at night
Dust is dancing in the space | |
Tykkäsin aloitusviestin rakasteluanalogiasta mutta hermostuin myöhemmän viestin öykkäröinnistä kimppakivan jälkeen. Kyllä kaverin touhua ja "naista" pitää saada väliin kurkata mummiälest.
En näe mahdollisena että paranee vaihtamalla, paitsi ehkä hetkellisesti. Käynti vieraissa tai usean kitaran haaremi voi piristää paremmin. Toisen kitaran kanssa opituilla jutuilla voi olla sen vanhan Fenderin suhdetta uudistava vaikutus.
Ehkä voisit ostaa hänelle kukkia vähän useammin? | |
beliel: Ehkä voisit ostaa hänelle kukkia vähän useammin?
Vaihdoin vanhan kellastuneen tilalle plektrasuojaksi kauniin helmiäispleksin. Ei auttanut.
Ne stigmat, ne stigmat. Kaikilla meillä on omamme muistuttamassa siitä hetkestä kun luulimme olevamme seuraavia Jumalasta. Itselle se tapahtui kaksituhattaluvun puolivälissä. Se oli ensimmäisiä alhoja soittohistoriassani, kun mikään ei tuntunut miltään. Hain lohtua mustasta metallista - en löytänyt. Kokeilin mennä pidemmälle klassiseen kitaraan - Nocturne ei ollut koskaan kuulostanut yhtä ahdistavalta. Kun flamenco vielä jätti kylmäksi, oli astuttava kokonaan ympäröivän maailman ulkopuolelle, jazzin universumiin. Törmäsin sattumalta Andreas Öbergin tuotantoon ja se touhu imaisi mukaansa välittömästi. Sylissäni ollut punainen lepänpala soitti mitä mielikuvituksellisempia lurituksia äänihuulten seuratessa jokaista nuottia tarkkaan. Tavanomainen laulu muuttui scatiksi ja neuvostoaikainen kirpparilta hankittu koppalakki toimi päähineenä. Olin Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandin jäsen, olihan Beatles ollut aikanaan jo melkeinpä jazzia, kuten kohta huomasin skaaloja sahatessani.
Marraskuinen iltapäivä, tarkoituksena soitella Leon kanssa. Astuin huoneeseen tummanvihreä koppalakki päässäni saaden kysyvän katseen. Olinko listinyt jonkun kommarin? kysyi Leo. Ei sillä ollut väliä, jazz oli listinyt minut, vaikka en sitä tuolloin ymmärtänytkään. Mitään sanomatta aloitin vielä harjoitusvaiheessa olleen improvisoinnin scatteineen, minkä seurauksena Leo vetäisi Cube 30:n piuhan pois seinästä. Sain kuulla olevani täysin hukassa, muuttumassa elitistiseksi paskaksi, ei soitettaisi enää koskaan Royalsin Kings of Poweria? Ei enää Tallahassee Lassieta? Olin valintani tehnyt, vaikka se alkoikin arveluttaa. Uhrasinko ystävyyden jazzille? Leo haukkui minut vittunaamaneukuksi ja paineli marraskuiseen pimenevään iltaan. Hylätyksi tulemista olin pelännyt lapsesta asti, nyt se oli konkreettista.
Viikkoon ei oltu yhteyksissä. Työttömän päivät olivat pitkiä ja säät masentavia. Scat-lauluakin sotki itkuun murtuminen, siitä tuli scat-bluesia. Oli pakko tarttua kännykkään ja soittaa Leolle. Pyysin, että jos soitettaisiin se Täällä Haisee Lassie vielä kerran, ehkä pariinkin kertaan. Ensin takakireä Leo vastusteli, mutta alkoi lopulta hymyillä, jonka saattoi kuulla puheesta. Heitin koppalakin UFFin pömpeliin ja aloin soittaa taas rocknrollia. Elää siitä, hengittää sitä, tietäen sen minut vielä tappavan, rakas happeni. Eleanorrigbyt lähtivät taas harmonioineen Leon kanssa, joka alkoi taas tuoda mukanaan Lidlin kermakaramelleja. Kaikki oli kuten ennenkin ja vahvistimen piuhakin pysyi seinässä.
