Yleistä keskustelua musiikista ›

jannu: Niin, sinullahan on aina ihan sama tulokulma näihin: teet yltiöpäisen provokatiivisen otsikon ja aloituksen, jonka jälkeen keskityt lähinnä fiilistelemään sitä kuinka nimesi mainitaan vastauksissa. Liekö sitten syy kirjoitustyylissäsi, mutta ulosantisi huokuu lähinnä tarvetta luoda pseudoälykkäitä keskustelunavauksia joiden siivittämänä pääset rakentamaan haluamiasi aasinsiltoja milloin minnekin, potkien kuitenkin sen aasin puolivälissä matkaa rotkoon; Jaarittelet ja yrität päteä, rakennellen isoa kokonaiskuvaa, samalla kun puolitahattomasti väläyttelet omaa kuolevaisuuttasi kertomalla avoimesti suhtautumisesi aiheeseen olevan voimakkaasti tunneperäistä.
 
Aloitat keskusteluita mutta et halua keskustella. Esität keskustelevasi mutta todellisuudessa et sano mitään. Haluat ainoastaan velloa omassa erinomaisuudessasi. Elät siitä, että tuohtunut vastapuoli tarjoaa sinulle aina vain uusia esimerkkejä maahan tallottavaksi.
 
Tämä olisi ollut mielenkiintoinen aihe ja sinulla olisi saattanut olla parille ajatukselle useampiakin komppaajia (allekirjoittanut mukaanlukien), mutta valitettavasti ilmeni jälleen kerran kesken lukemisen että housunetumuksesi on epäilyttävästi koholla.
 
Vai onko sinulla joku parempi selitys sille, että kaikki aloittamasi keskustelut täällä etenevät AINA täysin saman kaavan mukaisesti?
 
Saan tästä aiheen kysyä, miksi ihmeessä internetin keskustelupalstalla tapahtuvan keskustelun, joka vastaa mielipidekirjoittelua mutta on hyvin interaktiivista, pitäisi ollakin tieteellistä viestintää? Ja mikä olisi sopiva kaava keskustelulle sitten? Minä en manipuloi keskustelua tässä ketjussa YHTÄÄN MITENKÄÄN vaan esitän oman mielipiteeni silloin kun tarvis ja perustelen sitä siten kuin taidan kuitenkin tiettyyn mielenkiintoisuuteen ulosannissani pyrkien. Tyylini on omani, luontainen, eikä mitenkään komponoitu tai manipulatiivinen. Näyt syyttävän minua mm. narsistisesta asenteesta ja egoistisista tavoitteista, mitä en voi ymmärtää ollenkaan.
 
Ihmettelen jos persoonani kiinnostaa niin paljon että tällaisille harhakäsityksille syntyy pohja. Omasta mielestäni puhun asiaa toisin kuin eräät joita kiinnostaa enemmän keskustelukumppani kuin hänen puheensa. Kirjoitteluni ei myöskään omasta mielestäni ole taidetta, vaikka tietyt sanataiteeseen kuuluvat esteettiset periaatteet ohjaavat myös viestintäni pääosaa täällä. Onnistun esittämään asiani vaihtelevalla menestyksellä ja pyrin välttämään itsestäänselvyyksiä, niistä ei kukaan hyödy.
 
Tunnistan itsekin mahdollisuuden että minun ja joidenkuiden muiden ajatuksilla saattaisi olla esim. tieteellisen hypoteesinrakentamisen kannalta jonkinlaista arvoa, muttei se velvoita minua tai ketään muutakaan etenemään sen tieteellisemmin. Kommentoin yhteiskuntaa, joka rakentuu tietyllä tavalla, ja jossa akateemisella maailmalla eli ns. tiedeyhteisöllä on oma merkityksensä, muttei sekään tee minusta tieteellistä keskustelijaa, korkeintaan eräänlaisen tieteen kriitikon. Näkökulmani on ja on oleva taiteilijan ja veronmaksajan.
 
