Aloittelijat ›

Itsellänikin bändikokemusta (ei keikka) vähän vajaa vuosi ja nytkin soittelen kaverin kanssa, eli muiden kanssa soittaminen ei ole enää kynnys ja uskon keikallakin selviytyväni peruskomppaamisesta. Soolopuolta pitää tosiaan vielä vähän työstää, sekä tekniikkaa että varsinkin henkistä puolta. Ei Sweet Child Of Mine ihan vielä lähtisi lavalla.

tukse:
 
Kyllä ne soolot lähtee livenäki, jos ne kotona menee "kuin vettä vaan". Mietit vaikka semmoista skenaariota että sut tullaan keskellä yötä herättää, että vejäppä se soolo, ja jos se lähtee tuosta vaan, niin kyl se livenäki onnistuu.
 
Toi on harvinaisen kaukana totuudesta.

rintapek: Toi on harvinaisen kaukana totuudesta.
 
Mut miksi ne soolot pitäisi vetää niin kuin originaalit? Eiks niitä saa muka (?) vetää oman inspiksensä mukaan?
Niin ne originaalin tekijätkin on vetäneet!

Tämäpä onkin mainio ketju. Lueskelin pari vuotta kunnes rohkaistuin rekisteröitymään ja kirjoittamaan omista kokemuksistani, jotka eivät olekaan niin poikkeavia kuin luulin. Muitakin soittotaidottomia kitaraan tarttujia siis on.
 
Marssin kitarakauppaan kolmisen vuotta sitten, ja hankin ihan nollatiedoilla itselleni 30-vuotislahjaksi tonnin akustisen teräskielisen Martinin. Koska en ollut ikinä koskenut kitaraan, valinta perustui esteettisiin seikkoihin ja myyjän n. minuutin mittaiseen näytekitarointiin. Jälkikäteen kuulin, että tällä alalla voi myös tinkiä. Tyyris ensikitara osoittautui kuitenkin ihan hyväksi ideaksi, koska kehnoa soittoa on mukavampi kuunnella hyvällä kuin huonolla soundilla. Lisäksi siitä saa kuulemma rahansa pois jos into hiipuu.
 
Aiempi soittokokemukseni rajoittui nokkahuiluun ala-asteen musiikintunnilla. Sen sijaan olin teinistä saakka kuunnellut kohtuupaljon erilaista populaaria musaa (klassistakin vähän) ja jokusen vuoden ajan harmitellut, etten ollut tullut lapsena ryhtyneeksi soittamaan mitään, koska nythän se olisi jo myöhäistä. Sitten tuli joku kolmenkympin kriisi, joka kulminoitui tuohon soitinkauppareissuun.
 
Alkuun soittelin britti-Justinin opastuksella justinguitar.comissa ja opinkin kai jotakin kun jaksoin tarpeeksi tahkota ensi-innostuksen voimalla. Sitten bongasin täältä muusikoiden.netistä kitaraopettajan, valintakriteerinä oli kai lähinnä täysi-ikäisyys, sijainti ja kiinnostus ei-heviin. Kaveri osoittautui päteväksi ja mukavaksi, ryhdyin käymään tunneilla kerran viikossa. Intoa rajoitti lähinnä se, että harjoitteluaikaa oli usein vaikea löytää töiden ja muun elämän ohesta.
 
Menon hiipuminen alkoi siitä, kun elämään tuli muutaman kuukauden remontti-muutto-kausi, joka söi päivittäisen soittoajan käytännössä nollaan. Samoihin aikoihin opettaja vaihtoi maisemaa ja uusi jäi etsimättä. Nyttemmin tilanne on rauhoittunut mutta soittelu on harmi kyllä jäänyt pysyvästi vähemmälle. Muutaman kerran viikossa löytyy puolisen tuntia aikaa, eikä sekään ole mitään tehoharjoittelua vaan musiikillista haahuilua ja kolmen (saman) biisin tapailua. Kehitys on jäissä, nyt yritetään vain estää taantumista.
 
Innostus ei kuitenkaan ole loppunut. Pitäisi varmaan etsiä uusi opettaja tai sitten soittokavereita, joista voisi saada uutta motivaatiota ja suuntaa. Täällä kerrotun perusteella bändiä voi kehitellä vaikkei kovin häävi soittaja olisikaan.
 