Vaan juu, ristimme meillä on kaikilla kannettavannamme. Harharektiltä on hyvä joskus palata ja vaikka kuinka mustavalkoisesti ajattelisi, tarttuu huonoistakin hetkistä aina jotain hyvää matkaan, tiedostamatta. Laitan edelleen joskus Öbergin musiikkia soimaan autosoittimeen ja naputtelen sormilla ohjauspyörää, kuten auton opaskirja sitä leikkisästi kutsuu. Tiedän kuitenkin rajani, hallitsen piilevän addiktioni. Ei tarvitse kieltäytyä, riittää kun tietää rajansa. Sallii sen itselleen. Jazz, sitähän se on, sallimista.
Syödessään tätä vaatimattomaksi muuttunutta ateriaansa hän katseli korppia puun oksalla ja oli kuulevinaan, kuinka lintu röyhtäisi. | Confidentum
25.08.2013 23:34:28 (muokattu 25.08.2013 23:35:07) | |
|
Hei, c'moon!! Ylös, ulos ja baanalle. Buukatkaa Leon kanssa duettokeikka puolen vuoden päähän ja ottakaa opetteluun 20 uutta biisiä. Lavalle ne leppäkeihäät on tarkoitettu laulamaan, net on objekteja eikä subjekteja. Musa ja sen tekeminen on se tärkein ja sulla tuntuis olevan sanottavaa ainakin parin pitkäsoiton verran, joten siinä sivussa vaan tekstejä väsäämään ja säveltä päälle. Tee ensin yksi yltiömelankolinen biisi ja sitten siirryt positiivisiin ralleihin. Duureilla tätä elämää eletään noin niinkö etupäässä :)
Potikka kaakkoon! | |
Confidentum: Hei, c'moon!! Ylös, ulos ja baanalle. Buukatkaa Leon kanssa duettokeikka puolen vuoden päähän ja ottakaa opetteluun 20 uutta biisiä. Lavalle ne leppäkeihäät on tarkoitettu laulamaan, net on objekteja eikä subjekteja. Musa ja sen tekeminen on se tärkein ja sulla tuntuis olevan sanottavaa ainakin parin pitkäsoiton verran, joten siinä sivussa vaan tekstejä väsäämään ja säveltä päälle. Tee ensin yksi yltiömelankolinen biisi ja sitten siirryt positiivisiin ralleihin. Duureilla tätä elämää eletään noin niinkö etupäässä :)
Tästä on kyllä ollut puhe kerran sun toisenkin. Itselläni on yhden pitkäsoiton ja EP:n verran sävellyksiä, monitahoisia progressiivisin rock-höystein ryyditettyjä pop-biisejä. Monet kerrat olen niitä harjoitellut, että osaisin unissanikin, ja monet kerrat olen luvannut itselleni ne äänittää. Se vaan, kun on Leon kanssa vedetty harrastepohjalta niin kauan, ja sitten alkaisin rock-tähdeksi. Ei Leo sellaista kestäisi, sillä kun on rauta-anemian ja reumatismin takia ollut hankalaa muutenkin. Psyyke kovilla. Ja kun olen tämän ainoita kontakteja ulkomaailmaan niin varmasti lakoaisi koko Leo jos lähtisin soolouralle.
Ja kyllä olen koittanut saada miestä mukaan. Aina pitäisi silti soittaa Hurriganesia ja Royalsia. En saa omille biiseilleni vastakaikua, kun ne ovat minun tekemiä, eivät kenenkään nimimiehen. Sellainen syö kyllä. Monet kerrat olen meinannut sanoa, että soita ite ränttätänttäsi ja jytäsi, meikä lähtee ison leivän äärelle murustelemaan, mutta en vaan yksinkertaisesti pysty. Tiedän ettei Leolla ole annettavaa minulle taiteellisessa mielessä. Tiedän, että minulla ei ole muuta kuin annettavaa Leolle. Minussa on paljon otettavaa.
Haluaisin sisimmässäni olla rokkari, mutta itsetuntoni ei ole samaa mieltä. Miksi minusta pitäisi ylipäätään tulla mitään? Miksi kenestäkään pitäisi tulla mitään? Eihän meitä edes ole olemassa kun katsotaan tarpeeksi kaukaa. Täysin merkityksetön eläinlaji joka on saanut itselleen huvia rakentamalla soittimia ja muita härpäkkeitä ympäristön kustannuksella. Haluanko antaa ihmisille mitään? Onko minulla edes annettavaa? Itselleni olen aina biisejäni tehnyt, en kenellekään muulle. Leo on ollut laahusankkurini, joka pitää kyllä koko ajan verkkaisessa liikkeessä, mutta jonka takia manner ei lähesty juuri ollenkaan. Siellä Leo istuu nytkin takatuhdolla ja pitelee ankkurinnarua tiukasti hyppysissään. Välillä tekisi mieli heivata mies yli laidan, nostaa purjeet ja unohtaa. Kohti uutta, kohti uutta mannerta.