Keskustelua manipuloivat he jotka pyrkivät kiinnittämään huomion keskustelijoiden henkilöihin eikä heidän puheisiinsa.
 
Kommenttisi on suurelta osin loukkaavaa ja turhanpäiväistä, harhaan osuvaa ja typerää hyökkäilyä.

Xan de Wan: Suomi EI OLE metalli-, eikä hevimusiikkimaa!
 
Stradlin: Nämä ovat tärkeitä asioita.
 
Nojaah.
Mikä nyt sitten kenenkin mielestä ovat tärkeitä asioita.....
 
Esimerkiksi muinaisten kiinalaisten mielestä kuulemma tärkeää elämässä on vain puutarhanhoito, eikä sekään ole niin kovin tärkeää. - tai esimerkiksi antiikin Kreikassa joidenkin filosofien mielestä pyrkiminen totuuteen, kauneuteen, hyvyyteen ovat elämässä tärkeitä asioita.
 
Myytit ja todellisuus ovat sinänsä kiinnostava asia.
Yhteiskunnissa - myös suomalaisessa yhteiskunnassa - on erilaisia pienempiä ja suurempia, tärkeämpia ja vähemmän tärkeämpiä myyttejä.
 
Mutta mikä on myyttiä ja mikä totta ? Tämä asia kiinnostaa minua. Tavallaan kaiketi yritän etsiä totuutta. Etsiä sitä, mikä on myyttiä, väärää uskomusta ja mikä puolestaan on totta.
 
Kiinnostavaa asia sekin, että mitä erilaisia pienempiä ja suurempia myyttejä on, tällä hetkellä, suomalaisessa yhteiskunnassa ?
Mitä ne ovat ja minkälaisia ne ovat ?
Miten ja miksi suomalaisen yhteiskunnan myytit ovat muodostuneet / muodostettu ? Kenen / keiden tarkoitusperiä ne palvelevat ? Miksi myyttejä pidetään yllä ?
 
Minusta se väite, uskomus, että Suomi on metalli-ja hevimusiikkimaa voi olla ja jollain tavoin todennäköisesti onkin yksi myytti suomalaisen yhteiskunnan muiden myyttien joukossa. Tarkastelemalla ja tuomalla esiin edellisessä kommentissani noita erilaisia levymyyntilistoja niin pyrin tuomaan niiden kautta perustetta, perustelua epäilykselleni, kyseenalaistamiselleni siitä, että Suomi on metalli- ja hevimusiikkimaa.

Xan de Wan: (...)
 
Kiinnostavaa asia sekin, että mitä erilaisia pienempiä ja suurempia myyttejä on, tällä hetkellä, suomalaisessa yhteiskunnassa ?
Mitä ne ovat ja minkälaisia ne ovat ?
Miten ja miksi suomalaisen yhteiskunnan myytit ovat muodostuneet / muodostettu ? Kenen / keiden tarkoitusperiä ne palvelevat ? Miksi myyttejä pidetään yllä ?
 
Minusta se väite, uskomus, että Suomi on metalli-ja hevimusiikkimaa voi olla ja jollain tavoin todennäköisesti onkin yksi myytti suomalaisen yhteiskunnan muiden myyttien joukossa. Tarkastelemalla ja tuomalla esiin edellisessä kommentissani noita erilaisia levymyyntilistoja niin pyrin tuomaan niiden kautta perustetta, perustelua epäilykselleni, kyseenalaistamiselleni siitä, että Suomi on metalli- ja hevimusiikkimaa.
 
Aivan kuten tahansa mitaten Pohjoismaat ja Saksa ovat suhteessa muuhun maailmaan hevimaita. Näistä maista Suomen musiikkimyynti on tavallaan monipuolisempaa koska kotimaisten levyjen osuus myynnistä ja kotimaisten suosikkien osuus kaikista suosikeista on suurempi, mutta tavallaan yksipuolisempaa kun katsoo sitten sitä itse musiikkia, kovin tahtoo nämä iskelmämusiikin menestyneimmät tähdet operoida kapealla tyylillisellä sektorilla. Suomessa suurempaa monimuotoisuutta musiikin kuluttamisessa tapaa etupäässä suuremmissa kaupungeissa joissa tietenkin on sitä tarjontaa myös.
 
