Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Jokaisessa opethin levyssä on se jokin juttu, joka tekee siitä parhaan omalla tavallaan. Ghost reveries veteli uusilla tuulilla, ts. voi sitä viiksien tuhinaa kun murjotaan kosketinsoittimia oikein kunnolla. Ja sen jälkeen livejutuissa on toiminut jälkikäteen lisätyt syntsailut ihan kivasti kyllä. Paljon paljaampaa olisi opeth nykyisin ilman synia. Loistavaa.
 
Ainoa mistä en juuri hyvää löydä, on tuo heritage. En saa siitä oikein mitään otetta. Tuntuu vaan, että siinä on tuhisteltu progeviiksiin vain sen vuoksi, että progeviikset on niin siistit. Sisältö on vähän unohtunut pois ja biisit kuulostaa suurimmaksi osaksi jämämateriaalilta. Paras juttu levyllä on ehdottomasti folkloren loppu ja on siellä jotain pientä hienoa juttua välissä, mutta siinäpä se. Bonuspiisi face in the snow on mahtibiisi, kuulostaa ihan perinteikkäältä opethilta. Levyn musta lammas ja ehdottomasti eniten kuuntelen juurikin tuota biisiä, jos pitää jotain heritagelta napata. Se ei kuulosta mielestäni käytännössä yhtään muulta heritagen materiaalilta, onneksi.

The Grand Conjuration on GR:n ainoa heikompi biisi ja nykyään se tulee melkein aina skipattua.

Milkop: GR on viimeinen kuunneltava Opeth -levy, mutta faktahan on että ne parhaat ovat Still Life ja Blackwater Park. Joka muuta väittää lienee hukassa elämänsä kanssa ja on varmasti myös läski sekä tyhmä :)
 
Watershed oli aika ala-arvoinen esitys eikä Heritagea jaksanut parin pyöräytyksen jälkeen enää kuunnella. Aikansa kutakin.
 
Noi kaikki luonteen ja ruumiin heikkoudet taitaa olla mun kohdalla paikkaansa pitäviä, mutta silti uskallan pitää pääni ja tykätä Heritagesta. Ja toivon ehdottomasti, että bändi jatkaa samalla linjalla. Tai, sitten mun pitää etsiä joku uusi Opethia vastaavaa bändi diggailtavaksi, mutta myönteisimmillä sävelillä ja soinnuilla varustettuna. =)
 
EDIT: kenelläkään muuten tietoa, koska tältä bändiltä tulee uusi levy?

AnonHero: The Grand Conjuration on GR:n ainoa heikompi biisi ja nykyään se tulee melkein aina skipattua.
 
itse olin ennen tätä mieltä, mutta jälkeenpäin oppinu biisistä tykkäämään. onhan ne örinät aikamoista... "THÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖKRÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄNDKOOOOOOOOOONJUUUREEEEEISSÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!!!!"
 
Beneath The Mire on ehkä ainoa joka on jääny vähän etäiseksi, loistavaa introa lukuunottamatta. Muistan, joku joskus täällä haukkui The Baying of The Houndsia pomppuheviksi ja pändin surkeimmaksi biisiksi. Levyn parhaimmistoa se. Jotenkin todella tasapainoinen biisi. Ja helvetin hieno väliosa.

Ymmärrän miksi jotkut eivät perusta The Grand Conjurationista tai Beneath the Miresta, mutta molemmat ovat mielestäni upeita teoksia, jotka eivät kalpene muiden hevimpien rallien rinnalla. Eivät ne yllä Harlequin Forestin tai Ghost of Perditionin polveilevuuteen, mutta molemmissa on erityisesti upeita rumpu- ja rytmijuttuja, erityisesti nelosen päälle meneviä tupletti- ja pisteellinen kahdeksasosa -kikkoja. Lisäksi Beneath the Miren soolothan ovat nerokkaita ja eipä tule hirveästi yhtä pahaenteisen kuuloisia mieleen riffejä kuin Conjurationin perusriffi.

silhouette: kenelläkään muuten tietoa, koska tältä bändiltä tulee uusi levy?
 
