Bassot ›

Nimimerkki kumman kaa olisin..?
 
Ja ihan vakasti esitetty kyssäri :-)

Bassossa oli sopivampi kielimäärä mun älykkyysosamäärälle.

En osannut soittaa mitään muuta insturmenttia :)

Varmaankin siitä, että soittelin kitaralla bassojuttuja vaikka tarjolla olikin mahdollisuus "oikeaan" kitarointiin.

Olin/olen niin ruma. Ei ollu/ole paljo vaihtoehtoja.

Sen vaan tietää....

Siitä, ku huomasin osaavani soittaa bassoa paremmin ku kitaraa.

Meitä oli kolme aloittelevaa kitaristia perustamässä bändiä. Joku jako piti tehdä, joten paras kitaristi pysyi kitarassa, huonoin kitaristi otti basson ja rumin jätkä pantiin rumpuihin.

Rumpujen soiton jouduin lopettamaan aikanaan käytännön syistä. Basso oli sen jälkeen luonnollinen ja erittäin mieluisa valinta.
 
Kitara ei ole oikein koskaan kiinnostanut.

Kitaran rämpyttäminen on vaan niin hemmetin tylsää. Toki säestän mieluummin kitaralla kuin bassolla niin nuotiolla kuin vakavimmissakin tilanteissa, mutta jotenkin vaan saan paremmat kiksit bassottelusta.

Olin soitellut akustista ja sähkökitaraa jonkin aikaa. Sitten eräs kitaristi sanoi, että perustetaan bändi, osti mulle basson ja käski soittaa. Eli multa ei paljon kyselty, siitä sen tiesi.

J.Nikkanen: Kitaran rämpyttäminen on vaan niin hemmetin tylsää. Toki säestän mieluummin kitaralla kuin bassolla niin nuotiolla kuin vakavimmissakin tilanteissa, mutta jotenkin vaan saan paremmat kiksit bassottelusta.
 
Aika sama. Bassossa vaan on sitä jotain mitä kitarassa ei ole.

-Bassoilla soittaminen musiikintunnilla tuntui kahdeksanluokkalaisesta miehekkäältä, varsinkin kun toinen bassoista oli Gibson Ripper.
 
-Bändissä oli jo siihen musiikkiin osaavampi kitaristi, joten oli piti siirtyä tekemään sitä mitä kukaan muu ei halunnut. Ekat treenit basson kanssa kuitenkin auttoivat ymmärtämään ettei kyseessä ollut huono siirto.

absqua: Siitä, että halusin soittaa bassoa. Kitaran soitto ei vaikuttanut lainkaan kiinnostavalta.
 
Tämä. Ja levyiltäkin tuli aina kiinnitettyä huomiota bassolinjoihin.

Mä alotin kitaralla ja rummuilla joskus kymmenkesäsenä ja kuten arvata saattaa, rummut olivat aika paljon helpommin lähestyttävissä. Eli aivan aluksi mä olin rumpali.
 
Rupesin sit saamaan kitaraakin kuitenkin haltuun ja kun ekaa bändiä perustettiin niin kuvio oli vanhanaikainen - joku oli jo parempi kitaristi. Samoihin aikoihin kuulin ekaa kertaa Jussi Kinnusen soittoa ja tajusin että en olis muuten halunnutkaan soittaa kitaraa.
 
Jouduin kuitenkin vaihtamaan taas parin vuoden perästä koska kokoonpanot muuttui aika nopeasti kuten noissa yläasteikäisinä perustetuissa bändeissä on tapana. Yksi kaveri halusi lähteä nollapohjalta opettelemaan jotain soitinta, bändissä oli jo rumpali ja jonkun piti osata laulaakin samaan aikaan joten palasin kitaran pariin taas pariksi vuodeksi.
 
Jotakuinkin 16-vuotiaana palasin sit taas unohdetun rakkauteni, basson, pariin enkä oo sen jälkeen katunut. Paitsi ehkä sitä et ois pitäny ruveta kosketinsoittajaksi. Tai laulajaksi - helpot roudaukset ja huonon basson hinnalla saa jo aika saatanan hyvän mikin.

Velipojalla oli basso Typhoon SuperDrop tjsp. nimeltään. Siitä se lähti. Sliippareita ja ganeseita pahoinpidellen.

absqua: Siitä, että halusin soittaa bassoa. Kitaran soitto ei vaikuttanut lainkaan kiinnostavalta.
 
Tämä. Kitarakin olis ollu, mutta ei vaan kiinnostanu. Oon pariinki otteeseen koittanu alotella kitaransoittoo jälkeenpäin, mutta ei vaan lähde. Basso on vaan mielenkiintosempi soitin kaikin puolin.

Huomasin soittelevani kitaralla bassokulkuja, joten pääsoittimen vaihto tuntui järkevämmältä.

Kun eka bändiä perustettiin niin olisi ollut neljä kitaristia ja minä kun olin huonoin niin jouduin basson varteen. Ei ole kyllä kaduttanut yhtään, bassossa on sitä munaa mitä kitarassa ei ole.