Muistaakseni Sepulturan Beneath the Remains oli Suomessa listaykkösenä vuonna 1989. Olin kuunnellut jonkin verran Sepulturaa ja mielestäni bändissä oli jotain hauskaa. Kun tyttöystäväni näki iltapäivälehden levylistan ykkösenä olevan Sepultura, piti vähän ihmetellä, näinkö suosittua se hevi on? Vuoden 1989 jälkeen en usko hevin suosion ainakaan laskeneen. Ainakin nuorison harrastetoiminnassa sen suosio on kohonnut potenssiin.
 
Britanniassa hevi on myös suosittua mutta siellä on edelleen jossain määrin olemassa eräänlainen kenties punkin nostattama sosiaalinen vastakkainasettelu joka rajoittaa hevin mediaseksikkyyttä. Meillä ei hevin mediaseksikkyydelle ole mitään esteitä, siitä vaan! Lordin voitto lisäsi hevin mediaseksikkyyttä entisestään.
 
Pohdintasi ns. myyteistä - minä puhuisin mieluummin vain uskomuksista - on mielestäni enemmän kuin paikallaan. Suomi on osa länsimaista kulttuuripiiriä vaikka kansa ei tästä osastaan kovin paljon tykkääkään, varmaan useimmille kelpaisi paremmin koko maanosan suomalaistaminen. Kulttuuripiiri luo suurimman osan uskomuksistamme ja toinen on tietenkin kansallinen historia ja suhtautuminen siihen, jolloin johtajien syöttämät uskomukset herkästi tulevat osaksi kansallista kaanonia.
 
Uskomukset ovat myös ristiriidassa keskenään jolloin syntyy asenteisiin kaksoisstandardeja. Kaksoisstandardit ovat henkisen ilmapiirin kannalta haitallisia koska ne ehkäisevät vapaata keskustelua ja erilaisten mielipiteiden esiin pääsemistä.
 
Taiteilijoiden asenteissa kaksoisstandardit ovat piintynyt sääntö mikä tietenkin johtuu yleisönpalvelijan tehtävästä. Konsensusta arvostetaan enemmän kuin yhteiskunnassa yleensä, ja Suomessa se on jo paljon, aivan liikaa.

Xan de Wan: Hevibändejä voi toki suhteessa olla paljon väkimäärään suhteutettuna Suomessa.
 
Lähes tuplat verrattuna jaetun kakkossijan Ruotsiin ja Norjaan, siis edelleen suhteessa väkimäärään.
 
Mutta ei se vielä suinkaan todista, että Suomen kansasta suurin osa kuuntelee, pitää metallimusiikista / hevimusiikista. Ja, että voisi todeta, että "kansa tykkää hevimusiikista / metallimusiikista", ja että Suomi on metalli- ja hevimusiikkimaa.
 
Minulta on mennyt ohi, kuka noin toteaa?
 
Ja, koska kysymys on kansan ostamista levyistä ja siis myös kansan kuuntelemista levyistä ja kansan pitämistä musiikkityyleistä, -genreistä niin ainakin noiden listojen mukaan Suomi EI OLE metalli-, eikä hevimusiikkimaa!
 
Verrattuna kaikkiin maailman valtioihin Suomi on eniten metallimusiikkimaa.
 
Jazzmiehelle, hieman harmi että jäit paitsi Emperorin taiteesta. Siellä kun voisi löytyä erilaista melodista monotonisuutta ja pohjasäveleen jumittautumista kun muista järkeillen torjumistasi (joista tosin vain Panteran levyn kuuntelit kokonaan). Jos Spotify-rojaltiesi ohjautuminen arveluttaa, niin mites olis Emperorit YouTubesta?
 
En osaa suhteuttaa omaa relativistista (löl) musadiggailuani johonkin ahmi-ja-oksenna -metodilla säveltämisen polttoaineeksi tapahtuvaa musiikin kuluttamista.
 