Syödessään tätä vaatimattomaksi muuttunutta ateriaansa hän katseli korppia puun oksalla ja oli kuulevinaan, kuinka lintu röyhtäisi. |  Räkkipeli
27.08.2013 10:04:11 (muokattu 27.08.2013 10:09:17) | |
|
Sun tilitys kuulostaa enemmän oman pääsi sisäiseltä ongelmalta kuin olosuhteiden aiheuttamalta asialta. Se, jos lähdet vetämään muutaman keikan ei tee susta rokkitähteä, siitä ei kannata huolestua. :D Sulla selvästi on kaipuu jonkinlaiseen musiikilliseen ulosantiin ja musiikin tekemiseen, ja tunnut samaan aikaan keksivän tekosyitä sille, miksi et saa mitään aikaiseksi. Jos jokainen muusikko/muusikon alku/musiikin harrastaja kirjoittaisi samoista fiiliksistä tänne, näitä juttuja olis ihan läjäpäin. Et ole yksin näiden juttujen kanssa, niitä sattuu jokaiselle muusikolle/musiikin harrastajalle. Kyseessä on taiteen muoto, joka vaatii teityn omistautumisen jos siltä haluaa saada takaisin jotain. kelaa vähemmän ja tee enemmän. Sillä mentaliteetillä eliminoit jo monet mielen sopukat jotka lamauttaa sut tekemästä yhtään mitään.
Jos et ole valmis omistautumaan asialle, ehkä se ei ole sitten sua varten.
PS. Sitäpaitsi jokainen soittaja törmää omissa silmissään itseään paljon parempiin soittajiin, ja se on vain hyvä asia! Etenkin kitaristeissa on tietty suorittamisen piirre, jonka mukaan halutaan olla parempi ja nopeampi kuin toinen kaveri. Se on vain juttu joka on tullut ajan myötä, siitä lähtien kun esittävät säveltaiteilijat ovat esiintyneet julkisesti ihmisille ja luonut itsestään "rokkitähtiä". Mutta se onkin se juttu/kasvun paikka just siinä, että osaa ottaa oppia haasteista ja muista kanssataiteilijoista, eikä masentua kun itse ei vielä ole samalla tasolla. | |
Tässä on ehkä teemaan sopiva vanha ja herkkä balladi.
http://www.youtube.com/watch?v=Udl1yfc81LY
Loppupuolella tekstissä hienovaraisesti vihjataan, että kyllä sieltä kellarista pitää ulos tulla, jos jotain meinaa aikaiseksi saada. | |
Me kitaristit ollaan kateellista porukkaa. En tiedä mistä moinen johtuu mutta samanlaista en ole huomannut rumpalituttavieni keskuudessa.
Mä olenkin välillä haaveillut meidän tapaamisesta. Mielikuvissani on välkkynyt Rush, komeita keppejä, neitien juomia ja karjuntaa. -EvilDead | |
Heh.. Minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta vittuakaan, jos joku on parempi soittaja kuin minä. Sellaisia kun löytyy pilvin pimein. Tiedostan itse omat puutteeni ja heikkouteni, mutta olen sitten kääntänyt ne omiksi vahvuuksiksi. Esim. jos ei joku kuvio mene alternatepickauksella, niin sitten vetää sen legatona ja täppingillä. Mieluummin itse olen hyvä sävellyskynän ja ideoiden kanssa heikommalla soittotaidolla varustettuna kuin päinvastoin.
Mitä bänditouhuihin tulee, niin itelläkin oli pitkään vähän nihkeää, mutta tällä hetkellä uudet kuviot puhaltaa ja reippaasti puhaltaakin. Intoa on kuin alkoholistilla alkossa. | |
Oma ongelmani on, että en jaksa opetella biisejä. Aina kavereiden kanssa soitellessa muillaon hirveä repertuaari biisejä takataskussa. Itsellä pari Van Halenin riffiä... Mutta silloin kun on noita bändejä ollut ja sovittu, että treenataan tää ja tää biisi, olen ottanut ne haltuu nopeasti seuraaviin treeneihin ilman mitään ongelmaa. Nykyään en enää kyllä osaa noita biisejä soittaa. Ei vain muista.
Musiikin takia tänne tultiin, rölöjen takia tänne jäätiin. | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
