Etno, proge, latin ›

velipesonen: Lisätään vielä että aika moni on jo valmis myöntämään että luova voima, joka teki Wigwamista JOTAIN oli Jukka Gustavson. Yllättävän harva on sen sijaan valmis myöntämään että luova voima joka teki Floydista JOTAIN oli Syd Barrett eikä kukaan muu.
 
Kun Gutsi häipyi Wigwamista, Jimppa ja Rekku heivasivat pändin hiipuvan aikuisrokin rannattomille lakeuksille, vähänpä jaksaa kiinnostaa. Roger ja Dave olivat pari pykälää ovelampia ja tajusivat jättää sen miehenmentävän aukon, jolloin Floyd säilytti kiinnostavuutensa Watersin lähtöön saakka.
 
Mulle esim. Wiguista kaikkein kovin biisintekijä on kyl Pembroke. Tai ehkä niin, et Gutsi ja Pohjola loivat sellaista vakvahenkisempää pohjaa sille touhulle, mut Pembroke oli kirsikkana kakun päällä tuomassa koko bändiin sellaista raikasta pop-sensibiliteettiä, jonka takia wigut ei koskaan ollut sellainen väsähtänyt "progebändi".

Jimbo oli pop-nero ja Nuclear Nightclub on edelleen loistolevy. Ei mulla muuta.

velipesonen: Gilmour on loistava kitaristi joka pikku hiljaa kehitti upean tyylin soittaa sooloja ja soundinsa on vailla vertaa mutta Syd ei kyllä kitaristinakaan häviä yhtään, ajatellaanpa vain Astronomy Dominén syvälle tajuntaan uppoavia soololicksejä tai Interstellar Overdriven radikaalia keksimistä, jonkin täysin uuden luomista. Jos totta puhutaan niin Gilmour opetteli pitkään Sydin kikkoja eikä koskaan edes oppinut kaikkia.
 
Sydin lahjat olivat siellä radikaalin keksimisen puolella. Enemmän tekniikkaa vaativat jutut, kuten Daven mikroskooppisella tarkkuudella tapahtuva bendaaminen taas on jotain sellaista mikä ei olisi Sydiltä onnistunut ikipäivänä.

No jospa nyt minäkin...
 
Syd oli bändin kantava voima aina hajoamispisteeseensä asti. Zappan lisäksi ei välttämättä kukaan muu muusikko uskaltaisi kokeilla yhtä pimeitä juttuja musiikillisesti kuin Barrett.
 
Sydin romahduksen jälkeen Floyd oli tuuliajolla, mutta onneksi Waters tajusi ottaa ohjat käsiinsä. Älkää nyt käsittäkö väärin, hyviä biisejä löytyy tuoltakin ns. "Demokraattisen Floydin" ajalta, mutta kokonaisuutena se on hyvin heikkoa.
 
Dark Side of the Moonista lähtien kun Roger alkoi ottaa suurempaa roolia bändissä, alkoi Floydin varsinainen kultakausi. Progressiivisuus musiikissa alkoi ehkä vähenemään, mutta kokonaisuuksista tuli eheämpiä.
 
Ja sitten kun Waters lähti, Floydille kävi samoin kun Genesikselle viimeistään Hackettin lähdön jälkeen. Siitä tuli paskaa. Dave ei ole yhtä vahva biisintekijä kuin yhtyetoverinsa Waters ja Barrett aikanaan.
 
Tietyllä tavalla Sydin varjo on ollut Floydin yllä koko ajan. Erityisesti tietenkin Wish You Were Herellä ja Wallilla.

PJS: Mulle esim. Wiguista kaikkein kovin biisintekijä on kyl Pembroke. Tai ehkä niin, et Gutsi ja Pohjola loivat sellaista vakvahenkisempää pohjaa sille touhulle, mut Pembroke oli kirsikkana kakun päällä tuomassa koko bändiin sellaista raikasta pop-sensibiliteettiä, jonka takia wigut ei koskaan ollut sellainen väsähtänyt "progebändi".
 