Aihetta ehkä huterasti sivuten, mieleen juohtunut V&W-strippi: http://www.hs.fi/kuvat/iso_webkuva/1135228632687.gif
Ehkä siinä on seuraava looginen askel kuuntele-kerran-ja-hylkää -metodille.

ganesha: On kyllä melkoisen arroganttia lähteä huutelemaan silti genrestä, josta ei tiedä pintaraapaisua enempää. En lähtisi tuon Metal Evolution-dokkarin perusteella vetelemään kovin diippejä yleistyksiä, sen verran pintapuolisesti ohjelma eri genren eri ilmenemismuotoihin sukeltaa - ja jotkin genren alalajit dokkari on sivuuttanut kokonaan.
 
Tällaista suhtautumistapaa en ymmärrä. Ihan kuin Mozartin, Haydnin, Beethovenin, Schubertin, Bachien yms. lisäksi pitäisi tuntea kymmeniä tuntemattomampia säveltäjiä ennen kuin voisi juuri puhua 1700-1830 -lukujen musiikista.

jazzmies:
 
melodiat
harmonia
melodioiden
melodian
melodisharmoninen
melodista
 
Suurin ongelma on se, että nämäkään kaiffarit eivät osaa soittaa missään kohtaa tarpeeksi vähän...
 
Arvioistasi saa sen käsityksen, että näillä kuuntelemillasi levyillä on hampaat irvessä yritetty tehdä ilmavaa, melodista ja svengaavaa, hillityn eleganttia herrasmiesjazzia, mutta ymmärtämys ja osaaminen ei ole riittänyt. Onko mielessäsi käynyt, ettei peräänkuuluttamillasi musiikillisilla arvoilla ole välttämättä kaikessa musiikissa merkitystä, vaan asioita on toteutettu täysin erilaisista, ehkä jopa päinvastaisista lähtökohdista? Analyysisi rinnastuvat lähinnä parkkipaikan pinta-alan mittaamiseen desilitramitalla.

Ei Suomen maine ns. hevimaana olekaan perua siitä, että täällä hevi olisi ostetuinta musiikkia. Enemmänkin kyse on siitä, että tunnetuimmat bändimme tuolla isossa maailmassa ovat jonkin sortin heviä. Rasmus taitaa olla ainoa poikkeus. (itse en ainakaan osaa mieltää minkään sortin heviksi...)
 
Suomalainen raskas rock/metalli on sen verran uniikkia moniin ulkomaisiin kollegoihin verrattuna, että suomalaisella metallimusiikilla on jo lähtökohtaisesti jonkinlainen "maine" ts. ihmiset osaavat odottaa ehkä tavallista persoonallisempaa ja laadukkampaa öykkäröintiä. Olen törmännyt ilmiöön henkilökohtaisesti useaan otteeseen: kun kerron soittavani bändissä, joka tulee Suomesta, ja joka vielä soittaa jonkin sortin heviksi luokiteltavaa musiikkia, ovat kommentit olleet sen suuntaisia, että "Mahtavaa! Suomesta tulee maailman parhaat metallibändit!"
 
Suosittelen kyllä tutustumaan Emperorin tuotantoon, sehän on "blackmetallin Pink Floyd", ainakin Prometheus-teemalevy kannattaa koekuunnella.

Hauler: Tällaista suhtautumistapaa en ymmärrä. Ihan kuin Mozartin, Haydnin, Beethovenin, Schubertin, Bachien yms. lisäksi pitäisi tuntea kymmeniä tuntemattomampia säveltäjiä ennen kuin voisi juuri puhua 1700-1830 -lukujen musiikista.
 
noh, esimerkiksi doom-metallin dokkari sivuuttaa täysin, mikä on kyllä anteeksiantamatonta.

