Kitarat: soittaminen ›

En rehellisesti sanoen tiedä olisinko nauranut vai itkenyt noille aikaisemmille viesteille. Becker näennäisestä tuntemattomuudesta huolimatta on yksi hienoimmista keihästäjistä ja ennen kaikkea (ja sanon tämän suurena klassisen musiikin ystävänä) säveltäjistä maailmassa. Jo pelkkä se tosiasia että jätkä on 24 vuoden jälkeen ollut sinut tautinsa kanssa luulisi olevan jo saavutus, mutta että olis hyvissä voimissa ja kaiken päälle säveltää kaunista musiikkia on jotain käsittämätöntä. Beckerin tapa näyttää ALS:lle keskisormea sanoen ''jos joudutaan elämään yhdessä niin v**** tehdään se sitten mun tavallani'' on osoitus ihmismielen lujuudesta. Mukaan vielä se tosiasia, että tauti iski juuri ja juuri kaupallisen läpimurron kynnyksellä, ennen Lil' ain't Enough-kiertuetta Rothin kanssa. Voi vain arvailla miten isoksi ilmiöksi äijä olisi noussut ja millainen vaikutus sillä olis ollut sen ajan kitaratrendeihin.
 
Jason Becker oli ja on yhä Steve Vain jälkeen suurin juttu mitä mulle on tapahtunut. Olen kuunnellut joka ikisen käsiini tulleen Becker-nauhan edestakaisin vasemmalta oikealle. Mies on mulle todellakin ei vain suuri kitaravaikuttaja, vaan opetus. Tietyssä mielessä. Beckerin selviytymistarina laittoi mut miettimään tärkeysjärjestystäni uudelleen, mikä mulle on elämässä tärkeetä ja mikä ei. Perspective oli mulla aikanaan näytös siitä, ettei tarvitse eikä pidä olla maailman nopein voidakseen tehdä kaunista musaa. Tän tajuaminen laittoi mut analysoimaan soittoani ja nyttemmin olen kehittynyt juurin sen ansiosta paremmin kuin koskaan. Mitä tekosyitä voi edes yrittää laukoa, kun taustalla soi musiikkia mieheltä, joka on kirjoittanut koko seitsenminuuttisen etydin kielellään ja silmillään?
 
En yritä saada ihmisiä ajattelemaan että ''äijä on invalidi ja sitä kautta pyhimys blablabla'', Jasonin soitossa etenkin Cacophonyn aikaan oli totta kai puutteita, kyllä mies saattoi joskus toistaa itseään, kyllä kitarasäröt kuulostivat joskus perunamuusilta, kyllä sen tekniikka oli ajoittain tökeröä. Mutta Becker oli nuori mies ja eiköhän meillä kaikilla ole soitossamme jotain, mistä muut löytävät aina valittamisen varaa. Ja Perpetual Burnin aikaan ei huolimattomasta tekniikasta ja mielikuvituksen puutteesta ollut puhettakaan. Omasta mielestäni parhaita kitaristeja ovat ne, jota tekevät jotain innovatiivista ja Becker todellakin oli innovaattori. Se vaan poistuin kuvioista liian aikaisin tullakseen tosi tunnetuksi. Miehen tilanne voisi olla parempi, jos useammat ihmiset tietäisivät hänen tarinastaan, ja siinä mielessä Becker-dokumenttielokuva on hyvin kaunis asia. Mä toivon et jonain päivänä mies tullaan tietämään kaikkialla, ja kaikki kuulevat sitä ja tuntee sen tarinan, niin ehkä sen tilanne paranee edes hiukan ja se sais musiikkiaan ulos maailmalle helpommin.
 
Tulipa sekava selonteko mutta bassot siitä. ugh olen puhunut