Bassot ›

sirdickyj:
Aluksi vitutti kaikkien bassonatsien "basso ei ole kitara" ja "ei basistiksi aleta tosta vaan"-tarinat.
 
Hah, monissa tapauksissa väittäisin että basistiksi aletaan tosta vaan :) Tai siis hyvässä bändissä voi olla keskinkertainen basisti ilman että se nyt kauheasti ketään haittaa. Kunhan pysyy taimissa eikä putoile lavalta niin sitä pääsee aika pitkälle jos muu bändi tekee hyvin hommansa.
 
Erikseen tietysti kaikki Primukset ja RHCP ja muut bassojulkkisten bändit, mutta kukaan ei huomaa "tavallisessa" rockbändissä basistia sen kummemmin jos sitä vaan sahataan niitä kitaran juurisointuja.
 
Eiköhän tänkin threadin "en osannut soittaa kitaraa"-vastaukset ole jo sen todistaneet että basisteja syntyy huonoista kitaristeista :)

Leo Lindgren: Eiköhän tänkin threadin "en osannut soittaa kitaraa"-vastaukset ole jo sen todistaneet että basisteja syntyy huonoista kitaristeista :)
 
En tiedä miten muiden kohdalla, mut ainakin mulla siitä kitarataustasta oli se hyöty, että nimenomaan ei tarvinnut jumittua siihen juurisävel-kaheksasosameininkiin, koska oli kuitenkin olemassa jokin käsitys soinnuista ja siitä miten ne muodostuvat.

Vessajono: En tiedä miten muiden kohdalla, mut ainakin mulla siitä kitarataustasta oli se hyöty, että nimenomaan ei tarvinnut jumittua siihen juurisävel-kaheksasosameininkiin, koska oli kuitenkin olemassa jokin käsitys soinnuista ja siitä miten ne muodostuvat.
 
Mulla soinnut alkoivat aukeamaan vasta bassottelun myötä. Duurit, mollit, seiskat ja sussit olin vaan opetellut että kun sormet menee näin niin se on silloin se ja se. Basson kanssa vasta alkoi tajuamaan että jos juuri on A niin missä on molli/duuriterssi, kvitti, seiska, major7 jne. Eikä se kuitenkaan mitään auta, vaikka nuo tietäisikin. Surkea bassottelu on surkeata bassottelua, sama se kuka sen toteuttaa.

En muista tarkalleen, mutta sen vaan muistan, että kitaristit ovat aina vituttaneet minua. Erityisesti hevikitaristit silloin kun ei soiteta heviä. Kait mä muksuna kelasin, että musta ei ainkaan tuu koskaan mitään noloa tiluttelijaa tai hevaria.
 
90-luvun alussa ollessani ala-asteella se kaikki alkoi. Musaluokassa oli todella hieno jazzbasso, varmaan peräisin jostain 70-luvulta. Se oli muistaakseni väriltään sellanen mystinen metallinhohtoturkoosi vaahteraotelaudalla ja valkoisilla block inläyllä sekä muka-helmiäispleksillä. Ja kitara oli joku kulmikas oranssi ibanez mustalla hardwarella (hyi). Kuudennen luokan kevätjuhlassa sitten kaadoin ton basson ja paskoin siitä jotain, todennäkösesti vaan satulan pistin poikki.
 
Ylä-asteella mulla oli jo oma metallinhohto-violetti Washburn aktiivimikeillä (Force ABT-sarjalainen)... Myin sen pois 2000-luvun alussa 150 eurolla, mikä harmittaa, koska siitä olis ehkä saanut aika hyvän nauhattoman. Toisaalta maksoin siitä ja 30w Sunn-30 vahvistinkombosta aikanaan 500 markkaa, että voitot käärin himaan kuitenkin :) Toi kombo on mulla vieläkin - se on käsittämättömän huonosoundinen, mutta oon käyttänyt sitä satunnaisesti, jos on tarvinnut tuolla lapsuudenkodissa jotain joskus plokkailla.
 
Nykyään soitan myös kitaraa, lähinnä harrastuksena, vaikka saan mä siitä välillä rahaakin. Kitarasooloja en osaa soittaa vieläkään. Kitaristi en kuitnekaan ole, pois se minusta!

Alotin seiskaluokalla kun bändistä, jossa kuorotaustastani johtuen lauloin puuttui basisti. Ennen kuin ehdin instrumenttia edes hankkia oli bändiin tosin jo löydetty basisti. Tämä ei kuitenkaan estänyt mitään vaan instrumentti hankittiin ja ahkera harjoittelu alkoi.
 
