Kitarat: soittaminen ›

ekikoo: 16wee = vanhemmalla iällä? Hoo, tässä varmaan tarkoitetaan ihan näitä lähemmäs 30+ aloittajia :b
ps. Itse aloitin 16v ja kyllä sitä nyt jotain oppii näin vanhanakin, myös sinä!
 
Miten sen nyt ottaa. Lähes kaikki kitaristin töitä ammatikseen tekevät ovat aloittaneet about 10-vuotiaina tai nuorempanakin. Olen joskus miettinyt, että onko edes mahdollista päästä niiden huippujen tasolle ikinä/hyvissä ajoin eli n. 20-vuotiaana, kun itse tosiaan aloittanut soiton hieman myöhemmin. Ammattilaistason soittotekniikka kun olisi siis tavoitteena omata ennen keski-ikää:D

LotusEater: Miten sen nyt ottaa. Lähes kaikki kitaristin töitä ammatikseen tekevät ovat aloittaneet about 10-vuotiaina tai nuorempanakin.
 
Täähän ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Iso osa ihan eturivin kitaristeista on aloittanut soittamisen myöhemmin. Toki on myös nuorena aloittaneita, mutta niistäkään harva on kymmenen vanhana mitään kovin aktiivista tai tavoitteellista treenaamista harrastanut. Terveisin, Kitaristin töitä ammatikseen tekevä ;-)
 
E: 13v on nuori ikä aloittaa sähkökitaran soitto, ja ammattimuusikon taitotaso täysin realistinen tavoite. Voin myös suoraan sanoa, etten tiedä montaa muusikkoa, jotka olisi 20 vuotiaana olleet taitoineen aivan huipulla. Ne tyypit jotka ovat/olivat on poikkeus, ei sääntö. Oikeasti noi fiilikset, että "voikun olisin aloittanut muutaman vuoden aikaisemmin" ja "voikun olisin tajunnut tän jutun vuosi sitten" on ihan jokaisella, asiassa kuin asiassa. Loppujen lopuksihan sillä ei ole mitään väliä, joka tapauksessa sun on tehtävä sitä mikä hyvältä tuntuu ja mistä pidät, jotain mistä saat mielestäsi paljon irti. Jos se on kitaransoitto, niin sitten soitat kitaraa, susta tulee niin hyvä soittaja kuin tulee. Treenivuosia sulla on vielä kovasti jäljellä, mutta jos lyöt hanskat tiskiin nyt, et saa ikinä tietää mihin omat rahkeet olisi riittäneet.

LotusEater: Miten sen nyt ottaa. Lähes kaikki kitaristin töitä ammatikseen tekevät ovat aloittaneet about 10-vuotiaina tai nuorempanakin. Olen joskus miettinyt, että onko edes mahdollista päästä niiden huippujen tasolle ikinä/hyvissä ajoin eli n. 20-vuotiaana, kun itse tosiaan aloittanut soiton hieman myöhemmin. Ammattilaistason soittotekniikka kun olisi siis tavoitteena omata ennen keski-ikää:D
 
Kitaran soittotekniikan kyllä oppii se ei ole ongelma varmaan vanhemmallakaan iällä. Soittamaan oppii soittamalla ja ammattimaisesti soittamaan oppii soittamalla ammattimaisesti. Itse näkisin että myöhemmin aloittaneet eivät välttämättä päädy ammattimuusikoiksi siksi, että elämänkaarellisesti keski-ikä ei ole se kaikkein otollisin aika yleensäkään heittäytyä uuteen ammattiin kun vielä otetaan huomioon minkalaista omistautumista rokkistaran duuni vaatii noin niinkuin sosiaalisesti.
 
Nuorena sitä on semmoinen hullunrohkea ja täynnä uskoa mahdollisuuksiinsa, että sitä voi tehdä niinkin "päättömän" ratkaisun kuin ryhtyä ammattimuusikoksi. Keski-ikäisenä sitä tuppaa olemaan "realisti" ja ajattelemaan, että siitä on niin paljon vaivaa ja rahaakin pitäisi saada ja sitten on niitä kaikkia tavaroita joista pitäisi ehtiä nauttia:-).
 
Ei ole soittotaito se pullonkaula, vaan pikkuisen alkaa olla vanhemmalla väellä pallit surkastuneet:-).
 
