Rummut: soittaminen ›

Itselläni on tästä parin viime vuoden takaa paljolti kokemusta, kunnes tajusin vahvasti rajoittaa itseni holistamista, nykyisin harvemmin jos ollenkaan. Kuitenkin muistan, että joskus bänditreeneissä sitä löysi itsestään ihan uusia puolia ilmaisullisesti, jos kyseessä oli ns. herkkään tilaan vievä kankkunen, eikä ne nauhaltakaan huonolta kuulostaneet. Useimmiten kuitenkin tuli mentyä ns. autopilotilla eli mun tapauksessani sieltä mistä aita on matalin - ei todellakaan poistumista sieltä omalta mukavuusalueelta. Nyt ei ole piitkään piitkään aikaan tullut testattua, ja ihan hyvä niin. Mutta ihan kiinnostuksen puolesta, miitä kokemuksia arvon foorumilaisilla on aiheesta? Ootteko soittaneet treenejä/keikkoja darrassa tai treenailleet itekseen samoissa fiiliksissä? Miten koette eron siihen että soittaa täysissä sielun ja ruumiin voimissa? Ehkä tää on tyhmä kysymys ja kysytty jo aiemminkin, mutta aattelinpa kysäistä silti.

En ole itse huomannut että olisi krapulassa mitenkään erityisen luova olo. Yleensä jos treeneihin sattuu krapulassa osallistumaan niin sitä vaan soittaa sen mitä pitää ja ei edes yritä mitään uutta. Puhumattakaan juovuspäissään soittamisesta.

Joo, aika samat fiilikset itelläkin. Harvemminpa siitä mitään suurta taidetta syntyy. Kerran tietoisesti vedettiin akuutit tumut treenien aikana, ei mitään älyttömyyksiä mutta muutama annos per mieheen ja kyllähän sen huomasi niissä vikoissa äänityksissä eikä mitenkään hyvällä tavalla... :o
 
Tuli vaan tää topikki mieleen kun nuorempana väänsin tietokoneella musaa, ja usein ne parhaat idikset syntyi sellaisessa "hellässä" kankkusessa; vähän päätä särki ehkä ja väsytti, mutta idiksiä ja inspiraatioita tulvi ovista ja ikkunoista monesti. Tuli niitä toki muutenkin, totta kai :) Oisko niin, että rumpalointi on sen verran eksaktia hommaa ettei siinä hirveästi synny mahdollisuutta moiselle?

Välillä menee kumman hyvin itse se soitto. Tai siltä se ainaki tuntuu. Oon luultavasti väärässä. Kivaa se soittelu ei oikeen ole jos kohmelo oikeen reippaanlainen on.

Mulla rumpujen soitto auttaa kankkusen kuosittamisessa ;) Tosin sellaista kunnon kankkusta ei ole sitten kuin kerran vuoteen ja harvemmin silloin soittotreenejäkään sille päivälle satutellaan.

Parhaat keikat olen vetänyt nälissään ja kankkusessa. Ruokavirhe on pahin. Kylläisellä vatsalla tulkinta jää laihaksi.

Itsellä harvemmin tulee mitään hirveää oksennustautia tai päänsärkyä krapulassa, mutta soittaminen on ainakin tuskaista.
 
Äänille oon herkkänä ja itsellä ainakin leposyke on suhkot korkea darra aamuna.
Soittaessa tuntuu että sydän tulee rinnasta ulos ja tulpatkin päässä tärykalvot räjähtää...
Ei siis mukava fiilis...
 
Toisaalta itsellä on aina muutaman kaljan jälkeen paras soittaa. Soitto on rennompaa ja tarkempaa muutaman ölberin jälkeen. Rajansa tässäkin.

Kailis: Ruokavirhe on pahin. Kylläisellä vatsalla tulkinta jää laihaksi.
 
Juu, totta, itsellä vähintään 2,5 h pitää olla keikan alkuun, että syön aterian. Kyllä pienempää purtavaa voi ottaa, mutta raskaamman syömisen vaikutuksen huomaa selvästi. Joskus kun Koo-keikan sound check oli just ruokailun jälkeen, niin olisin voinut vannoa että klikki kiilaa. :D
Kankkusessa taasen yleensä soitan vähän huonommin, mutta se varmaan johtuu enemmänkin siitä että se keikan odottelu on ollut epämukavampaa, ja yleensä kankkuspäivä on se toinen keikkapäivä eli päivä menee tien päällä.

Kyllä kunnon kankkusessa on vittumainen soitella.
Yks keikka on tullu vedettyä sillälailla etten ollu syöny koko päivänä mitään ja olo oli hirveä.Noh,siinähän se meni vuotellen oksennusta ja paskaa pidätellessä se keikka..jumalattomassa päänsäryssä.
Tämä oli niitä alkupään keikkoja kun edellisen päivän veto oli mennyt hyvin+sitä piti tietty juhlia kuin suurikin tähti.
 
Keikan jälkeen yksi tuttu sanoi että "hyvinhän sinä vedit,mutta koita ens kerralla näyttää enemmän siltä että nautit soitostasi...se kun välittyy tuonne yleisöön aika hyvin jos ei nauti"
 
Pikku karpalo ei toki haittaa. Toisinaan jopa tuntuu että sitä soittaa paremmin pikku "oloissa".

Kyllä se on niin kankkusesta ja musasta kiinni, itsellä.
Oikein jubileeum-tason paraatikankkunen, Espanjassa, soittoreissulla, punkimpaa rokkia, ni voi vittu. Siinä ei tasurit auta; jalat kramppaa, nestekukassa ja päätä jomottaa, ei tuu mitään.
 
Toisaalta joskus semmonen, seitin ohut, kesken jätetyn illan jälkeinen, kohmelo ei oo paha yhtään. Yhdellä kiisselillä huuhtaseen sen tiehensä ja tanssimusaa perään, ni hyvin toimii. Kevyttä valssia lähtee oikein maukkaasti; ihanasti keinuttaa.

Jos edellisenä iltana on menty pitemmän kaavan mukaan, niin temmot nousee vähän turhan vauhdikkaiksi. Kalja roudauksen aikana ja toinen illan puolessa välissä helpottaa tota vaivaa.
Koitan kyllä olla juopottelematta ennen keikkoja nykyään.

Kapelossa soittamisesta ei ole kuin yksi muisto ja ihan riittävän paha sellainen.
 
Tais olla pari kolme vuotta sitten kun viikolla satuin ryyppäämään oikeen kunnolla yhden päivän ja kuolon rapuloissa yht' äkkiä puhelin soi. "Joo, nyt olis pakkorako ja Hämeenlinnaan soittamaan äkkiä."
Ei voinu väistää ja tärinöissä auton rattiin (täysin selvin päin) sysi pimeässä kohti hämeenlinnaa. Olo ei yhtään parantunut. Thrash-keikka vedettiin ja olo oli yhtä karmea vieläkin. Eikä vissiin paljoa helpottanut tietoisuutta/olotilaa että tulin omalla autolla eli ei paljoo oloja paranneltu. Kotio pääsin joskus aamuyöllä ja muistaakseni taisin nukkua lyhkästen yö-unien jälkeen seuraavana päivänä n. 18h. Mut taas se elämä voitti eikä mitään opittu...