Vuoden jälkeen hankin sävellyspuuhia helpottamaan myös heikkolaatuisen kitaran ja sen kanssa hurahtikin monta tuntia päivässä ja bassottelu taukosi. Kuitenkan ennen pitkää mieli haikaili takaisin basson perään, plektra ja vasen käsi kun eivät pelanneet yhtä hyvin yhteen kuin vasen ja oikea käsi. Nykyään basso houkuttaa kaikkien sen tuomien mahdollisuuksien takia. Ei tarvitse aina tyytyä saman riffin toistamiseen kitaristien perässä vaan voi kikkailla instrumentaaliosioiden aikana ja muuntaa musiikin sävyä sointuvalinnoilla. Ja ne rytmit. Hyvän basistin ja rumpalin aikaansaama groove on jotain niin mahtavaa. Jotenkin ne matalat taajuudet ja kaikki mahdolliset soittotyylit vetoaa.
 
Bassossa on myös se hyvä puoli että se tukee yleensä muita soittimia ja pitää bändiä koossa. Hyvä basisti on harvinaisempi asia kuin hyvä kitaristi. Se on siis aika hipsteriä, vaikka en hipsteri muuten olekaan.

Halusin soittaa musiikkia, enkä vain riffitellä tai sooloilla musiikin päälle.
 
Romantiikka seis. Soittelin noin neljä vuotta kitaraa, kunnes tajusin basson saundin ja aseman kiinnostavan minua enemmän. Kitaraa soittelen edelleen kuuden vuoden basismin jälkeen. Huonosti ja plektratekniikka on unohtunut jo aikoja sitten, mutta kitara on basson rinnalla sävellyksessä ja itsekseen jammailussa edelleen vahvasti mukana. Hienoa, ettei tervitse kamarunkata kuin siinä Yhdessä soittimessa.
 
Haluaisin osata soittaa myös rumpuja.

Olen basisti jota sanotaan kitaristiksi johtuen rakkaudestani kutosbassoihin. O.o

Basisti koska se oli ainut avoin paikka bändissä.. uhrauduin.

Tos 70 luvulla kun piti aina bändi perustaa niin kaikki halus aina skulaa skebaa tai rumouja joten uhrauduin.Sekunttiakaan en oo katunu kun jonkunhan se bändi on läjässä pidettävä.Basso on muutenkin nasta kun pitää kelata et 4,5,6,7 vai 3 kielinen ja viellä nauhaton,kontra vai mikä.

No siitä, että meidän suvussa kun jaettiin musikaalisuutta, niin minulle jäi ne kuuluisat muilta yli jääneet tähteet ja näinollen minusta tuli basisti.

Ala-asteella kaverit pyysi porukkaan, kun basisti puuttui. Ostin sitten kaverin kaverilta Gallan- merkkisen Presarikopion 300markalla ja siitä se sitten lähti.

Halusin jotain rumpujen ja kitaran välistä.

Keny: uhrauduin.
 
Sama. Vaikeampaahan tämä on kuin kitaran soittaminen, kun pitäis olla vielä tyylitajuakin =I

Rakastuin Pinon bassolinjoihin ja niitä piti alkaa opetella.

Soittelin kymmenen vuotta kitaralla metallia, ja sitten kyllästyin. Vuosi taukoa musiikista ja kuuntelusta ja sitten löysin basson kautta muut tyylilajit. Musikaalisuuteni on kehittynyt valtavasti kyllä basson soiton myötä mutta se voi olla enemmänkin tulos uudelleen löytyneestä kiinnostuksesta. On mulla nykyään akkari kaverina mutta kyllä ne sähkökitaratkin joskus houkuttelee. Tai oikeastaan kaikki soittimet :D

Joskus neljännellä luokalla koulun musiikinopettaja löi basson käteen, koska osasin jo lukea bassoavainta sellotaustani ansiosta. Sitten se vain jäi käteen. Pekka Pohjolamainen hetki; minulla oli musiikkia jota oli oikeasti kiinnostava soittaa. Sittemmin sello jäi ja sähkö-/kontrabasso on pysynyt. Kitara ei koskaan ollut oikeastaan edes vaihtoehto.

Mä soitan kitaraa ja bassoa 50/50. Jo ammoisista ajoista lähtien olen kiinnittänyt musiikissa huomiota hienoihin bassolinjoihin ja -soundeihin. Basso vie biisiä eteenpäin ja basistilla on bändissä melkein isoin vastuu siitä että biisi kulkee ja groovaa. Basistin vaatimuksissa korostuu kyky kuunnella kokonaisuutta ja toimia sen mukaan, pöhöttyneellä egolla varustetut eivät yleensä pärjää basistina. Lisäksi basso erittäin antoisa ja vaativa soitin, kun halutaan päästä vähänkin alkeispomputtelua pitemmälle. Oikeastaan tässä tärkeimmät syyt siihen, että oon basisti. Mutta kitaransoittoa siis yhtä lailla, molempiin satsataan yhtä paljon.

Mulla on vaan niin sairaan iso lerssi. Ei kai siinä muuta syytä ole.

MrShaft: Mulla on vaan niin sairaan iso lerssi. Ei kai siinä muuta syytä ole.
 
Onko siinä hevosenlihaa ?