Minäkin olisin hevimies jos metalli olisi tätä: http://www.youtube.com/watch?v=uonZ1Tru2oc
 
Annan tälle täydet kymmenen plus, tämä on ihanaa!!! Jossain toisessa todellisuudessa tämä olisi sitä heviä. Täytyy vielä erikseen kehua basistin ja varsinkin kitaristin lavashow'ta, tätä se on kun sen oikein osaa!

velipesonen: Minäkin olisin hevimies jos metalli olisi tätä: http://www.youtube.com/watch?v=uonZ1Tru2oc
 
Jos tädillä ois munat, se ois setä.

beliel: Jos tädillä ois munat, se ois setä.
 
Paz on mimmi silkkaa munaa.

velipesonen: Muistaakseni Sepulturan Beneath the Remains oli Suomessa listaykkösenä vuonna 1989.
 
Tämä kuulostaa jo niin absurdilta, että vaadin kyllä jotain lisätietoa. Näin nopeasti voisin sanoa, että ei varmasti ollut. Korotan panoksia: Sepultura ei ole koskaan ollut listaykkösenä Suomessa. Roots oli jossain top-5:n nurkilla ehkä.
 
Tuota BTR-levyä ennen bändi oli tehnyt suht rupista ja hapuilevaa räimettä, jota ei kyllä juuri kukaan kuullut. Eikä tämä levy ollut mikään jättihitti ilmestyessään. Itse kuulin varsinaisesti Sepulturasta vasta 1991 Arisen ilmestyttyä.
 
80-luvun lopulla varsinkaan thrash- tai death-tyylinen metalli ei todellakaan ollut massojen musiikkia. Vihaiset teinipojat ja lapset (kuten meikä tuohon aikaan) oli oikeastaan ainoa kohderyhmä näille bändeille, stonet ja kumppanit mukaan lukien. Isoon menestykseen vaadittiin kasarilla varsinkin voimaballadi, joka veti tyttöjä keikoille ja levyjä ostamaan. Näihin tyyleihin se ei tietenkään kuulununut, siis ennen Black Albumia.
 
E: Kultalevyt jos ottaa mittariksi, niin ei niitä myynyt Suomessa 80-luvulla mikään noista ns. raskaammista bändeistä. Hevihenkiset kultalevyt olivat kasarilla Waspia, Kissiä tai tukka/kevytheviä. Iron Maiden on 80-luvun levyillään yltänyt yhteen kultalevyyn, joka myönnettiin vuonna 1990 - levy ilmestyi 1983.
 
Tuolta lisää infoa kulta- & platinalevyistä: http://www.ifpi.fi/tilastot/kultalevyt/

Xan de Wan: Minusta se väite, uskomus, että Suomi on metalli-ja hevimusiikkimaa voi olla ja jollain tavoin todennäköisesti onkin yksi myytti suomalaisen yhteiskunnan muiden myyttien joukossa. Tarkastelemalla ja tuomalla esiin edellisessä kommentissani noita erilaisia levymyyntilistoja niin pyrin tuomaan niiden kautta perustetta, perustelua epäilykselleni, kyseenalaistamiselleni siitä, että Suomi on metalli- ja hevimusiikkimaa.
 
Vähän hölmöä vaan nyt mun mielestä takertua tuollaiseen. En usko, että ne jotka puhuvat Suomesta metallimaana tarkoittavat, että jokainen suomalainen tai edes suurin osa hevimetallia fanittaisi. Tuskinpa kovinkaan monessa maassa koko kansalla on täysin yhteneväinen musiikkimaku. Kai sillä lähinnä viitataan musiikkityylin suhteelliseen suosioon ja siihen, että täältä tulee paljon bändejä. Ihan joka maassa hevillä ei ole käytännössä edes mahdollista nousta listaykköseksi, täällä siinä ei ole mitään ihmeellistä.
 
Puhutaanhan Suomesta joskus formula- ja rallikuskienkin maana, vaikka niitä on vielä vähemmän kuin hevibändejä ja hevin kuuntelijoita.

