Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Mää tykkäsin Watershedistä myös. Ei se kyllä niin kova ollut kuin edeltäjät, mutta huonoksi ei voi väittää. Tiettyä rankkuutta löytyy, jota Opeth vain mielestäni kaipaa. Ehkä olen vain rajoittunut, mutta meikälle ne metallipuolen jutut on ollut olennainen osa Opethin viehätystä. Jotenkin se dynamiikka pitää biisit mielenkiintoisina. Jokainen örinäkohta kuulostaa kovemmalta, kun sitä edeltää hieman akustista fiilistelyä. Heritagesta jäi taas semmonen muniinpuhaltelufiilis. Sanottakoon, etten ole itse myöskään mikään progen vieroksuja.

Ehkä mun pitäisi antaa mahdollisuus bändin muillekin levyille, vaikka olen kyllä kuunnelut jo kokonaisuudessaan tuon paljon hehkutetun WaterShedin ja se oli kyllä saundimaailmaltaan aika mustan puhuva. Ehkä se sitten vaan on niin, ettei tuollainen raskaampi musiikki ole mun juttu, mutta yritän kuunnella ja arvioida tuon levyn uudelleen.

Mun mielestä taas Heir Apparent Watershedilta on bändin kovin biisi ja muutenkin bändin paras levy. Saundeistakin diggailen tuolla levyllä, ainakin skittasaundit on hyvät.

Sinänsä ärsyttää Åkerfeldtin "Heritagen myötä faneista karsiutui ahdasmieliset runkkarit ja tosifanit jäivät + saatiin uusia korkeamman älykkyystason progefaneja" -asenne. Saunan haastattelussa totesi odottaneensa Damnationin aikaan sitä reaktiota joka ihmisillä oli nyt Heritagen kanssa ja kävikin juuri toisin. Olisiko syynä ensinnäkin Damnationin onnistuneet biisit, joissa ei sorruttu keskittymään pelkästään viiksien tuhinaan eikä unohdettu oikeiden biisien säveltämistä ja toisekseen se Heritagen myötä tullut "death metal on niin tylsää ja sen kuuntelijat läskejä homoja, eiku kuuntelen siis vielä vanhaa death metallia, en väittänyt koskaan kyllästyneeni death metalliin, vaan kuuntelen vielä Morbid Angelia, vaikka sanoin että olen kyllästynyt death metalliin" -jormailu.
 
Ai kamala :D:D:D:D Melkeen tuli itellekin itku silmään, kun kuvittelin Åkerfeldtin ilmettä tuota tekstiä hänelle luettaessa. Mutta joo. Vakavasti sanoen, mun mielestä hyvä juttu vaan, että Åkerfeldtin puheisiinkin kohdistetaan kritiikkiä musiikin lisäksi. Yleensähän herraa ei oikeen kehtaa haukkua, edes vähääkään, hänen suustaan kun kuullaan tuskin koskaan itseriittoinen taiteilijakusipää -osaston läppää.

Decadetroll: Oonkohan ainoa, jonka mielestä watershed on porcelain heartin keskinkertaista tissinläpsyttelyä lukuunottamatta ihan timantinkova levy ja loistavia biisejä täynnä? Tuntuu, ettei juuri kukaan muu oikein arvosta ko. levyä. :)
 
Tykkään kaikista biiseistä enemmän kuin laki sallii. Paitsi Hex Omegasta, se on ihan semi.

Liityn Watershedin diggailijoiden joukkoon. Mustakin Porcelain Heart on ankea yritys päästä MTV:n soittolistalle, mutta muuten levy on melko tiukkaa kamaa, aina Heir Apparentin hevistelyistä Lotus Eaterin Super Mario -kohtaan ja Burdenin Scorpions-tunnelmointiin.
 
Ghost Reveries oli mulle porttilevy Opethin raskaampaan maailmaan Damnationin diggailun jälkeen, mutta nyt se tuntuu jotenkin kuluneelta ja muoviselta. Suosikkeinani pidän edelleen Damnation-Deliverance-kaksikkoa, sekä yhdessä että erikseen.
 