Joskus ensi vuonna Åkerfeldtin mukaan. En muista yksityiskohtia, mutta levy on tuskin ainakaan vielä alkuvuodesta tulossa.

laakeri: Joskus ensi vuonna Åkerfeldtin mukaan. En muista yksityiskohtia, mutta levy on tuskin ainakaan vielä alkuvuodesta tulossa.
 
Okei, kiitos. Toivotaan, että levy tyydyttää kaikki bändin erillaiset diggailjat/kuuntelijat, vaikka niin tuskin käy. Niin ei koskaan käy oli levy sitten kuinka hyvä tahansa.

Milkop: GR on viimeinen kuunneltava Opeth -levy, mutta faktahan on että ne parhaat ovat Still Life ja Blackwater Park. Joka muuta väittää lienee hukassa elämänsä kanssa ja on varmasti myös läski sekä tyhmä :)
 
Watershed oli aika ala-arvoinen esitys eikä Heritagea jaksanut parin pyöräytyksen jälkeen enää kuunnella. Aikansa kutakin.
 
Siinäpä se taisi tulla. Ghost Reveriesin soundeista en ole itse henk. koht. koskaan välittänyt, liian kliiniset ja muoviset omaan korvaan tälle bändille. Eipä bändiltä kyllä oikein mitään soundipolitiikan taidonnäytteitä itselle löydykään, BWP tai Still Life ehkä lähimmäs sitä pääsee (pl. The Moorin toisen kanavan katoamiset). Watershedilla hukattiin biisien juju ja punainen lanka ekan kolmen biisin jälkeen, Heritage jatkoi päätöntä haahuilua koko levyn mitalta.
 
Sinänsä ärsyttää Åkerfeldtin "Heritagen myötä faneista karsiutui ahdasmieliset runkkarit ja tosifanit jäivät + saatiin uusia korkeamman älykkyystason progefaneja" -asenne. Saunan haastattelussa totesi odottaneensa Damnationin aikaan sitä reaktiota joka ihmisillä oli nyt Heritagen kanssa ja kävikin juuri toisin. Olisiko syynä ensinnäkin Damnationin onnistuneet biisit, joissa ei sorruttu keskittymään pelkästään viiksien tuhinaan eikä unohdettu oikeiden biisien säveltämistä ja toisekseen se Heritagen myötä tullut "death metal on niin tylsää ja sen kuuntelijat läskejä homoja, eiku kuuntelen siis vielä vanhaa death metallia, en väittänyt koskaan kyllästyneeni death metalliin, vaan kuuntelen vielä Morbid Angelia, vaikka sanoin että olen kyllästynyt death metalliin" -jormailu.
 
Vähän noin niinkun kärjistettynä. Toki hänellä on musiikintekijänä oikeus mielipiteisiinsä ja biisintekijänä sekä bändin kipparina viedä musiikkiaan haluamaansa suuntaan, mutta jotenkin hassua miten mies näkee tilanteen omasta vinkkelistään. Heritagen myötä on jäänyt bändin kuuntelu hyvin vähälle, ei siksi että biiseissä ei ole enää metallia, vaan siksi että biisit on 95 % aikamoisen päämäärätöntä kakkapaskaa. Toki iso osa viehätyksestä aiemmilla levyillä on ollut metallin ja kevyemmän puolen saumaton yhdistelmä, mutta Damnation osoittaa sen, ettei bändin soundi vaadi metalliosuuksia kuulostaakseen hyvältä ja Watershed puolestaan sen, etteivät metalliosuudetkaan takaa hyviä biisejä.
 
Mun mielestä.

No, minä en ainakaan todellakaan koe olevani mikään "korkeamman-tason-älykäs-proge-tykkäilija", - kaukana siitä, mutta silti Heritage on musta erittäin onnistunut levy. Ja, edelleen toivon vuoden päästä kuulevani samalla linjalla jatkanutta Opethia.
 
Ja, muutenkaan en oikein onnistu saamaan tässä keskustelussa kiinni siitä, että mikä se nyt on mikä tuolla Heritage-levyllä niin pahasti mättää? Eli onko kyse vaan ennakkoluuloista tai jonkinlaisesta purismista tai fanaattisuudesta tiettyä musiikkityyliä kohtaan mitä Opeth ei enää Heritagella edusta? Silti, sanomattakin selvää, mutta: makuasioita loppupeleissä. =)

Minäkään en ole vielä oikein ymmärtänyt Heritagen keskinkertaisuutta tai huonoutta. Sielä on jopa muutamia Opethin hienoimpia biisejä. Noh, ehkä se joskus aukenee.