PS: kukaan älkööt loukkaantuko, puhun lähinnä omasta puolestani ja oma munattomuuteni toimii kohdallani mittatikkuna koko sukupolven munattomuudelle;-)

LotusEater: Miten sen nyt ottaa. Lähes kaikki kitaristin töitä ammatikseen tekevät ovat aloittaneet about 10-vuotiaina tai nuorempanakin.
 
Kaikkien m.nettiläisten idoli, Francesco Fareri, aloitti soittamaan 17v ikäisenä.

Niikuin olen joskus ennenkin sanonut, ei kannata harrastaa jos ei voi saavuttaa huipppua. Se on lähinnä surullista.

tender.insanity: Ei vaan treenaamista vanhemmalla iällä. Toisaalla on se säie, jossa keskustellaan harrastuksen aloittamisesta vanhempana.
 
Juurikin näin, tämä oli avauksen idea. Itse olen siis soittanut kauan, mutta treenanut aktiivisesti vasta vähän vanhempana. Voin kertoa että koskaan ei ole liian myöhäistä. Oma soitto on aivan eri tasolla kuin pari-kolme vuotta sitten.
 
Jos vähän päivitän omaa tilannettani; kävin vuoden verran jazziin perehtyneen opettajan tykönä oppimassa komppaamista ja sointuja, nyt tällä hetkellä tuntuu että sopivin etenemistapa on yksityisopettaja netin kautta. Näissä kannattaa olla vähän varovainen, mutta esim. Truefiren Sherpa-linja on ollut joka euron arvoinen. Toki opettaja on aika tunnettu ja sen myötä aika kallis, 99 taalaa kuussa, mutta kun kerran tuo on mahdollista maksaa niin miksipä ei - etennii kun tuloksia tulee.
 
Vannon kyllä syvästi soittotuntien nimeen. Hyviä opetussessioita ei korvaa kuin hyvään bändiin pääseminen, eikä sekään täysin.

gary field: Niikuin olen joskus ennenkin sanonut, ei kannata harrastaa jos ei voi saavuttaa huipppua. Se on lähinnä surullista.
 
En saanut ihan koppia tästä. Mitä tarkoitat?

Stone: En saanut ihan koppia tästä. Mitä tarkoitat?
 
Kömpelöä sarkasmia kenties?

Vanhemmalla iällä kehitys on tapahtunut mun kohdallani eri projektien myötä ja ehkä uusilta soittajatuttavuuksilta omaksuen. Treenaamiseen on vaikea löytää aikaa, kun on jälkikasvua ja perherumbaa. Eniten tulee treenattua laivoilla, kun siellä voi sulkeutua omaan kammioonsa ja soittaa kenenkään häiritsemättä.
 
Olishan sitä materiaalia tutkittavaksi kotona hyllykaupalla. Omapa on syy, jos ei tartu uuteen. ..ja vielä, aina oppii uutta. -Kitaristi 40v.

Begemoth: Vanhemmalla iällä kehitys on tapahtunut mun kohdallani eri projektien myötä ja ehkä uusilta soittajatuttavuuksilta omaksuen. Treenaamiseen on vaikea löytää aikaa, kun on jälkikasvua ja perherumbaa. Eniten tulee treenattua laivoilla, kun siellä voi sulkeutua omaan kammioonsa ja soittaa kenenkään häiritsemättä.
 
Olishan sitä materiaalia tutkittavaksi kotona hyllykaupalla. Omapa on syy, jos ei tartu uuteen. ..ja vielä, aina oppii uutta. -Kitaristi 40v.
 
Jokseenkin sama tilanne itsellänikin, mutta ei ole tuota "laivoilla yksin treenaamis" mahdollisuutta :) Se varsinainen treeni tapahtuu pitkälti itse bänditreeneissä, joskin tietyt suuntaviivat olen aina yrittänyt ennakoida valmiiksi ulkomuistiin.
Opiskelumateriaalista ei tosiaankaan olisi puutetta, mutta se varsinainen aika siihen prosessiin onkin jo haastavampi juttu...tai sanotaanko niin, että se olisi sitten kaikesta muusta prioriteetistä pois.
 
