Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Aikamoisen show'n vetivät tuolla Golden Gods -juhlassa. Mainstream-henkinen yleisö ei ehkä ihan tätä odottanut.. Verta, tulta ja tuhoa, kirjaimellisesti :)
http://www.youtube.com/watch?v=I4VUI0AHPRM
 
Ja kohtahan see uusi levykin tulee, hyvä aika herätellä ketjua.

Ziggy Bubba: Aikamoisen show'n vetivät tuolla Golden Gods -juhlassa. Mainstream-henkinen yleisö ei ehkä ihan tätä odottanut.. Verta, tulta ja tuhoa, kirjaimellisesti :)
http://www.youtube.com/watch?v=I4VUI0AHPRM
 
Ja kohtahan see uusi levykin tulee, hyvä aika herätellä ketjua.
 
Aika kova. Ei saakutti A.W. Yrjänäkin oli siel.

Ylihuomenna pitäisi levyn tipahtaa postista. Arvioiden perusteella ei mitään uutta tulossa edellislevyjen linjaan, mutta Nothing's Funny kuulosti kyllä hemmetin hyvälle viisulle.

On muuten helvetin hyvä levy. Iskee paremmin kuin Option Paralysis ja Ire Works. Greg Puciato vetää ihan älyttömän hyvin, aivan liekeissä koko levyn ajan. Weinman vääntää tajuttomia riffejä normivireellä. Juuri sopivan pituinenkin, ei mene missään vaiheessa puuduttavaksi.

Tuli haettua uusi lätty lähikaupasta. Jos vaikka kokeilisi heittää fiiliksiä ensikuulemasta biisi kerrallaan. Näihin voi sitten palata kun on kunnolla kuunteluja takana.
 

 
..........
 
Prancer
Suht tyypilliseltä DEP:n avausbiisiltä kuulostaa, melkein odotin Fix Your Facen oktaavi-riffi-koukkuja. Soundi on taas aika kompressoitunut raskaimmissa osioissa, varsinkin rummuista kuulee tämän. Hyvää menoa anyjuu.
 
When I Lost My Bet
Aika vinoissa meiningeissä menee tämäkin veto - ekalla kertaa paljon sisäistettävää. Biisin lopetus lyö kyllä aivan täysillä päin näköä, hienoa!
 
One Of Us Is The Killer
Aika odotetusti tuli myös tätä iisimpää osastoa alun rytinän jälkeen. Suht tuoretta herkkyyttä havaittavissa vokaaleissa. Äkkiä tämänkin toisaalta Dillingeriksi tunnistaa. Jälleen kerran loppupuolen rytyytys iski suorilta.
 
Hero Of The Soviet Union
On siinäkin nimi biisille! Tämän luulee menevän aika selkeästi lokeroon "DEP:n perinteiset rähinävedot", mutta eipä menekään. Onpas hienoa ja kieroa melodiaa ja koukkua tässä. Bändi tuntuu löytävän vuosi vuodelta enemmän harmaan sävyjä täyden tykityksen ja hempeilyn välistä. Lopussa laitetaan taas jättimäiset jyrinämoottorit käyntiin.
 
Nothing's Funny
Tämä biisi oli jo ennestään tuttu - erittäin vinoa meininkiä. Viattoman kuuloiset laulumelodiat istuvat komeasti kierouden keskelle. Tässä biisissä on suorastaa progea fiilistä, ehkä parasta juttua tähän mennessä. Aika hyvin on saatu monta DEP:n vahvuutta samaan kipaleeseen. Vaan eihän tämäkään ole mitenkään helppo biisi kyllä bändin juttuun harjaantumattomalle... Isoa plussaa!
 
Understanding Decay
Melkeinpä drum & bass -tyylisten epäsuorien biittien päälle lyödään tosi isolla kauhalla vittumaisen vinkuraa riffiä. Aika moneen suuntaan menee tämäkin biisi koko matkansa - ottaa varmasti kuunteluja että pääsee kunnolla sisään. Biisin lopulla tulee tervetullutta ilmaa hetkeksi - kunnes taas lyödään kuulijaa lekalla päin näköä. Näin sen pitää mennäkin.
 
Paranoid Shields
Jälleen bändi soittaa todella vinosti, perinteiset harmoniat antavat odottaa itseään - kertsiin asti. Himmailukohdissa Greg kuulostaa kovasti Pattonin Mikeltä. Kertsissä on kokoa ja tarttuvuutta.
 
