Yleistä keskustelua musiikista ›

Vierastan kapina-sanan nykyään yleistä merkitystä jonka ilmeisesti psykologit ja sosiaalitieteilijät ovat istuttaneet kieleen, alun perinhän kapina merkitsee aseellista vallankumouksellista toimintaa eli erään tietyn asian pyhittämää väkivaltaa.
 
Minä puhuisin mieluummin kyseenalaistamisesta, hyvä taide kyseenalaistaa vakiintuneen ja opitun aivan väistämättä vaikke se olisi maisemamaalausta. Tämä kyseenalaistaminen johtaa psykologiseen ilmiöön josta voi käyttää vaikkapa nimeä järkytys, sisäinen järkytys joka toimii emotionaalisesti uudistavalla, eheyttävällä ja tarpeen vaatiessa parantavalla tavalla.
 
Ihmisen pitää luonnollisesti olla aisteiltaan herkkä ja valveilla voidakseen vastaanottaa taidetta yleensä. Hänen mielensä tulee olla valveilla kuten tietysti taiteilijankin mielen. Valveillaolo ei vielä sinänsä ole kyseenalaistamista mutta jos henkilö on rehellinen, se johtaa kyseenalaistamiseen, joka voi ilmetä kritiikin muodossa. Tässä ketjussa esittämäni kritiikki on toivon mukaan valveutunutta.
 
Sikäli kuin ymmärrän, on arvokonservatismi vähän epämääräinen käsite jonka sisällön määrittelevät ennen kaikkea he jotka eivät ainakaan itseään arvokonservatiiveiksi miellä. Käsite on siis poliittisesti latautunut ja osin pilkallinen. Tämän määritelmän mukaan arvokonservatiivi henkilö on irrationaalisesti muutosvastarintainen ja jumittaa totutussa, ja poliittisesti toimii niin että yhteiskunnan arvopohjan tarpeellinen uudistaminen vaikeutuu.
 
Sellainen en ole enkä sellaista viestiä esitä. Mutta eräässä toisessa merkityksessä olen arvokonservatiivi, nimittäin "perusarvot kunniaan" on eräs viisaimmista olemassaolevista vaatimuksista, ja perusarvoja ovat mm. tuhlauksen välttäminen, rehellisyys, avoimuus, arkinen järkevyys, rakkauden asettaminen kilpailun edelle ihmissuhteissa, hienotunteisuus, tahdikkuus.
 
On sanomattakin selvää että mm. edellä mainitsemiani arvoja aidosti kunnitoittava ihminen on nyky-yhteiskunnassa todellinen kiusankappale, piikki lihassa. Siinä suhteessa veli Sergein esittämä väite on enemmän kuin osuva ja tosi.
 
Yliopistopiirien relativismi hylkää perusarvot yhtä vakaasti kuin poliittinen ääriliberalismi tai äärisosialismi. Hevimetallin olemus yleensä hylkii kyseenalaistamista ja pyrkii kenties järkyttämään ihmisiä yllättämättä heitä juuri mitenkään. Tämä on lattean viihteen kaava yleisemminkin. Käyttääkseni 60-luvun anarkistien hellimää termiä kyse on tällöin Systeemin musiikista.
 
Relativistinen tiede pyrkii legitimoimaan asioita sosiaalisesti tekniikalla joka panee viralta niin sanoakseni kiinteät tarkastelutavat ja kyseenalaistamalla käsitteellisen kielen jolla se toisaalta itsekin viestii. Tämä perinne on elänyt jonkinlaista kukoistustaan yliopistomaailmassa jo niin kauan (reilun 40 vuotta) että sen vaikutuksessa täydellisesti kasvaneet 70-luvun opiskelijat ovat nyt ikänsä puolesta sopivia yhteiskunnallisen vallan huipulle (kuten osa 80-luvulla opiskelleistakin). Relativismin legitimoiva pyrkimys suuntautuu luonnollisesti myös heviin ja tällaisessa maassa jossa hevi on myöskin erittäin suosittua, nämä asiat kohtaavat ja syntyy ns. pöhinää.
 
Yliopistomaailma siis tekee työtä legitimoidakseen jotain joka ei toteuta taiteen normaalia funktiota kyseenalaistamisessa. Tämä merkitsee myös, että kyseenalaistaessaan esim. hevin ei-legitiimin aseman tutkimus joutuu hylkäämään itse kyseenalaistamisen perimmäisen ytimen, jolloin se automaattisesti, auttamatta korruptoituu.