Soittaminen alkoi ~joskus yli kolmekymppisenä ja nyt 48 v. taulussa ;) Mutta...en valita sinänsä, koska olen hyväksynyt tilanteen aikojen kuluessa, että omaan tahtiin menen ja opin pikkuhiljaa siinä uusia juttuja samalla. Vanha viisaus kertoo: "matka tärkein, ei päämäärä"!

Stone: En saanut ihan koppia tästä. Mitä tarkoitat?
 
Tuo pitkäpiimäisen määritelmä kömpelö satiiri on ihan hyvä, mutta avataan asiaa hieman lisää, nykyjargonia käyttääkseni.
 
Ketjun otsikko on treenaaminen vanhemmalla iällä. Silti keskustelu lipsahtaa, niin kuin usein tämän kaltaisissa ketjuissa, ammattilaistason saavuttamiseen ja huippukitarointiin. Aihepiirin ja keskustelun välille syntyy ikään kuin katkos. Hyvin harva joka vanhemmalla iällä soittelee tekee sitä saavuttaakseen huippua tai vaihtaakseen ammattia. Kyllä se on ihan soittamisen ilosta kun tässä soitellaan. Omaa henkilökohtaista parastaan monikin varmaan tavoittelee, mutta se on taas ihan eri asia.
 
Mikä sitten on raja vanhemmalle iälle soitteluun on tietysti veteen piirretty viiva - kuluneet fraasit sopivat iäkkäille soittelijoille - mutta oman näkemykseni mukaan kenenkään alta kolmekymppisen ei itseään tarvitse kyseiseen kategoriaan laskea.

gary field: Tuo pitkäpiimäisen määritelmä kömpelö satiiri on ihan hyvä, mutta avataan asiaa hieman lisää, nykyjargonia käyttääkseni.
 
Ketjun otsikko on treenaaminen vanhemmalla iällä. Silti keskustelu lipsahtaa, niin kuin usein tämän kaltaisissa ketjuissa, ammattilaistason saavuttamiseen ja huippukitarointiin. Aihepiirin ja keskustelun välille syntyy ikään kuin katkos. Hyvin harva joka vanhemmalla iällä soittelee tekee sitä saavuttaakseen huippua tai vaihtaakseen ammattia. Kyllä se on ihan soittamisen ilosta kun tässä soitellaan. Omaa henkilökohtaista parastaan monikin varmaan tavoittelee, mutta se on taas ihan eri asia.
 
Mikä sitten on raja vanhemmalle iälle soitteluun on tietysti veteen piirretty viiva - kuluneet fraasit sopivat iäkkäille soittelijoille - mutta oman näkemykseni mukaan kenenkään alta kolmekymppisen ei itseään tarvitse kyseiseen kategoriaan laskea.
 
Semminkin kun se "ammattitaso" voi tarkoittaa melkein mitä tahansa. Nykyisin kun on nämä musiikkiopistot, niin ne soittajatutkinnot kai jollaintapaa koittaa luoda standardeja sille ammattitasolle, mutta kyllähän ammatikseen tuolla edelleen kiertää kouluttamattomia muusikoita, jotka kuitenkin elättää itsensä musiikkityöläisenä.
 
Ei voi mitään, että minua hiukan ärsyttää tämä jatkuva "tasoajattelu" ihan kuin kitaransoitto olisi jotain kilpailua ja jatkuvasti pitäisi verrata omaa suoristuskykyä muihin. Toinen mikä hiukan mättää tässä keskustelun tasossa, on se että soittaminen nähdään niin hemmetin teknisenä suorituksena. Varsinkin kun soittotekniikka on ihan kaikkien opittavissa ja vielä vanhanakin. Soittaminen on paljon helpompaa kuin vaikkapa kymmenottelu tai rullaluistelu, jotka ei niin vain enää vanhalta onnistu, mutta kyllä soittamaan pystyy kuka tahansa kun vaan joku sanoo mitä soittaa. Vaikeaahan on juuri se henkinen puoli, siis tabulatuurien lukeminen sujuu varmasti helpommin kuin niiden kirjoittaminen;-).
 