Motivaatiosta vielä sen verran, että tämä ketju on tosiaan ollut aika hyvä motivoija. Aina on hauska kuulla, että samanhenkistä porukkaa on muuallakin, ja että muillakin on samanlaiset pulmat. Kiitos siis tind3, MissFox ja muut. Tässä hengessä jaan vielä pari kokemusta, joista voi olla jollekulle hyötyä:
 
- Alkuun voi päästä myös ilman opettajaa, mutta suosittelen justinguitar-tyyppistä saittia, jossa on selkeä rakenne ja oppitunnit. Muitakin hyviä varmasti on.
 
- Opettaja motivoi harjoittelemaan ja kehittymään. Itselle voi soittaa yhtä paskasti viikosta toiseen, mutta toiselle ei tällä iällä enää kehtaa.
 
- Ottakaa kitarakauppaan joku muusikkokaveri mukaan jos ette tajua soittimista mitään. Säästätte ilmeisesti ainakin rahaa. (vaikken siis omaa valintaani kadukaan)

Mä ostin vanhana aikuisena itselleni vanhan akustisen pianon ja lasten alkeisoppaan (Aaron 1).
Soittelin omin päin ilman mitään sen kummempaa päämäärää.
Satuin törmäämään saman tasoisiin soittajiin ja huomattiin että yhdessä soittaminen on kivampaa.
Omituisten sattumien kautta tämä johti keikkailuun.
Jossain vaiheessa keksin että keikkaileminen olisi kivampaa jos osaisi soittaa ja menin pianotunneille.
Keikkailu ja pianotunnit jatkuu ja on kivaa!

rintapek: Toi on harvinaisen kaukana totuudesta.
 
Sillehän ei voi mitään, jos pelottaa siellä lavalla niin ettei soitosta tule mitään vai mitä sä tuolla tarkoitit?
 
Jos on soolot opetellu tarpeeksi hyvin, niin kyllä ne menee ihan missä vaan. Se että alkaa hapuilemaan, niin johtuu ainoastaan siitä että joko ei ole tarpeeksi itsevarma, tai sitten ne soolot on kotona menny tuurilla, eikä tosipaikan tullen niitä saa soitettua.

Ostin teinipoikana kitarakamat joskus 80-luvulla, silloin kun Marino oli jumalasta seuraava - ylöspäin. Yrittelin muutaman vuoden, eikä siitä mitään tullut.
 
Nyt mittarissa 48v ja ostaa täräytin kotiväen rukouksista piittaamatta uudet pelivehkeet.
Olen kaikilla taiteen saroilla viimeisen päälle monilahjaton, enkä kuvittelekaan mitään tälläkään kerta oppivani.
Mutta on ne hianot!

baron: Mut miksi ne soolot pitäisi vetää niin kuin originaalit? Eiks niitä saa muka (?) vetää oman inspiksensä mukaan?
Niin ne originaalin tekijätkin on vetäneet!
 
Se nyt vaan taitaa antaa joillekkin sitä uskottavuuta. Sinänsä naurettavaa kyllä.

Shaky: Opettaja motivoi harjoittelemaan ja kehittymään. Itselle voi soittaa yhtä paskasti viikosta toiseen, mutta toiselle ei tällä iällä enää kehtaa.
 
Tuo opettajan tarjoama positiivinen palaute, rohkaisu, moitteet ja korjaavat toimenpiteet on ainakin itsellä hyvinkin toimiva tapa tätä hommaa opetella. Yksikseen jos pelkästään yrittäisi ei varmasti edistyisi edes tällä etana-vauhdilla joka onnistuu kun on joku joka vähän potkii oikeaan suuntaan. Sitä paitsi kun on mukava opettaja on tunneille kiva mennä ja turista musiikista.
 
Vähän kyllä on tullut myös netistä katseltua esim. juuri justinguitar.comista juttuja, mutta niistäkin osaa valita helpommin itselle järkeviä asioita kun opettaja antaa neuvoja.

Number 9: Se nyt vaan taitaa antaa joillekkin sitä uskottavuuta. Sinänsä naurettavaa kyllä.
 
Apinoiminen uskottavuutta ja itse luominen ei?

baron: Apinoiminen uskottavuutta ja itse luominen ei?
 
" Mää vedän tän soolon just niinku levyllä!!"
Tottakai itseluominen on uskottavaa, ja jossei muuta, kehittää itseilmaisua, jonka väline musiikki on.

Number 9: " Mää vedän tän soolon just niinku levyllä!!"
 
