Kitarat: soittaminen ›

Mulla soolojen soittelussa on lähestymistapana useimmissa tapauksissa akateemisesta maailmassa tunnettu ja etenkin monivalintakokeissa paljon käytetty ns. Stetson-Harrison -metodi.

Omissa biiseissä tapahtuu niin, että improtaan kunnes on syntynyt kerrasta toiseen vakiona pysyvä soolo. Vaatii useimmiten satoja soittokertoja.
Näin juurikin. Tällein se menee:
 
- Täs olis soolon paikka
- Jaa ootko miettiny minkälaista
- No alkuu vois olla jotain tällästä ja sitte tällästä, kunhan jotain vedät
- Joo, no katellaan mitä tapahtuu
 
Ja sitte soitetaan ja soitetaan, kokeillaan vähän eri juttuja ja vähän kerrassaan siitä muokkautuu suunnilleen pysyvään muotoon jonkinlainen soolo.
 
Tosin mitään teoriaa en osaa, sellasta vaan soittelee mistä tulee itelle hyvät fiilikset ja kuullostaa hyvälle, niin se on sillon yleensä todettu juuri passeliksi.

Improbändissä kun soitan niin sävelletyt jutut harvoin sopii kun jami etenee kokoajan uusiin sfääreihin, silloin tällöin saatan kummarruksena mestareille soittaa vaikka hendrix fiiliseen kamaan hendrix-juttuja ja paska-heviin tilutusta..
 
Cover-keikkojen harvoissa treeneissä saatan välillä soittaa korvakuulolta alkuperäisen kappaleen sooloa, lähinnä siksi että tiedän millä en keikoilla ainakaan aloita ja soita.. Yhtäkään sooloa en ole koskaan opetellut, lickejä sieltä täältä..

En osaa tehdä hyviä sooloja paljon. Aika usein improvisoin.

Mun "soolot" Kuulostaa kaikki ihan samanlaisilta ja ne on sitäpaitti huonoja...pitäsköhän lopettaa soittaminen...no en lopeta,sen verran hauskaa puuhaa

Improa, improa tähän asti. Kattoo jos joskus tulee sävellettyä semmonen biisi johon täytyy vähän harkita. Tosin, joidenkin muiden sooloja on tultu opeteltua ulkoa, lähinnä nää ei-niin-tilulilu osastot ja jotka on älyttömän hienoja, esim. David Gilmourin Comfortably numb ja Gary Mooren Like Angelsin vimppa soolo. Noihin kahteen biisiin ei tulis mieleenkään vetää mitään omaa:)

Omassa bändissä ei juuri sooloja tarvitse soitella. Sooloa olen käyttänyt muutamassa räpellyksessä eräänlaisena C-osana rikkomassa kaavaa, kun en ole muutakaan välisoittoa keksinyt. Olen siis mennyt siitä, missä aita on matalin.
 
Tällaiset soolot olen yleensä pyrkinyt säveltämään jossain määrin valmiiksi, sillä improvisointini kangistuvat turhan helposti samoihin vanhoihin lickeihin. Muutenkin pidän eniten sooloista a la Beyond the realms of death, joissa melodia on pääosassa ja tilun puolelle mennään vain kliimaksissa. Ainakaan minun taidoillani ei kiinnostavaa teemaa noin vain loihdita tyhjästä.
 
Covereissa pyrin pysymään alkuperäiselle soololle uskollisena, jos alkuperäisessä versiossa on mielestäni jotain ideaa. Muussa tapauksessa keksin jotain omaa. Valmiita soolojakin joudun yleensä muokkaamaan, sillä olen bändimme ainoa soolottelija ja esim. kasarihevin kaksoissoolojen kanssa joutuu vähän soveltamaan.
 
Lyhytpinnaisille suunnattu versio: Sävellän. Improvisoisin enemmän, jos osaisin.

Mun mielest improsoolot on parempia.

Improa suurimmaksi osaksi... Jotain sävellettyjä juttuja seassa kylläkin.

Improvisoitunahan nuo pääosin menee. Melkein joka soolossa pari kolme lickiä, jotka toistuvat lähes aina samoissa kohdissa, mutta joskus hieman erilaisina.

improa aina kun mahdollista

improa,improa.

Kyllä omat soolot hatusta ja osin suunnittelemalla. Mut tohon coverijuttuun sen verran, että mun mielestä toi riippuu vähän kappaleen/soolon kuuluisuudesta. Kyllä mulla ainakin fiilis latistuis, jos koko muun biisin bändi coveroisi tiukasti ja sit joku rupeis siihen jotain omaa improa tunkemaan. Tai saisi olla aika kova impro, että sytyttäis. Harvoin nämä rivikitaristit kuitenkaan niin upeita improja heittää.
 
Jucciz, mikä Stetsoni?
 
EDIT: Tuli tuosta hatusta mieleen Eppujen levyn nimi: Hatullinen Paskaa + soolo

jaa-a.. mun sooloja vois pitää lähinnä riffeinä.. improvisoitua kylläkin. en oikeen ikinä oo tykänny kitarasooloista (terveisin katkera paskapää joka ei 10 soittovuodenkaan jälkeen osaa mitään)..musta ne vaan on perseestä ja usein pilaa biisin, eikä vie sitä eteenpäin.

Ku mää teen soolon, niin mä ensin improvisoin ja yritän soittaa silleen, että siitä ei tulisi mitään "skaala ylös, skaala alas..." liikettä. Vaan jätän kieliä välistä, "käyn" alhaalla :D, kuvio, venytyksiä jne... Pitkästä aikaa tein uuden soolon muuten... Entiset on sellasta paskaa että, huhhuh. Huomasin muuten taas yhden hauskan asian: Hitaat soolot on paljon siistimmän kuuloisia, nopeudeksi määritellään slash :D

niin, miksi soitamme sooloja? ja harrastatteko impro-sooloja vai sävellettyjä? itselleni tuulestatemmatut soolot ovat elinehto ;) . se on upee tunne ku vaan antaa mennä ja huomaa et se musiikki vaan tulee jostain.siinä muuttuu itekkin instrumentiks
 
Ensinnäkin, en ole oikein soolokitaristi :)
 
Mutta itellä lähtee kun kuuntelen jotain taustaa, sointukulkua tai bassolinjaa, tulee vaan mieleen mitä voisi ite heittää sekaan..ehkä aluksi miettii jotain asteikkoja ja lickejä joiden tietää sopivan, mutta loppupeleissä unohtaa niiden turhan vatvomisen ja vaan kuuntelee, kuuntelee, soittaa, kuuntelee..vähän nuotteja, kämmi, sen korjausyritys, itsevarmuutta lisää, lisää nuotteja..ja kokoajan KUUNTELEE mitä taustalla tapahtuu..
 
Vastaus kysymykseen, sävellettyjä vai improa.. suhde on jotain 20-80.

Leveä haara-asento ja sitten soitan aivan vitun hyvin. Tilutan sen verran että kaikkia puristeja vituttaa mutta kuitenkin myös sen verran melodiaa ettei pääse kaappi-claptonit syyttelemään tyylittömyydestä. Vaikka tekeehän ne sen kuitenkin, mutta se ei kiinnosta ketään:) Osa sävelletty, osa improa.