CH 375 268 277 ARS
Nimi antaisi viitteitä ns. välibiisistä. Taas kuullaan kovin koukeroista komppia, jota tosin kasvatellaan aika epätyypilliseen tapaan. Matikkanörtit varmaan laskevat tässä(kin) kohtaa tahtilajia. Passeli hengähdystauko lauluille, instrumentaalibiisi siis tämä.
 
Magic That I Held You Prisoner
Alkuun kuulostaa tämäkin niiltä bändin ns. perusrämistelyiltä, mutta hetkinen. Tässäkin on bändin alkuajoilta tuttua vittumaisuutta & kieroutta riffeissä ja melodioissa. Kaukana ovat bändin parin viime levyn vahvasti pop-henkiset vedot... (Vaikka sitä melodiaa löytyy myös reippaasti.) Vähän jo alkaa levy kuulostaa jonkin sortin paluulta ns. äärimmäisempiin juuriin: jokaista pop-karkkia seuraa (tai ennakoi) joku kyrpiintynyt kieroilu.
 
Crossburner
Edellisten levyjen "helpot" pop-helmet tuntuvat olevan tosissaan tipotiessään. Tämä levy kuulostaa melkeinpä debyytin jälkeen ekaa kertaa yhtenäisen synkältä ja kieroutuneelta. Kesken biisin homma muuttuu vielä hienoksi Bungle-henkiseksi tivoliksi! Lopussa tulee taas isoa sointua ja hitaampaa lanausta.
 
The Threat Posed By Nuclear Weapons
Noniin, nyt on bändi uusissa maisemissa. Nimittäin jo pelkkä suora virvelikomppi säkeistössä on bändille tuore aluevaltaus - harvalla bändillä näin. Tarttuvissa junttariffeissä on melkeinpä Meshuggahin tuulahdusta, hienoa meininkiä.
 
..........
 

 
Jos nyt bändi ikinä kovinkaan massiivista suosiota tosissaan haki, niin nyt ainakin tunnutaan menevän just eikä melkein bändin vahvuuksilla. Tämä levy tuskin voittaa kovin montaa uutta fania bändille, sillä sen verran vapaasti tässä hypitään edes ja takaisin. Vähän kuin vaikka ekalla levyllä.
 
Kaikesta huolimatta, näin ensikuulemalta tässä tuntuisi bändi tehneen varsin yhtenäisen levyn, joka ei ole ihan niin kaksijakoinen kuin pari aiempaa. Bändi (tai siis Ben Weinman varsinkin) vaikuttaa hakevansa tosissaan omaa yhtenäistä linjaansa sieltä Faith No Moren popin & Bunglen, Meshuggahin, jazzin ja ties minkä välimaastosta. Näillä aiemmilla levyillä kyseiset elementit olivat ehkä enemmän vuorottelevia, nyt ne iskevät yllättäen ja arvaamatta ties minkä kulman takaa (ja kesken biisin).
 
Itse olen siis Ire Worksin ja Option Paralysisin iso fani, niillä DEP tuntui löytäneen juuri sitä laveutta musiikkiinsa - kaikki nämä elementit esiteltiin röyhkeästi samassa kokonaisuudessa. Vähitellen tästä inspiraatioiden kirjosta alkaa muodostua se bändin oma soundi - halusi bändi sitä tai ei.
 
...............
 
E: Lopullinen tuomio saa luonnollisesti odottaa vielä - mikäs sen mukavampaa kuin näin haastavaa räimettä fiilistellä.
 
Mietteitä, kommenttia?

^ Melko samat fiilikset ensikuuntelulla. Varsinainen makujen kirjo koko albumi.
 
Huh huh tota Golden Gods vetoa :D Kenen biisi on Behind The Wheel?

Jyrken: ^ Melko samat fiilikset ensikuuntelulla. Varsinainen makujen kirjo koko albumi.
 
Huh huh tota Golden Gods vetoa :D Kenen biisi on Behind The Wheel?
 
Depeche Mode.
 
Nyt uuden levyn myötä tuli annettua bändille mahdollisuus ties monettako kertaa. Ekan kerran bändiä kuulin Miss Machinen julkaisun aikoihin ja aina meno on vaikuttanut liian päättömältä ja tarttumapinta on ollut kadoksissa. Uuden levyn pyöräytin kertaalleen ensin läpi ja sen jälkeen on tullut viimeisen muutaman päivän ajan kuunneltua miltei jokaista kiekkoa vuorollaan. Näin alkuun mieleen ovat parhaiten painuneet tarttuvat kertsit Milk Lizardin tai Nothing's Funnyn tapaan, mutta kaikin puolin bändi voitti minut viimein puolelleen. Kesän soundtrack kenties.