Oonkohan ainoa, jonka mielestä watershed on porcelain heartin keskinkertaista tissinläpsyttelyä lukuunottamatta ihan timantinkova levy ja loistavia biisejä täynnä? Tuntuu, ettei juuri kukaan muu oikein arvosta ko. levyä. :)

silhouette: Ja, muutenkaan en oikein onnistu saamaan tässä keskustelussa kiinni siitä, että mikä se nyt on mikä tuolla Heritage-levyllä niin pahasti mättää?
 
Biisit. Ne eivät ole hyviä.
 
Eli onko kyse vaan ennakkoluuloista tai jonkinlaisesta purismista tai fanaattisuudesta tiettyä musiikkityyliä kohtaan mitä Opeth ei enää Heritagella edusta?
 
Ei ja tätä koitin tuoda edellisessä viestissäni esille.

Decadetroll: Oonkohan ainoa, jonka mielestä watershed on porcelain heartin keskinkertaista tissinläpsyttelyä lukuunottamatta ihan timantinkova levy ja loistavia biisejä täynnä? Tuntuu, ettei juuri kukaan muu oikein arvosta ko. levyä. :)
 
Tämäkin mun piti vielä sanoa. Watershed on loistava levy. Ainoat levyt joille en ole oikein lämmenny ovat My Arms, Your Hearse ja Orchid. Molemmat jäivät tasapaksuiksi ja sisälsivät vain ehkä yhen hyvän biisin.

Kulkunen: Biisit. Ne eivät ole hyviä.
 

 
Ei ja tätä koitin tuoda edellisessä viestissäni esille.
 
Okei, ei tehdä riitaa asiasta. Mutta, jatketaan siitä huolimatta keskustelua eli onko sulla mitään myönteistä sanottavaa Heritagesta? =)

silhouette: Okei, ei tehdä riitaa asiasta.
 
Ei toki, ei kai se kellään tarkoituksena ole ollutkaan. Kyseessähän on kuitenkin vain mielipiteet.
 
Mutta, jatketaan siitä huolimatta keskustelua eli onko sulla mitään myönteistä sanottavaa Heritagesta? =)
 
Muutama hyvä kohta siellä täällä, eipä juuri muuta. Olisinko 10-15 kertaa levyn kuunnellut julkaisun aikaan, mutta hyvin tympeä maku siitä on jäänyt.
 
Muille uusi Opeth kelpaa, ei siinä mitään. Itselleni vain tuo My Armsista Ghost Reveriesiin asti yltävä aikakausi on "se" juttu tässä bändissä. Kahdesta ensimmäisestäkään levystä en ole koskaan välittänyt. Ehkä tilanne vielä joskus muuttuu, onhan noita monia bändejäkin, joita on "pitänyt" kuunnella vuosia ennen kuin on ns. iskenyt. Johtuuko sitten lie kuitenkin ennakkoluuloista vai mistä, tiedä häntä.
 
E: Onnistuin sivun alusta jotenkin missaamaan Decadetrollin viestin, mutta
 
Decadetroll: Ainoa mistä en juuri hyvää löydä, on tuo heritage. En saa siitä oikein mitään otetta. Tuntuu vaan, että siinä on tuhisteltu progeviiksiin vain sen vuoksi, että progeviikset on niin siistit. Sisältö on vähän unohtunut pois ja biisit kuulostaa suurimmaksi osaksi jämämateriaalilta.
 
Nimnomn.
 
Ja edellisen sivun "duuri-molli" -keskusteluun; oma musiikinkuuntelukin on mielialariippuvaista, mutta käytännössä koskaan en mitään iloista musiikkia jaksa kuunnella. Melankolista musiikkia jos on melankolinen olo ja vittuuntunutta musiikkia jos on vittuuntunut olo. Katharsis tai joku muu sivistyssana aiheeseen liittyen. Hyvällä tuulellakin musiikki tahtoo olla mollia ja örinää.

Heritagen musiikki on vähän sellaista, että sitä jaksaa kuunnella aika harvoin. Se tuntuu vaativan tietyn fiiliksen että siihen jaksaa syventyä.
 