Meinaan, että soittotaitohan on vain väline ilmaista itseään ja tunteitaan. Kun se väline on saatu haltuun, niin siitähän ne vaikeudet vasta alkaa kun pitäisi alkaa tunnistamaan ja kohtaamaan niitä tunteita ja elämän tosiasioita joita sillä soitollansa haluaa ilmaista. Siitähän monelle saattaa tulla se eksistenssikriisi, mikä osaltaan varmaan houkuttelee jäämään kiinni niihin teknisiin kysymyksiin ja sitten kun tekniikka (sisällön puuttuessa) lakkaa tarjoamasta haasteita (f-duuri ei saa enää peukalontyveä maitohapoille), aloitetaan armoton kamarunkkaus jotta viimeiseen saakka vältyttäisiin kohtaamasta sisintään.
 
Minusta soittaminen saavuttaa täyttymyksensä iästä riippumatta vasta kun kohtaaminen itsensä kanssa on tapahtunut. Pitää uskaltaa kohdata se demoni joka meidät itsekunkin on ajanut soittamaan etsimään totuutta musiikista. Eli kun viimein on saavuttanut kyvyn puhua, on uskallettava sanoa sanottavansa.

hallu: Kun se väline on saatu haltuun, niin siitähän ne vaikeudet vasta alkaa kun pitäisi alkaa tunnistamaan ja kohtaamaan niitä tunteita ja elämän tosiasioita joita sillä soitollansa haluaa ilmaista.
 
Nyt kyllä saat soittohomman kuulostamaan liian syvälliseltä! Soittaminenhan on just sitä varten että päästään edes hetkeksi tosiasioita karkuun =D
 
En ole ollenkaan varma, pitääkö kyetä tunnistamaan ne asiat joita soitollaan ilmaisee, vaikka soitossa hyvällä tuurilla jotain ilmaisuvoimaa olisikin.

Kefiiri: Nyt kyllä saat soittohomman kuulostamaan liian syvälliseltä! Soittaminenhan on just sitä varten että päästään edes hetkeksi tosiasioita karkuun =D
 
Tai hetkeksi tosiasioiden äärelle;-) tulkintatavasta riippuen. Otetaan hetkeksi laput silmiltä, joita muuten arjessamme joudumme pitämään.
 
Olen kuullut sanottavan, että ainoastaan rakastuneena ihminen hetken voi nähdä maailman sellaisena kuin se oikeasti on kaikkine väreineen.
 
En ole ollenkaan varma, pitääkö kyetä tunnistamaan ne asiat joita soitollaan ilmaisee, vaikka soitossa hyvällä tuurilla jotain ilmaisuvoimaa olisikin.
 
Olet oikeassa, koko tuo minun sepustukseni ydin on, että oppii olemaan läsnä omassa soitossaan. Sitä tarkoitan kohtaamisella ja sitä tarkoitan myös tietoisuudella ja tiedostamislla. Olla hereillä elämässään ylipäätään. Ei sen syvällisempää, minä en vain osaa puhua kunnolla ihmisten kieltä;-)

Lopetin taas harjoittelun keväällä.
Silti soittoni on kehittynyt hyvää vauhtia, kun tällä hetkellä soitan paljon, vaikken systemaattisesti harjoittelekaan...
... paitsi kolmen erilaisen bändihässäkän kanssa. Yhdessä bassoa, muissa (jotka ovat kokoonpanoltaan lähes samat keskenään) sähköistä ja akustista kitaraa.

Minulla ainakin treenaaminen tässä reilun kolmen kympin iässä onnistuu ihan hyvin. En liene vielä "varttuneempi henkilö", mutta en ihan teinikään. Silloin teininä en jaksanut opetella teoriaa enkä liiemmin soittotekniikkaakaan (tai kyllä jonkun verran, mutta ei mitään systemaattista). Joskus 24-25 iässä aloin tosissaan tutkimaan musiikin teoriaa ja sitä myöten myös soittamista. Silti vasta tässä kolmen kympin hujakoilla on tullut treenattua kunnolla soittoasentoa, lihasten rentouttamista, plektran asentoa/osumista kieliin jne. Yritän ehkä tässä kertoa, että vasta aikuisiällä on ollut motivaatiota valmistaa itseään soittoa varten - muksuna sitä vaan soitti täysillä Hendrixiä ja Creamia ja muuta lennokasta ;)