Heritagelta taas voisi koostaa ihan kivan EP:n, mutta albumiksi se on liian pitkä. Lisäksi ongelmana on se, että joka biisissä on säröä ja nössöilyä, mutta missään ei pistetä hevivaihdetta silmään, eikä levyltä löydy myöskään Opethille tyypillistä puhdasta balladia. Tämä taas johtaa melkoiseen tasapaksuuteen ja jöötiyteen yli tunnin kestävällä levyllä. Nepenthe-biisin nostaisin yksittäisenä esille.

Exhausted: Liityn Watershedin diggailijoiden joukkoon. Mustakin Porcelain Heart on ankea yritys päästä MTV:n soittolistalle, mutta muuten levy on melko tiukkaa kamaa, aina Heir Apparentin hevistelyistä Lotus Eaterin Super Mario -kohtaan ja Burdenin Scorpions-tunnelmointiin.
 
Toi samainen Super Mario- kohta on noussut omaksi lempparijutuksi tuolta levyltä, ihan huikeeta settiä. No, niinhän se on koko Watershed muutenkin, tai sitte korkeintaan posliinisydän on se ainut yhtään heikompi esitys (eli kuuntelussa hittihakuisuuttaan kulahtanut piisi). Ite kyllä liputan aika rohkeesti tän 2000-luvun Ööpethin tuotannon puolesta, Blackwater Parkista eteenpäin kaikki löytyy hyllystä ja jokainen on saanut ja tulee saamaan vielä roimasti pyörähtelyjä soittimessa. Pitäs siihen 90-luvun tuotantoonkin perehtyä vielä.
 
Heritage on vähän kyllä ihmeellinen levy. En oo oikein saanu ite sitä aukeemaan ja saa nähä että suostuuko tuosta ikinä aukeamaankaan. Se on tosissaan vähän tasapaksu ja lievää muniinpuhaltelua sävellysten puolelta josta kyl huomaa, et äijät ei seikkaillu nyt ihan sillä omimmalla maaperällä musiikillisesti, vaikka kuinka viiksekkäitä olisivatkin. Levyn soundeista tosin tykkäsin. Ei auta ku toivoa, että seuraavalla levyllä onnistuvat paremmin myös sävellysten puolesta, eikä sieltä saada kaksisata kilo hirvenpaska.

Exhausted: Liityn Watershedin diggailijoiden joukkoon. Mustakin Porcelain Heart on ankea yritys päästä MTV:n soittolistalle, mutta muuten levy on melko tiukkaa kamaa, aina Heir Apparentin hevistelyistä Lotus Eaterin Super Mario -kohtaan ja Burdenin Scorpions-tunnelmointiin.
 
Ghost Reveries oli mulle porttilevy Opethin raskaampaan maailmaan Damnationin diggailun jälkeen, mutta nyt se tuntuu jotenkin kuluneelta ja muoviselta. Suosikkeinani pidän edelleen Damnation-Deliverance-kaksikkoa, sekä yhdessä että erikseen.
 
Heritagelta taas voisi koostaa ihan kivan EP:n, mutta albumiksi se on liian pitkä. Lisäksi ongelmana on se, että joka biisissä on säröä ja nössöilyä, mutta missään ei pistetä hevivaihdetta silmään, eikä levyltä löydy myöskään Opethille tyypillistä puhdasta balladia. Tämä taas johtaa melkoiseen tasapaksuuteen ja jöötiyteen yli tunnin kestävällä levyllä. Nepenthe-biisin nostaisin yksittäisenä esille.
 
Samaa mieltä Watershedista! Se on jotenkin salakavalasti kasvanut kärkikastiin Opeth-levyjen joukossa, eikä sieltä oikein heikkoa hetkeä tahdo löytyä. Aika yhtenäinen fiilis koko kiekon ajan.
 
Ghost on myös hyvä, ja sillä olen Opethin tuotantoon aikanaan tutustumisen aloittanut. Ei ehkä aiheuta enää samanlaisia säväreitä, mutta taattua laatua alusta loppuun on se.
 
Heritage... Eissss... Ei se nyt sitten lähtenyt kyllä ollenkaan. Niinkuin monasti tässäkin mainittu, niin ne biisit ei vain ole hyviä.