Auttakaa, mulle tuli morkkis. En tiedä mitä tehdä.
Mun aivot tuottaa dopamiinia tietyissä perkussiivisissa ja melodisissa yhdistelmissä, vaikka nyt tämän threadin perusteella tiedän, että ne ovat:
 
- puisevia
- yllätyksettömiä
- vajaaseen soittajakeskeiseen kikkailuun perustuvia
- kyvyttömiä irtautumaan pohjasävelestä
 
Kysymykseni on vilpitön. Miten jazzmies ja velipesonen käsittelevät tietoisen taiteellisen analyysin ja ruumiillisen vilpittömän aivokemian ristiriidan? Syntyykö teille tämäntyyppistä ristiriitaa? Mitä tehdä, jos Länsi-Afrikan ja Etelä-Amerikan synkopoidut karkelot lämmittävät ruumista ja sydäntä, mutta ovat folklorisesta asemastaan huolimatta musiikkitieteellisesti loppujenlopuksi melko rajoittuneita? Onko siihen jotain hoitoa, kun Intialaisten Ragojen harmoniaväri miellyttää sielua niiden kuitenkin perustuessa selviin rajoitteisiin ja sääntöihin? Onko musiikin hyvyyden käsittely ainoastaan järkevää taiteen tarkoitusperäisyyden ja monimuotoisuuden näkökulmasta?
 
Hevi ainakin itsessäni ruokkii primitiivisiä tunteita. Primitiivisyys on kyllä tyhmää, mutten nää musiikilla mitään itsearvoista tarkoitusta ruokkia vain tieteellistä osaa pääkopastani, vaikka jotkut lähestymistavat saattavat niin tehdäkin. Toisaalta jos puhutaan puhtaasta viihyttävyydestä esimerkiksi elokuvissa, niin vaadin tietyn älykkyystason vain viihtyäkseni. Koen musiikin olevan kuitenkin ensisijaisesti eri tavoin prosessoitavaa kuin kuvallisen tai sanallisen viestinnän, ja hyvä niin.

Ziggy Bubba: Tämä kuulostaa jo niin absurdilta, että vaadin kyllä jotain lisätietoa. Näin nopeasti voisin sanoa, että ei varmasti ollut. Korotan panoksia: Sepultura ei ole koskaan ollut listaykkösenä Suomessa. Roots oli jossain top-5:n nurkilla ehkä.
 
Tuota BTR-levyä ennen bändi oli tehnyt suht rupista ja hapuilevaa räimettä, jota ei kyllä juuri kukaan kuullut. Eikä tämä levy ollut mikään jättihitti ilmestyessään. Itse kuulin varsinaisesti Sepulturasta vasta 1991 Arisen ilmestyttyä.
 
Tämä oli kuten mainitsin jommankumman iltapäivälehden albumilistan ykkösenä muistaakseni joskus kesällä 1989 ja sekös ihmetytti tosiaan. En voi vannoa oliko kyseessä Suomen Virallinen Albumilista mutta pitäisin sitäkin todennäköisenä. Morbid Visions ja Schizophrenia olivat kyllä ihan tuttua kamaa alan diggaripiireissä, eivät mitään kamalan outoja kiekkoja muistaakseni. Sama jengi niitä diggaili joka kuunteli myös Carcassia ja Nappista ja Extreme Noise Terroria.
 
Tuo Sepulturan listaykkösyys minulle merkitsi sitä että aloin pitää pikametallia pysyvämpänä ilmiönä ja niinhän siinä sitten kävikin.

arc: Onko musiikin hyvyyden käsittely ainoastaan järkevää taiteen tarkoitusperäisyyden ja monimuotoisuuden näkökulmasta?
 
Sikäli kuin ymmärrän kysymyksen oikein niin kyllä on, joskin "monimuotoisuus" oikeastaan merkitsee eri parametrien laajempaa vaihteluväliä. Musiikin peruskompositiossa tarvitsee nähdäkseni olla joissain parametreissä tapahtuvaa muuntelua niin, että parametrit vaikuttavat toisiinsa, jolloin syntyy yksinkertaisuutta eikä ainakaan lisää monimutkaisuutta. Hevin probleema on siinä että eri osatekijät kommunikoivat keskenään vähän huonosti. On epäkiinnostavaa, onko hevi tai mikään muukaan yksinkertaista vai ei, kaikki on ja ei ole.
 