komero: Minulla ainakin treenaaminen tässä reilun kolmen kympin iässä onnistuu ihan hyvin. En liene vielä "varttuneempi henkilö", mutta en ihan teinikään. Silloin teininä en jaksanut opetella teoriaa enkä liiemmin soittotekniikkaakaan (tai kyllä jonkun verran, mutta ei mitään systemaattista). Joskus 24-25 iässä aloin tosissaan tutkimaan musiikin teoriaa ja sitä myöten myös soittamista. Silti vasta tässä kolmen kympin hujakoilla on tullut treenattua kunnolla soittoasentoa, lihasten rentouttamista, plektran asentoa/osumista kieliin jne. Yritän ehkä tässä kertoa, että vasta aikuisiällä on ollut motivaatiota valmistaa itseään soittoa varten - muksuna sitä vaan soitti täysillä Hendrixiä ja Creamia ja muuta lennokasta ;)
 
Itselläni sama juttu, että harjoittelu on ollut kärsivällisempää ja systemaattisempaa ja laaja-alaisempaa kuin penskana. Vanhoja demoja ja livevetoja kuunnellessani on kuitenkin huomannut, että intensiteetti oli nuorukaisella aika kova ja sitä on ehkä vähän tullut hukanneeksi vuosien varrella. Intensiivisyys ja kiihkeys on ehkä hävinnyt tuon testosteronin myötä ja suhde soittamiseen ja rakkauteen on muuttunut vähemmän lihalliseksi ja enemmän tutkiskelevaksi ja teoreettiseksi. Kun naiset eivät enää kiinnosta, niin se soittamisn totuus on täytynyt etsiä muualta ja jos jotakin pitää kaivata, niin ehkä sitä intohimoa hiukan myönnän kaipaavani. Toisaalta siihen intohimoon kuului myös hiki, tuska, kyyneleet ja veri. Se oli sitä kun soittaminen oli soitimella oloa ja vaikka ihan kohtuullisesti soitankin (nykyisin vain eri tavalla), niin nuorten miesten miekkamittelössä en enää pärjäisi;-).

herra Les Paul, ollenssaan yli 90 vuotias totesi että kitara on siitä mielenkiintoinen soitin että joka päivä voi oppia jotain uutta. sanoi vähän vähentäneensä keikkailua mutta silti veti useamman keikan kuukaudessa.
 
ehkä nuorena on kiire oppia kaikki. Nyt mulle kaikki heti kulttuuri on aika vahva nykypäivänä. kaikessa on kova kiirus ja kaikki pitää heti saada. Soittimen kohdalla mun mielestä on niin että oppiminen ei lopu koskaan.
 
vanhemmalla iällä ei ehkä motoriikka ja korvakuulo parana enää niin helposti kun nuorempana. mutta se ei tarkoita sitä etteikö niitäkin voi kehittää ja etteikö ne kehittuisi. iän myötä mulla on ainakin tullut perspektiiviä treenaamiseen. ja keskityn enemmän asioihin joita haluan oppia soittamaan ja juttuihin joista nautin. en tarkoita sitä että laiminlöisin esim lämmittelyä tai sormien tekniikka harjoituksia, vaan sitä että soitan biisejä joista pidän, opettelen juttuja jotka kehittää sitä miten haluan ilmaista itseäni. Nuorempana hyppelehdin paljon ja pyrin opettelemaan vähän jokaista asiaa. puuttui keskittymis kyky. ja ajankäyttöä häiritsi se että piti ehtiä metsästää naisia ja käydä ryyppäämässä ainakun kerkesi.
 
nykyään kun nainen on jo, ja bileet ei enää innosta niin mikäs sen parempaa treenaamista on kuin napata seuraksi punaviini pullo ja ottaa kitara kouraan ja alkaa soittamaan.

Te jotka olette treenanneet paljon nuorempana ja myös vanhempana: hidastuuko hermosto tai elimistö myös mikrotasolla? Mulla on ollut nyt suuria vaikeuksia laittaa soittotekniikka hyvään kuosiin samanlaisilla treenimäärillä ja -metodeilla kuin vaikkapa vain kymmenisen vuotta sitten (olen nyt 38). Ja esim. plektratekniikkani oli varmaankin parhaimmillaan jo alle kaksikymppisenä.
 
Mulle toi tekniikkapuoli ei enää ole toki mikään henki ja elämä, mutta harmittaahan se kun sitä aikanaan on kuitenkin ollut ihan jees.
 
Onko kokemuksia aiheesta?