No, olen täysin eri mieltä. Jim "Pemseistä tuttu" Pembroken parhaat hetket sijoittuvat Hard'n'Horny -levylle ja jos olisi jatkanut sillä tasolla niin tuossa voisi jotain tolkkua ollakin. Beingin Wigwam on kaikkea muuta kuin väsähtänyt kun taas väsähtäneisyys erittäinkin vaivaa Nuclear Nightclubia. Hohhoijaa-osastoa. Ilman Gustavsonia Wigwam olisi ollut vain "jälleen taas yksi" Pembroken taustabändi ja vaikka Ronnie oli tavallaan bändin pomo ja Nikke Nikamo jonkinlainen ideologi, oli Gutsilla se kipinä, kulma, joka teki hommasta syvemmällä tavalla kiinnostavaa niin sanoakseni.

velipesonen: No, olen täysin eri mieltä. Jim "Pemseistä tuttu" Pembroken parhaat hetket sijoittuvat Hard'n'Horny -levylle ja jos olisi jatkanut sillä tasolla niin tuossa voisi jotain tolkkua ollakin. Beingin Wigwam on kaikkea muuta kuin väsähtänyt kun taas väsähtäneisyys erittäinkin vaivaa Nuclear Nightclubia. Hohhoijaa-osastoa. Ilman Gustavsonia Wigwam olisi ollut vain "jälleen taas yksi" Pembroken taustabändi ja vaikka Ronnie oli tavallaan bändin pomo ja Nikke Nikamo jonkinlainen ideologi, oli Gutsilla se kipinä, kulma, joka teki hommasta syvemmällä tavalla kiinnostavaa niin sanoakseni.
 
Se voi olla että me saadaan kiksejä aika erilaisista asioista musassa, koska siitähän tossa ennenkaikkee on kyse, et mitkä asiat vetoaa itse kenenkin tunteisiin.

PJS: ...koska siitähän tossa ennenkaikkee on kyse, et mitkä asiat vetoaa itse kenenkin tunteisiin.
 
Poika, kyse on vain ja ainoastaan asiantuntemuksesta ja älystä. Tunteet ovat naisille ja koirille, sekä naisen- & koiranmielisille.

Zed: Poika, kyse on vain ja ainoastaan asiantuntemuksesta ja älystä. Tunteet ovat naisille ja koirille, sekä naisen- & koiranmielisille.
 
Erittäin hyvin sanottu siellä perällä. Itsehän olen ladannut interwebistä asiantuntijoiden laatiman taulukon, jonka mukaan tarkastan kuinka suotavaa kustakin kappaleesta/artistista on pitää.

jazzmies: Orgaanisuudessaan Jukka, Syd, Coltrane ja Delius ovat samanlaisia: kuulija ei voi ennakoida tulevia tapahtumia, mutta siitä huolimatta kuulija tuntee olonsa turvalliseksi ja on taiteilijan hallinnassa. Musikaalisuus tursuaa läpi heidän musiikeistaan.
 
Tuo pätee, kun kuulee näitä artisteja ensimmäisiä kertoja eikä tiedä mitä tuleman pitää. Sitten kun on kuunnellut hieman enemmän, alkaa tietynlaisia maneereja kyllä esiintyä. Pätee ainakin noihin 3 ensimmäiseen. Musiikillinen kehitys on tietysti mennyt eteenpäin ikäänkuin harppauksin, jonka jälkeen maneereja alkaa kehkeytyä ennenkuin taas jossain vaiheessa myöhemmin tulee uusi harppaus.

Mallaslahti: No jospa nyt minäkin...
 
Sydin romahduksen jälkeen Floyd oli tuuliajolla, mutta onneksi Waters tajusi ottaa ohjat käsiinsä. Älkää nyt käsittäkö väärin, hyviä biisejä löytyy tuoltakin ns. "Demokraattisen Floydin" ajalta, mutta kokonaisuutena se on hyvin heikkoa.

 
Mun mielestä taas just tällä aikakaudella syntyneet Echoes, Careful With That Axe Eugene, One of These Days, Set The Controls for the Heart of the Sun jne. ovat Pink Floydin parasta tuotantoa, kamaa, joka erottaa bändin monista muista rock-bändeistä.
 
Se on makuasia sano koira...
 
J.

Olen vuosien varrella pannut merkille että Mnetissä meitä Piper at the Gates of Dawnin vankkumattomia kannttajia (jotka myös mainitsevat sen ääneen) näyttäisi olevan neljä eli minä, jazzmies, Kailis ja hansakemanelius. Olemme kaikki rumpaleita ja jos Uncyclopedian tietoihin on luottamista yhteenlaskettu älykkyysosamäärämme on 4x10=40, jonka on arveltu olevan heikkolahjaisen gorillan äo. Mutta minä taas pitäisin Piperin kannattamista merkkinä paremmasta älykkyydestä jolloin sekä rumpalivitsit että Uncyclopedia joutavat romukoppaan. Kerrotaan me vaan niitä basistivitsejä.
 