Koen musiikin olevan kuitenkin ensisijaisesti eri tavoin prosessoitavaa kuin kuvallisen tai sanallisen viestinnän, ja hyvä niin.
 
Käytät silloin kuuloelintäsi vajaammin kuin näköelintäsi. Nykyajan ongelmia tämäkin ja mielestäni johtuu viestinnän muuttumisesta kuvalliseksi tai muuten näköelimen välityksellä tapahtuvaksi ja kuulon latistumisesta erilaisiin primitiivisiin signaalitarkoituksiin. Silloin ei voi taiteesta paljon puhua. Korjaavana toimenpiteenä VAADIN kuvien käytön lopettamista kouluopetuksessa ja opetuksen siirtämistä opettajan puheen kuuntelemisen suuntaan.

velipesonen: Tämä oli kuten mainitsin jommankumman iltapäivälehden albumilistan ykkösenä muistaakseni joskus kesällä 1989 ja sekös ihmetytti tosiaan. En voi vannoa oliko kyseessä Suomen Virallinen Albumilista mutta pitäisin sitäkin todennäköisenä. Morbid Visions ja Schizophrenia olivat kyllä ihan tuttua kamaa alan diggaripiireissä, eivät mitään kamalan outoja kiekkoja muistaakseni. Sama jengi niitä diggaili joka kuunteli myös Carcassia ja Nappista ja Extreme Noise Terroria.
 
Tuo Sepulturan listaykkösyys minulle merkitsi sitä että aloin pitää pikametallia pysyvämpänä ilmiönä ja niinhän siinä sitten kävikin.
 
Tietyt piirit on eri juttu kuin massasuosio, mikä vaaditaan siihen listaykkössijaan. Sepulturan paras sijoitus virallisella albumilistalla ihan tilastojen mukaan on 5. vuonna 1996 levyllä Roots. Ihan hyvin se muisti vielä pelaa. Tuolta voi tsekata muut listasijat, eipä näy edes Arisea tai Chaos AD:tä tuolla, edes listasijoitusta saaneena:
http://www.ifpi.fi/tilastot/virallinen-lista/artistit/sepultura
 
Eli ei mene listaykkösyys läpi ilman jotain muutakin kuin hataria muistikuvia :)
 
Mun muistini mukaan koko virallista listaa ei ollut olemassa vielä tuohon aikaan, joskus 90-luvulla ruvettiin Yle Mafian toimesta tota julkaisemaan. Korjatkaa tosiaa ihmeessä, jos höpöjä höpöttelen.
 
E: Kuten sanoin, kukaan noista pikametallipumpuista ei myynyt kasarilla edes kultaa, puhumattakaan platinasta mihin Bon Jovit sun muut ylsivät. Metallica ja Megadeth taisivat olla ainoita koskaan kultakantaan päässeitä näistä.. Ja Metallica ainoana, jonka on myynyt kultaa pikametallilevyllä, Blackin varjolla tietty.
 
Jos ei tytöt tykkää, ei pääse listojen kärkeen. Näin se näyttäisi ainakin hevissä menevän.

beliel: Jazzmiehelle, hieman harmi että jäit paitsi Emperorin taiteesta. Siellä kun voisi löytyä erilaista melodista monotonisuutta ja pohjasäveleen jumittautumista kun muista järkeillen torjumistasi (joista tosin vain Panteran levyn kuuntelit kokonaan). Jos Spotify-rojaltiesi ohjautuminen arveluttaa, niin mites olis Emperorit YouTubesta?
 
Vitsivitsi, katsoin miten jengi suhtautuu jeesusteluuni. Ei tullut lokaa, joten eettisyyden nimissä näemmä saa tehdä mitä vain. Esim. jehovalaisten ei tarvitse mennä armeijaan.
 