Ei ole ennättänyt kuin pari kertaa pyörittämään, mutta aika yllätyksetöntä menoa kaikkineen tämä uutukainen, samoilla urilla mennään kuin aiemmillakin levyillä. Mulle ei se DEPin perinteinen "tättättärä-tättättärättä-tärä / huutoa päälle ja välillä pari riitasointua"-säksätys ole koskaan iskenyt, mutta siitä plussaa että kaikki biisit sen tutun kaaosalun jälkeen saavat äkkiä lisävärejä perusrytinään. Oikeastaan aloitusraita Prancer on ainut, joka ei ainakaan vielä sano mulle yhtään mitään.
 
Mietin tuossa, että voisivat kokeilla joskus vaikka sen verran rikkoa kaavaa, että tekisivät tuplalevyn, jossa toinen lätty pelkkää melodista hittikamaa ja toinen tuota perinteistä kaoottista kohkausta. Itsellä kyllä jäisi se kohkauslevy varmaan äkkiä hyllyyn, mutta kun moni tässä bändissä sitä puolta rakastaa ja itse taas diggailen sitä melodisempaa osastoa, niin eiks kaikki olisi siinä tapauksessa tyytyväisiä? ;) Kokonaisuudethan ovat ihan väkisinkin tällä menolla hajanaisia. Oikeastaan Ire Works toimii mulle levykokonaisuuksista parhaiten, kolmannesta biisistä eteenpäin on muutaman raidan verran jänskää menoa joka tuntuu jotenkin loogiselta jatkumolta.
 
Bändin yksittäisistä biiseistä rakkain on edelleen Setting Fire to Sleeping Giants, siinä on kaikki bändin valttikortit täydellisessä paketissa. Bändin tarttuvin melodinen kertsi, rankkaa menoa ja jazzahteleva väliosa.
 
Ne Pattonismit on uudella levyllä kyllä taas aika selkeesti framilla, mutta jostain syystä ne ei meikäläistä haittaa tän bändin tapauksessa. Tavallisesti mulla menee maku heti, kun kuulee noin selkeitä vaikutteita (varsinkin laulutyylissä), mutta näillä se jotenkin on osa palettia.
 
Tulipas arvosteleva kirjoitus, vaikkei ollut tarkoitus. Uutukainen kuitenkin kuulostaa siltä, että tulee viihtymään soittimessa paljon enemmän kuin edellinen levy, vaikka silläkin oli kohokohtansa.

Kulkunen: Depeche Mode.
 
Tattis. Kävi kyllä mielessä.

Ensimmäistä kertaa Dillingerin kiekko kuulostaa siltä kuin se voisi olla jonkun muun bändin väsäämä. Hyvältä se kuulostaa, soitto on kohdallaan ja ihan oikeita kipaleita syntynyt mutta se juttu joka DEPissä on viehättänyt tuntuu kovin puuttuvan.
 
Nettihän on näitä kavereita pullollaan jotka ovat järjestäen jokaisen uuden kiekon jälkeen huutaneet pumpun häpeällisestä itsensä myymisestä enkä todellakaan kuulu niihin; päinvastoin Dillingerin vaiheittainen siirtyminen valtavirtaa kohti (sinne kuitenkaan edes varpaitaan kastamatta) ja samalla kriitikoille vittuileminen Farewell, Mona Lisan tahtiin on ollut huikeeta.
 
Ja sitten tuli tämä kiekko. Nyt viisi-kuusi kierrosta ympäri ja muutama kipale kovemmassa kuuntelussa. Jokunen kappale korvamatona ja muutama oikeinkin hyvä raita, mutta leuka nostettu lattialta tasan nolla kertaa, samoin kuin omat kasvot, jotka eivät ole sulaneet kertaakaan. Harmi.

Ziggy Bubba:
The Threat Posed By Nuclear Weapons
Noniin, nyt on bändi uusissa maisemissa. Nimittäin jo pelkkä suora virvelikomppi säkeistössä on bändille tuore aluevaltaus - harvalla bändillä näin.
 
Nipotusta, kyllähän esim. saman levyn seiskaraidalla kuullaan paljon enemmän suoraa nelosta kuin tuossa biisissä ;) Samoin Nothing's Funnyssa.
 
Itse mietin tuossa, että miksi toiseksi viimeisessä biisissä kuultava rytminvaihdos ja riffi iskee aina niin täböllä, mutta sitten tajusin että varsinaisia tempovaihdoksiahan bändin biiseissä on aika vähän. Vaikka rytmi tuntuu poukkoilevan kaikissa ralleissa miten sattuu, niin pohjatempo harvoin tuolla tavalla kuitenkaan vaihtuu.
 