Viimeistään Watershedillä bändi löysi musiikistaan sen kultaisen leikkauksen, jossa balanssi örinän ja kliinin laulun, sekä runttauksen ja fiilistelyn välillä on lähes täydellinen. Mitään ei ole liikaa, eivätkä elementit syö toistensa tehoja. Hiukan ehkä jo ruvennut ärsyttämään tämä Åkerfeldtin miltei lapsellinen asenne, että häntä ei kiinnosta pätkääkään ihmisten mielipiteet ja että tämä viiksiproge on se tie, millä bändi aikoo tästedes pysyä. En silti tiedä, että tulisiko sieltä paskaa levyä kirveelläkään, jos kokeilisivat väkisin tehdä "hevilevyä". Sitä odotellessa voi hyvillä mielin kuunnella vanhempaa tuotantoa, josta löytyy vielä tänäänkin uusia ihania juttuja.

Stalkah: Toi samainen Super Mario- kohta on noussut omaksi lempparijutuksi tuolta levyltä, ihan huikeeta settiä.
 
Tuo Super Mario-kohta on mielestäni yksi bändin historian väkinäisimmistä jutuista. Åkerfeldt on selvästi pimputellut jotain läpällä, kenties kännissä, ja päättänyt sitten että tämä juttu on saatava levylle keinolla millä hyvänsä. Lopulta mitään sopivaa paikkaa ei ole löytynyt, mutta Åke on kuitenkin jo päätöksensä tehneenä tunkenut sen väkisin johonkin. Ihan kivahan se kohta sinänsä on, mutta tappaa mielestäni kyllä biisin tunnelman aika tehokkaasti koomisuudellaan.
 
Burn: Hiukan ehkä jo ruvennut ärsyttämään tämä Åkerfeldtin miltei lapsellinen asenne, että häntä ei kiinnosta pätkääkään ihmisten mielipiteet ja että tämä viiksiproge on se tie, millä bändi aikoo tästedes pysyä.
 
Mikä siinä asenteessa niin ärsyttää? Pitäisikö Åkerfeldtin mielestäsi alkaa vääntämään vastentahtoisesti jotain Watershed-kamaa vaikka se ei miestä selvästikään kiinnosta? Fanien mielipiteiden käyttäminen ohjenuorana nyt olisi melkoisen typerää. Itselleenhän hän sitä musiikkia tekee niin kuin oletettavasti suurin osa muusikoista.

laakeri: Tuo Super Mario-kohta on mielestäni yksi bändin historian väkinäisimmistä jutuista. Åkerfeldt on selvästi pimputellut jotain läpällä, kenties kännissä, ja päättänyt sitten että tämä juttu on saatava levylle keinolla millä hyvänsä. Lopulta mitään sopivaa paikkaa ei ole löytynyt, mutta Åke on kuitenkin jo päätöksensä tehneenä tunkenut sen väkisin johonkin. Ihan kivahan se kohta sinänsä on, mutta tappaa mielestäni kyllä biisin tunnelman aika tehokkaasti koomisuudellaan.
 
Se on hieno kohta ja sopii loistavasti sinne. Eli nyt olet kyllä väärässä.

laakeri:
Mikä siinä asenteessa niin ärsyttää? Pitäisikö Åkerfeldtin mielestäsi alkaa vääntämään vastentahtoisesti jotain Watershed-kamaa vaikka se ei miestä selvästikään kiinnosta? Fanien mielipiteiden käyttäminen ohjenuorana nyt olisi melkoisen typerää. Itselleenhän hän sitä musiikkia tekee niin kuin oletettavasti suurin osa muusikoista.
 
Aamen. Antaa miehen tehdä millasta musiikkia itse haluaa, jos se on jonkun mielestä ärsyttävää niin ei jeesus.
 
On a sidenote, löysin Opethin pitkästä aikaa taas soittolistoiltani ja ihastuin Atonementiin aivan uudella tavalla. Uskomaton biisi!

Tonski: Aamen. Antaa miehen tehdä millasta musiikkia itse haluaa, jos se on jonkun mielestä ärsyttävää niin ei jeesus.
!
 
Minua ärsyttää ainakin.
Ja siis nimenomaan siksi ärsyttää, että meininki vaikuttaa nykyisin olevan tuollaista niin itsevarmaa ettei ehkä itsekään tajuta tekevänsä paskia. Ja vaikuttaisi myös siltä (uusimpienkin haastatteluiden perusteella), että maikköl Todellakin seuraa faniensa mielipiteitä ja tekee juuri päinvastoin kuin hänen odotetaan tekevän.
Vaikka kuinka yritän ripustaa fanilaseja takaisin silmilleni ei Heritagella ole yhtään hyvää kokonaista kappaletta. Toivottavasti maikköli on hoksannut tämän itsekin ja viitsisi säveltää ihan oikeasti hyvän, Opethilta kuulostavan äänitteen, ei se oo väärin!