Empororin poijjaat ovat rangaistuksensa kärsineet ja tyhmyyksiä on tullut tehtyä. En anna minkään mennä itseni ja taidekokemukseni väliin, joten tässäkin tapauksessa pidän tekijän ja taidekappaleen erillään toisistaan.
 
Muistan oppilaitteni soittaneet vuosituhannen vaihteessa Emperoria ja juuri tätä levyä, ja hyvältä kuulosti silloin ja vieläkin. Todella kovaa kamaa parhaimmillaan, noin puolet tästä levystä. The Loss & Curse of Reverence on mahtavaa sävellystyöskentelyä. Neliskanttisuus vaivaa jonkin verran, mutta tämä on todellinen bändi. Siinä ei ole mitään turhaa soitinkikkailua ja tämä on BÄNDI isolla D:llä. Kaikki sekoittuu sopivasti toisiinsa ja taitteet ovat odottamattomia.
 
Harmonisesti pistäisin Insahnin Wagnerin, Deliuksen, Shorterin, Hetfieldin ja Cobainin kanssa samojen supervisionäärien jatkeeksi.

Käytät silloin kuuloelintäsi vajaammin kuin näköelintäsi. Nykyajan ongelmia tämäkin ja mielestäni johtuu viestinnän muuttumisesta kuvalliseksi tai muuten näköelimen välityksellä tapahtuvaksi ja kuulon latistumisesta erilaisiin primitiivisiin signaalitarkoituksiin. Silloin ei voi taiteesta paljon puhua. Korjaavana toimenpiteenä VAADIN kuvien käytön lopettamista kouluopetuksessa ja opetuksen siirtämistä opettajan puheen kuuntelemisen suuntaan.
 
Olen hyvä kuuntelija ja opin kuuntelemalla. Kuuntelen musiikkia vain eri tavoin, kuin miten kuuntelen puhetta tai interaktiivista viestintää. Mielestäni tuo väitteesi on sama kuin sanoisi, että silmin aistittava viehättävä nainen pitäisi aina ensiksi prosessoida tietosen analyysin kautta ja tarvittaessa hylätä, mikäli tietyt kriteerit ei täyty. Väitän, että niin näkö- kuin kuuloelimissä aistittavan kohteen voi käsitellä jo merkityksellisesti monessa eri tasossa. Vaikka kuinka kliseiseltä ehkä kuulostaakin, mä koen musiikin luontaisen seksuaalisen viehätyksen kaltaisena kemiallisen tason ilmiönä, joka on juurtunut johonkin syvemmälle mun perimään tai tiedostamattomaan osaan aivoista.
 
Pystyn helposti toteamaan jonkun elokuvan olevan paska. Se ei sillon viihdytä mua älyllisesti ja enimmäkseen ärsyttää. Se ei voi oikeastaan aiheuttaa mulle minkään tason tyydytystä, ellei se läpäise mun aivoprosessia positiivisin arvosanoin.
 
En kuitenkaan pysty kiistämään jonkun musiikkikappaleen positiivista vaikutusta minuun, vaikka musiikkitieteellisesti tai taiteellisen analyysin kautta tuomitsisin sen paskaksi.
 
Mun mielestä tätä faktaa ei voida vetää minkään aistimiselinten käyttötottumusten erojen alle. On selvää, että tietyt musikaaliset ratkaisut aiheuttavat samoja tunteita ainakin saman kulttuurin sisällä kasvaneille ihmisille huolimatta siitä, mitä he aivoissaan ajattelevat. Väittäisin myös, että näiden ratkaisujen yleistä vaikutusta ihmisiin ei voida perustella pelkästään kulttuurin tai ympäristön vaikutuksella, vaan tietyissä tapauksissa päästään hyvin primitiivisten asioiden äärelle. Hyvin ylimalkaiseksi esimerkiksi voisin ehdottaa vaikka marssirytmiä, jonka musiikillisen viestin uskoisin kaikkien sellaisten ihmisten ymmärtävän 10 000 vuoden ajalta, jotka ovat nähneet tai kuulleet ihmis tai eläinlauman tallustavan yhteen tahtiin.