Kitarat: soittaminen ›

arc: Arvostan Silvennoista erittäin korkealle, enkä lähtisi itselleni perustelemaan mitenkään Silvennoisen vähemmyyttä Claptonin rinnalla, paitsi ehkä saavutusten ja statuksen suhteen.
 
Millä perusteella sä sanot, että Heikki on Cläbää huomattavasti parempi kitaristi ja monipuolisempi muusikko? Kiinnostais tietää mitä mittareita käytät kun kerran noin määrätietoisen lauseen viitsit kirjoittaa. Miten määrität muusikon monipuolisuuden? Sillä, mitä genreluokitusta kyseinen tyyppi puskee levyhyllyyn? Vai onko sulla kuinka vahva näkemys siitä mitä Cläbä jauhaa omalla ajallaan vaikka Doylen, Gaddin tai Wynton Marsaliksen kanssa?
 
Perustelen näkemykseni mielelläni. Kuten itsekin mainitset, saavutusten ja statusten perusteella Clapton olisi helppo nostaa Silvennoisen yläpuolelle, itse asiassa melkein kenen tahansa on vaikea päästä kovin lähelle. Voi olla että Silvennoinen itsekin ihmettelisi lausuntoani, joten yritänpä hieman valaista ajatuksiani:
 
En tarkkaan tiedä mitä ajat takaa Cläbän omalla ajallaan tekemillä jutuilla. Tarkoitatko Doyle Bramhall Jr:ia?. Wynton Marsaliksen kanssa tehty Play The Blues on kyllä hyvinkin tuttu, samoin tietysti Bramhallin kanssa tehty työ ainakin jossain määrin. Etenkin Me And Mr. Johnson, mikä on mielestäni Claptonin paras levy, erittäin vakuuttava millä tahansa mittarilla. Eikös Bramhall ollut pitkään Claptonin bändissäkin? Kuten taisi olla myös Derek Trucks, ainakin kun viimeksi olen keikalla ollut
 
Tästä päästäänkin siihen ongelmalliseen suhteeseen joka minulla on Claptoniin nähden. Olen soittanut kitaraa ja kuunnellut musiikkia kauan, ja jo lapsena sellaisessa ympäristössä, missä vanhat mestarit olivat arvossaan; etenkin Eric Clapton. Miehen tuotanto tuli väkisinkin tutuksi, ja totta kai kiinnyin siihen vahvasti myös tunnetasolla. Se mitä lapsena (tässä tapauksessa 80-luvulla) rakastaa seuraa yleensä hautaan asti. Kuitenkin näin varttuneemmalla iällä olen huomannut, että sekä Claptonin persoonassa että tehdyissä levytyksissä on hurjan paljon sellaista mistä en pidä ollenkaan.
 
Olen vakuuttunut, että jollei Clapton olisi sattunut 60-luvulla pariin otteeseen juuri oikeaan aikaan juuri oikeaan paikkaan, ei miehestä olisi välttämättä kuultu koskaan mitään. Näinhän se tietysti on lähes kaikkien menestyneiden artistien kohdalla. Luin miehen omaelämäkerran ja ahdistuin ehkä enemmän kuin mistään kirjasta koskaan. Tajusin että kyse on ihan tavallisesta kaverista, joka sai liikaa liian nopeasti ja liian nuorena. Claptonin elämästä jäi itselle sellainen huumehöyryisen kaoottinen kuva, ikään kuin hän olisi tuurilla (lue: by chance) seilannut ja koheltanut projektista ja bändistä toiseen.
 
Sädekehä katosi Claptonin yltä.
 
Heikki Silvennoinen taas on pitkän linjan muusikko ja viihdetaiteilija jolla on taustaa progesta iskelmään, jazzista bluesiin, ja joka pystyy soittamaan kitarallaan melkein mitä tahansa. Enkä nyt kaipaa epäolennaisuuksia mistään metallilingoista, kunhan totean että kaveri on niin henkeäsalpaavan taitava soittaja, että harva edes tajuaa. Ymmärrän kyllä, että pitää muistaa mojo ja fiilis*, mutta Silvennoinen pystyisi hyvin suurella todennäköisyydellä soittamaan mitä tahansa mitä Claptonkin. Toisinpäin ei ole asianlaita. Ihan tällaisesta yksinkertaisesta yleistyksestä johdin rohkean ajatukseni siitä, että Silvennoinen olisi parempi kitaristi ja monipuolisempi muusikko. Varmasti löytyy paljon ihmisiä, jotka pitävät ajatusta pöyristyttävänä, etenkin kun Clapton on jo aikapäiviä sitten, joskin ansiokkaasti, päässyt Hendrixin kanssa samaan koskemattomien kastiin.
 
Kun lisäksi katsoo Silvennoisen uraa taaksepäin, on todella arvostettavaa miten kauan hän on jaksanut painaa omaa juttuaan, vaikka varmasti on ollut vuosia ja vuosikymmeniä kun homman taloudellisen mielekkyyden olisi voinut kyseenalaistaa. Muistan jostain haastattelusta lukeneeni kuinka Silvennoinen ihmetteli sitä, miten puolen tunnin vitsailulla voi tienata enemmän kuin 15 vuoden blues-kiertueilla.
 
Ja vaikka Hausmylly-porukka Someron Essolla ei ole kuullut Silvennoisen muusikonurasta, silti mies ei ole unohtanut tätäkään puolta. Ehkä soittamiseen on helpompi keskittyä kun varsinainen elanto tulee ainakin osin muualta, mutta on ihailtavaa, että nämä kaksi (blues ja Mauno Ahonen) pidetään toisistaan täysin erillään. Rahastaahan voisi kyllä jos haluaisi, ainakin näin voisi helposti kuvitella, tuntien suomalaisen kulttuurielämän henkisen tason.
 
Levytyksistä en niinkään lähtisi tässä liikkeelle. Kuten jo aiemmin mainitsin, Silvennoisen soolomateriaali ei ole minuun niin kovasti uponnut. Mutta eipä ole Claptoninkaan, lukuun ottamatta Me And Mr. Johnsonia ja From The Cradlea. Clapton on parhaimmillaan soittaessaan muiden kappaleita.
 
Eli jos kysyt millä perusteella viitsin kirjoittaa noin määrätietoisen lauseen, niin tässähän näitä mittareita joita kaipasit. Toivottavasti luet ja ymmärrät mielipiteeni muodostuvan isosta kokonaisuudesta eri tekijöitä. En tiedä riittävätkö ne mielipiteeni (sillä perserei'istähän tässä lopulta on jälleen kyse) sementoimiseksi tai absoluuttiseksi totuudeksi, mutta eipä sillä taida olla väliä. Toki tässä tuli jo paljon muutakin kuin pelkkää kahden hienon kitaristin ja muusikon vertailua, mutta sainpahan kerrankin kirjoittaa lempisoittajistani!
 
*Lisättäköön vielä tähän, ettei tarkoitukseni ole vähätellä Silvennoisen mojoa tai fiilistä, itse asiassa uskon ettei hän tällä saralla kalpene Kläpykälle rahtustakaan.