Itselläni suurimmat valituksen aiheet liittyvät töksähteleviin kappalerakenteisiin. Åkerfeldt on onnistunut luomaan Still Lifesta lähtien pääsääntöisesti varsin sujuvia siirtymiä eri osioiden välille, mutta Heritagella on paljon kohtia joissa osasta toiseen siirrytään todella satunnaisen kuuloisesti. Åke on vielä maininnut parissa tuoreessa haastattelussa, että hän on antanut itselleen luvan kirjoittaa biisejä poukkoilevin kappalerakentein samaan tapaan kuin ensimmäisillä levyillään. Esimerkiksi tässä: http://www.blabbermouth.net/news.as … ?mode=Article&newsitemID=189839 . Toivottavasti tuo tyyli ei ulotu tuota yhtä biisiä pidemmälle.
 
Tämän lisäksi levyllä nyt vaan on mielestäni joitakin todella huonoja osioita ja hämmentävän huonoja riffejä, joita on vaikea uskoa Åkerfeldtin tekemiksi. Selvennettäköön nyt kuitenkin vielä, että Heritage on kaikesta huolimatta mielestäni hyvä levy. Siinä nyt vaan sattuu olemaan huomattavasti enemmän paskoja juttuja kuin useimmilla bändin albumeilla.

Kulkunen: Muutama hyvä kohta siellä täällä, eipä juuri muuta. Olisinko 10-15 kertaa levyn kuunnellut julkaisun aikaan, mutta hyvin tympeä maku siitä on jäänyt.
 
Muille uusi Opeth kelpaa, ei siinä mitään. Itselleni vain tuo My Armsista Ghost Reveriesiin asti yltävä aikakausi on "se" juttu tässä bändissä. Kahdesta ensimmäisestäkään levystä en ole koskaan välittänyt. Ehkä tilanne vielä joskus muuttuu, onhan noita monia bändejäkin, joita on "pitänyt" kuunnella vuosia ennen kuin on ns. iskenyt. Johtuuko sitten lie kuitenkin ennakkoluuloista vai mistä, tiedä häntä.
 
Mulla on ollut monien bändien kanssa sama juttu: aluksi levy ei ole millään auennut ja vasta paljon myöhemmin on ymmärtänyt kuulemansa musiikin arvon. Esim. Pink Floyd oli mulle sellainen bändi: teini-ikäisenä suuri osa kaveriporukasta kuunteli ja tykkäsi siitä ja muhun se ei kolahtanut ollenkaan - ei yhtään ja mä ajattelin, että se on vaan jotain "huume-hörhöjen-musaa - ja meni monia vuosia ennen kuin tosiaan pääsin Pink Floydin musiikkiin sisään ja huomasin, että siitä voi pitää vaikka ei mitäänn aineita käyttäisikään. Ja en väitä, että näin olisi sinun kohdalla, mutta joidenkin kohdalla se voi olla totta, että ennakkoluulot ja tietyt turhat ihanteet määrää aika pitkälle sen mitä kuuntelee =)

Kulkunen: Watershedilla hukattiin biisien juju ja punainen lanka ekan kolmen biisin jälkeen, Heritage jatkoi päätöntä haahuilua koko levyn mitalta. Mun mielestä.
 
Täysin samaa mieltä. Paitsi että Burdenissa oli vielä punainen lanka käsissä, mutta biisi vain hirveän imelää kuraa. Heritagen suuntaa ei sinänsä mua haittaa, mutta tosiaan ongelma on se, että biiseissä ei ole selkeää ja kantavaa ideaa tai rakennetta. Olen monesti spekuloinut, että kun Åke päätti alkaa ns. tuhisemaan niihin progeviiksiin, niin mies oli niin tohkeissaan tästä, ettei malttanut sitten oikein hioa niitä biisejä loppuun asti; ideoita tuli roppakaupalla, jotka sitten vaan suhteellisen sattumanvaraisesti nivottiin yhteen. Ei sinänsä haittaisi Heritagen musiikillinen suunta tulevaisuudessa, kunhan vaan se kuuluisa punainen lanka löydetetään sävellyvaiheessa.

Musta Heritagen viimeiset 20 minsaa on oikein pätevät, ennemmin kuuntelen sitä kuin watershediä.