Tosin ainakin Mnetissä kaikkein kehittyneintä abstraktia ajattelua osoittavat postaukset esiintyvät yleensä basistien palstalla joten he kai ovat niitä kaikkein viisaimpia. Siis syyttävän sormi kääntyy kitaristien suuntaan: TE olettekin se heikoin astia! Öljytyillä sormilla tuhat nuottia sekunnissa kampeavien liimatukkien ihannointi ei taida olla kovin viisasta joten julistan tässä, täten ja nyt kampanjan ja kilpailun kitaristivitseistä.
 
Lemmy Kilmister sanoo kirjassaan että ihmisessä pitää olla jotain vikaa jos hän ryhtyy kitaristiksi. Jazzin ja klassisen puolella vierailleena olisin samaa mieltä ja lisäisin pianistit samaan joukkoon, vikaa tosiaan näyttäisi olevan. Pianistivitsit siis myös kelpaavat kilpailuun. Palkinto on vielä päättämättä mutta se voisi olla Piper at the Gates of Dawn.

Mitäs jos on multi-instrumentalisti? Sekö on sitten näillä johtopäätöksillä superihminen, joka omaa parhaimman musiikkimaun?

velipesonen: Olen vuosien varrella pannut merkille että Mnetissä meitä Piper at the Gates of Dawnin vankkumattomia kannttajia (jotka myös mainitsevat sen ääneen) näyttäisi olevan neljä eli minä, jazzmies, Kailis ja hansakemanelius.
 
Kyllä se minustakin on PF:n paras yksittäinen levy.
 
Vuosien Floydin kuuntelun jälkeen on jäänyt harmittamaan, ettei yhtye tehnyt debyyttiälppäriä vuonna 1965 kovimman r'n'b- ja freakbeat-buumin aikaan. Ne kaksi ilmeisesti ainoata jälkipolville jäänyttä bluesimpaa Floyd-äänitettä eli Lucy Leave ja I'm A King Bee ovat oikein tykkiä kamaa.

Mitäs ajatuksia Rogerin tuleva rock-levy teissä herättää? Onko miehessä vielä ytyä tekemään rock-musiikkia oopperoiden ja muiden kokeiluiden jälkeen?

joten julistan tässä, täten ja nyt kampanjan ja kilpailun kitaristivitseistä.
 
Minähän en enää musiikilla kilpaile. Otti niin saatanasti pattiin kun kitaristi (niin just saatana, KITARISTI) sai parhaimman kitaristin maininnan Rock-SM skaboissa -86. Ei siinä voitto paljoa lohduttanut. Voin mä yhden tarinan siitä kertoa. Se löi yhden keikan jälkeen hotellissa muiden kanssa vetoa siitä että pystyy juomaan Herba-pullon (40%) viidessä minuutissa. Oli jo valmiiksi humalassa. Voitti vedon, sammui vartissa.

danny: Mitäs ajatuksia Rogerin tuleva rock-levy teissä herättää? Onko miehessä vielä ytyä tekemään rock-musiikkia oopperoiden ja muiden kokeiluiden jälkeen?
 
Kerropa lisää tästä, on mennyt ihan ohi.
 
Amused to Death on loistava, eiköhän sieltä ihan asiallista kamaa taas tule, kun on huolta ja katkeruutta 20 vuotta kerätty. Vai olisiko se mennyt rauhoittumaan?

Pedroz: Kerropa lisää tästä, on mennyt ihan ohi.
 
Amused to Death on loistava, eiköhän sieltä ihan asiallista kamaa taas tule, kun on huolta ja katkeruutta 20 vuotta kerätty. Vai olisiko se mennyt rauhoittumaan?
 
Henkilökohtaiset traumat on ehkä vähän purkautuneet mutta mitä on esim. haastatteluja lukenut, katsonut ja kuunnellut niin kyllä Rogeria tuntuu edelleenkin moni asia vituttavan. Ja paljon.

Kailis: Oli jo valmiiksi humalassa. Voitti vedon, sammui vartissa.
 
Tässä jotenkin tiivistyy kitaristien syvin olemus. Olisi paljon samanlaista tarinaa.