Onhan tää kyllä kokonaisuutena tarttuvin paketti bändin levyistä, jokaisessa kohkausbiisissäkin on joku mieleenjäävä koukku mukana.

Kuuntelin uuden levyn kerran - mielestäni mentiin samoilla rakennuspalikoilla kuin edellinen levy, eli mättöbiisejä joissa on kuitenkin kohtuullisen paljon suoria rokkiriffejä ja puhdasta laulua, ja myös hitaiden heviriffien osuus on kasvanut verrattuna alkuaikoihin. Ire Worksillahan mättöbiisit ja kevyet biisit oli selvästi eroteltu toisistaan, kun taas Calculatingilla suoria rokkikohtia tai puhdasta laulua ei ollut vielä ollenkaan. Uudella levyllä Greg kuulostaa hyvältä ja jotkut "eeppiset" kohdat kuulostivat todella hyvin tehdyiltä. Lisäksi Mike Patton -apinoinnitkin toimivat yllättävän hyvin. Pitää kuunnella vielä uudestaan.
 
Pohjatietona vielä, että Miss Machine on itselleni paras TDEP-levy, jonka kuuntelin aikanaan vuoden verran varmaan lähes päivittäin. Kuuntelin sen vielä toissapäivänäkin pohjustuksena uuteen levyyn, eikä sen teho ole hävinnyt yhtään. Calculatingistakin nautin nykyisin pieninä annoksina, mutta koko levyä harvemmin jaksaa. Levyn instrumentaalihäröilyt ovat muuten ihan timanttisia, vaikkakin vaativat älyttömät mättöbiisit ympärilleen toimiakseen kunnolla.

Calculating on tosiaan aika raskas paketti yheltä istumalta nautittuna, mutta siinä omassa tyylissään kyllä klassikkomatskua. Mun makuun Miss Machine oli ilmestyessään vähän turhankin kaksijakoinen, eli ne vanhat rähinät ja silloin uudet poppailut ei ihan niin sulavasti istuneet yhteen. Ire Worksillä ja Optionilla yhtenäisyyttä tuli reippaasti lisää, jopa ne pop-biisit oli tarttuvampia. Ehkä myös Greg oli rohkeampi & varmempi saappaissaan noilla.
 
Mutta kuitenkin, ehkä se paras DEP-julkaisu on kuitenkin Pattonin kanssa tehty Irony... -EP. Patton-Dillinger -kaksikko sopi huiman hienosti yhteen.

Ziggy Bubba: Mun makuun Miss Machine oli ilmestyessään vähän turhankin kaksijakoinen, eli ne vanhat rähinät ja silloin uudet poppailut ei ihan niin sulavasti istuneet yhteen. Ire Worksillä ja Optionilla yhtenäisyyttä tuli reippaasti lisää, jopa ne pop-biisit oli tarttuvampia.
 
Mun mielestä Miss Machinen poppikertsit on ihan ylivoimaisesti bändin parhaat ja tarttuvimmat. Sleeping Giants ja Unretrofied siis. Siitä kyllä samaa mieltä, että kokonaisuutena levy tuntuu hajanaiselta. Jotenkin mulla on ollut aina sellanen fiilis, että sillä levyllä on biisit väärässä järjestyksessä.
 
Miksei näiltä muuten ole tullut live-dvd/bd-julkaisua? Suorastaan rikollista.

Ziggy Bubba: Mun makuun Miss Machine oli ilmestyessään vähän turhankin kaksijakoinen, eli ne vanhat rähinät ja silloin uudet poppailut ei ihan niin sulavasti istuneet yhteen. Ire Worksillä ja Optionilla yhtenäisyyttä tuli reippaasti lisää, jopa ne pop-biisit oli tarttuvampia. Ehkä myös Greg oli rohkeampi & varmempi saappaissaan noilla.
 
Hämmentävää, että mä koen tän asian just päinvastoin.
 
Miss Machinella puhdasta laulua käytetään vielä suhteellisen varovasti, ja vain kaksi biisiä on melkein kokonaan härskiä poppia (Unretrofied ja Setting Fire) niissäkin tosin välillä melkoista progeilua ja räyhäämistä seassa. Silti joka biisissä on edes jokin pieni suoraan menevä juttu tai muu koukku, josta saa kiinni. Itse asiassa jo Calculatingilla niitä hiljaisia ja melodisempia kohtia viljellään melkein joka biisin keskelle. Miss Machinella myös löydettiin se suoran rokkiriffin hienous esim. Panasonic Youthin lopussa, mutta sitä ei vedetty överiksi
 
Ire Worksilla taas jokainen mättöbiisi on puhdas mättöbiisi, missään mättöbiisissä ei taida olla edes puhdasta lauluosuutta. Sitten välissä on ihan täysin eri bändiltä kuulostavia poppibiisejä kuten Black Bubblegum ja Dead As History. Nimenomaan yhtenäisyys puuttuu, kun levy on täynnä ihan toisistaan poikkeavia biisejä, sen sijaan että biisin sisällä hypättäisiin tyylistä toiseen täysin sulavasti.
 