Oot sä siinä suhteessa ihan oikeassa että on piisejä joiden instrusoolo on oleellinen osa piisiä ja kuuluu vetää juuri kuin orignaali!
Ei nyt tuu parempaa esimerkkiä mieleen kuin Beatlesin All My Loving jossa mä kiippareillakin vedän instrusoolon juuri kuin originaali.

baron: Oot sä siinä suhteessa ihan oikeassa että on piisejä joiden instrusoolo on oleellinen osa piisiä ja kuuluu vetää juuri kuin orignaali!
Ei nyt tuu parempaa esimerkkiä mieleen kuin Beatlesin All My Loving jossa mä kiippareillakin vedän instrusoolon juuri kuin originaali.
 
Yritin sanoa että soolojen suora kopiointi on msta vähän naurettavaa lavalla, oppimistarkoituksessa tämän toki ymmärrän.

Number 9: Yritin sanoa että soolojen suora kopiointi on msta vähän naurettavaa lavalla, oppimistarkoituksessa tämän toki ymmärrän.
 
No siinä ollaan samaa mieltä, soolojen plokkaaminen on erittäin kehittävää ja hyödyllistä!

Shaky: Motivaatiosta vielä sen verran, että tämä ketju on tosiaan ollut aika hyvä motivoija. Aina on hauska kuulla, että samanhenkistä porukkaa on muuallakin, ja että muillakin on samanlaiset pulmat. Kiitos siis tind3, MissFox ja muut.
 
Mukavaa, että tästä on ollut jollekin hyötyä. Enpä olisi silloin 2,5v sitten aloittaessani, että ketjusta tulee näin pitkä ja meitä aikuisella iällä aloittaneita on näin paljon .
 
Jatketaan harjoittelua samalla innolla!

Tätä hyvää ei ole vielä sanottu soittotunneista, joten sanotaanpa se nyt.
 
Pääsee kerran viikossa minikonserttiin, jossa voi kohtuuetäisyydeltä (n. 1 metri) katsella ja kuunnella miten kitaraa (tai joku muu soitin) soitetaan, kun osataan.
Minusta erittäinkin kustannustehokasta verrattuna mitä oikeat konsertit maksavat.
 
En lakkaa ihmettelemästä, ihailemasta ja kunnioittamasta ammattilaisten soittotaitoa. Uskomattomia soittokoneita.
 
Tämä siis lisänä siihen varsinaiseen opetukseen, jossa keskitytään enemmänkin oppilaan kuin opettajan soittoon.

AaBeeCee: Pääsee kerran viikossa minikonserttiin, jossa voi kohtuuetäisyydeltä (n. 1 metri) katsella ja kuunnella miten kitaraa (tai joku muu soitin) soitetaan, kun osataan.
 
Tuo on niin totta! Hyvä että toit tuon pointin soittotuntien annista esiin :) Henkilökohtaisesti ainakin on nautinto seurata läheltä miten se soittaminen oikein soljuu kun se on hyppysissä. Harvoinpa sitä muualla niin lähellä pääsee tilannetta tutkimaan, varsinkaan tällainen itsekseen soittelija.

Joo, samaa mieltä. Itsekin olin muutaman tunnin erään suht nimekkään soittajan opissa ja oli kyllä erittäin hieno kokemus kaikin tavoin. Niistä muutamassa tunnistakin jäi todella paljon mieleen juttuja, joista riittää ammennettavaa. Aikatauluongelmien takia tunnit jäivät, mutta täytyy kyllä jatkaa tunteja tulevaisuudessa.
 
Koin itselleni luontevimmaksi sen, että ihan alkeita opettelin yksikseni (Justinin kanssa) ja otin opettajan vasta sitten, kun kitara jotenkin pysyi kädessäni. Jollekin toiselle sopii varmaan paremmin se, että treenaa opettajan kanssa alusta asti.

Sattui silmiini artikkeli aivojen kehittymisestä ja siinä sanottiin että aivojen kyky oppia monimutkaisten liikesarjojen koordinointia on parhaimmillaan 8-12 vuotiaana ja sitten kyky tasaisesti heikkenee 22 vuotiaaksi asti ja jää jollekin tasolle.
Tulkitsisin sen niin että sitä vanhempana soiton aloittaminen voi olla kivaa mutta huipuksi tulemisen mahdollisuus ohitettu.
 
http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/duo10416.pdf