Burn: Viimeistään Blackwater Parkilla bändi löysi musiikistaan sen kultaisen leikkauksen, jossa balanssi örinän ja kliinin laulun, sekä runttauksen ja fiilistelyn välillä on lähes täydellinen. Mitään ei ole liikaa, eivätkä elementit syö toistensa tehoja.
 
Kampela77: Se on hieno kohta ja sopii loistavasti sinne. Eli nyt olet kyllä väärässä.
 
Ja tämä on erittäin totta. Watershedin tasapaksussa paketissa suorastaan nerokas valonpilkahdus.

crestfall: Blackwater Parkilla
 

 
Ja tämä on erittäin totta. Watershedin tasapaksussa paketissa suorastaan nerokas valonpilkahdus.
 
Itsestä taas GR on tuntunut jotenkin tasapaksummalta ja olen kuunnellut Watershediä luultavasti enemmän. Kumpikin on kyllä mielestäni hyviä levyjä, mutta GR:n saundimaailmasta on jäänyt jotenkin yksipuolisempi kuva päähäni. Ehkä pitäisi kuunnella joskus taas pitkästä aikaa. Onhan levyllä ainakin ne pari aivan loistobiisiä, jotka kaikki tietää eikä niistä tarvitse puhua.

Mulla tuo Heritage tappoi uskon ruotsalaiseen metallimusiikkiin. En ole seurannut Opethin toimintaa juurikaan tuon jälkeen, aiemmin kuului yhteen top5 -yhtyeistäni. Harmi mikäli Åke on valinnut tiensä lopullisesti. No, tiedänpä etten ole yksin mielipiteeni kanssa...

kurre: Mulla tuo Heritage tappoi uskon ruotsalaiseen metallimusiikkiin. En ole seurannut Opethin toimintaa juurikaan tuon jälkeen, aiemmin kuului yhteen top5 -yhtyeistäni. Harmi mikäli Åke on valinnut tiensä lopullisesti. No, tiedänpä etten ole yksin mielipiteeni kanssa...
 
No huh huh. Ei kai se Heritage voinut ihan niin paska olla kenenkään mielestä? Ei sun nyt sen takia tarvitse hylätä jokaista metallibändiä, joka sattuu olemaan ruotsalainen.

Still life on oma suosikki Opeth-albumi yhtenäisen kokonaisuuden ja romanttisen tunnelmansa ansiosta.

No joo, ehkä oli liian karrikoiva aloitus. Kyllä vanhat svedubändit edelleen maistuu, mutta Opeth ei.
 
Tässä linjanvaihdoksessa tulee jotakuinkin tapaus Metallica mieleen. Kun yhtye on saavuttanut tietyn kokoisen fanikannan, niin voidaan tehdä vaikkapa levy jossa piereskellään ja soitetaan harmonikkaa siihen päälle. Osa faneista ei tietenkään tykkää, mutta osa vanhoista hyväksyy asian, koska entinen musiikki on ollut niin perkeleen hyvää. Sitten sieltä piereskelyn seasta aletaan hakemaan kuudennellasadannellaseitsemännellätoista kuuntelulla (kun aiemmin ei ole oikein auennut) jotain tuttua ja turvallista ja yhtäkkiä hokataan että joo, täähän onkin ihan mukiinmenevää. Onhan tässä samat elementit kuin vanhassakin musassa, ne on vaan vähän eri lailla toteutettu.
 
Minä luovutin Heritagen suhteen reilun kymmenen kuuntelun suhteen. Musiikissa ei ollut enää mitään niitä elementtejä mistä olen yhtyeen tuotannossa pitänyt.
 
Itse asiassa, mielestäni yhtyeen kehityskaari alkoi viettämään selkeästi alamäkeen Lopezin lähdön jälkeen. Heritagessa tipahdettiin sitten oikein jyrkänteen reunalta.
 
Sori kärkäs kommenttini, mutta pettymys on ollut minulle kova.