Option Paralysisilla taas palattiin siihen, että tyylejä yhdisteltiin eri biiseissä, mutta homma oli mielestäni jotenkin tyylitajuttomammin tehty.
 
En tiedä, ehkä kokemukseni on vääristynyt bändistä Miss Machinen suuntaan siksi, että se oli ensimmäinen levy, jota bändiltä kuulin, ja jota kuuntelin vuoden ajan melkein kerran päivässä.

Ire Works on mun mielstä paras kokonaisuus (Miss ja Paralysis on molemmat ihan huippuja levyjä toki!) En vaihtais tahtiakaan tältä levyltä, kaikki on niin kuin pitääkin ja piisit oikees järjestykses. Saundit on parhaat depiltä. Miss machinen lo-fi meininki on ok ja sopii tosin hyvin levyn teemaan, mutta Irellä homma toimii paremmin minun korvaan, sekä tuotannolisesti että ihan puhtaasti sävellyksiä ajatellen. Ire worksin voi ahmia koska vaan alusta loppuun. Aivan jäätävän hyvä levy. Uutta en ole kuullut kuin tuon livepätkän. Toivottavasti kilahtaa pian lootaan.

Kuulostipas uusi levy hyvältä nyt kun pyöräytin uudestaan.

haunted: Ire Works on mun mielstä paras kokonaisuus (Miss ja Paralysis on molemmat ihan huippuja levyjä toki!) En vaihtais tahtiakaan tältä levyltä, kaikki on niin kuin pitääkin ja piisit oikees järjestykses.
 
Tässä taisi tulla se syy miksi Ire Works on musta parempi kokonaisuus kuin Miss Machine, biisijärjestys on tosi hyvä. Homma rullaa luontevasti alusta loppuun. Biisit ovat monasti "yhtä tyyliä", mutta se ei haittaa mainitusta syystä. Tolla levyllä on musta havaittavissa myös piristävää vähän progempaa tyyliä, erityisesti lopetusbiisissä Mouth Of Ghosts. Horse Hunterin hienosta Brent Hinds -vierailusta tulee lisäpojot.
 
Option Paralysis on ehkä enemmän mainioiden biisien varassa. Esim. Chinese Whispers ja Farewell Mona Lisa ovat omaan korvaan aika lähelle parasta "deppiä". Tarttuvia riffejä, kovia melodioita ja reilusti vaihtelua ihan biisien sisällä.
 
Ehkä siinä Miss Machinessä vähän tökkii just se mainittu hajanaisuus. Biisijärjestystä ei ihan niin hyvin ole saatu kasaan. Muistan kuulleeni levyltä ekana Baby's First Coffinin, jonka laulut kyllä aiheuttavat yhä kärvistelyä. Jotenkin väärän mallista emoilua omaan makuun Gregiltä. Unretrofied oli kyllä positiivinen yllätys - rohkean poppis veto. Tuota juttua ei bändiltä vielä oltu kuultukaan. (Ehkä Dimitrin vokaaleilla tämä ois ollutkin aika hankalaa.)
 
Hauskaa pohdintaa ja hyviä pointteja on tullut paljon, jatketaan ihmeessä samalla linjalla :)
 
E: Itelle eka levy oli Calculating... joka oli täysin uutena ja varsin äärimmäisenä levynä iso pala purtavaksi heti alkuun. Vaikka levyllä tosiaan on niitä suvantokohtiakin, niin onhan se aika tanakkaa tykitystä alusta loppuun. Ja vaikka Minakis hyvin karjuu, niin kyllä bändi kaipasi monipuolisempaa laulajaa. Taisi muuten tämä vanha laulaja vierailla Optionilla, en kyllä muista kuulleeni missä vaihtuu Gregin huudosta häneen :)

Kävin rahatilanteesta huolimatta uusimman levyn Limited Editionion hakemassa tuplaleimoilla Äxästä. Mikähän tämän raaputuspintakannen idea on ollut. Helvetin kova levy joka tapauksessa, muut levyt ovat suht. tasavahvoissa asemissa tässä vaiheessa, Calculating Infinityn ollessa ehkä se heikoin.