Rummut: rumpukamat ›

Joku joskus laitto linkin missä oli vähän tietoo tosta virittämisestä:
 
TUMPS vai DUUMMMMMMMMM ... OSA 2
eli rumpusetin kalvot ja virityksen niksit !
Edellisessä numerossa käytiin läpi rumpujen rakenteisiin liittyviä perusasioita ja nyt syvennytään käytännön viritykseen sekä erilaisiin kalvoihin. Nykypäivän rumpaleilla onkin hyvät mahdollisuudet saada settinsä soundaamaan kiitettävällä tavalla sillä laadukkaita rumpukalvoja on todella joka lähtöön…
Alkuun voidaan kumminkin todeta, ettei ole olemassa yhtä ja oikeaa rumpujen viritystapaa, saati soundia. Jokaisella rumpalilla on oma käsityksensä hyvästä äänestä, ja soitettava musiikkityyli on oleellinen tekijä rumpujen virityksessä. Ja kuten oheisista haastatteluistakin selviää, suhtautuvat soittajat kukin omalla tavallaan aiheeseen.
Sen verran uskaltaa kuitenkin yleistää, että setin tärkein rumpu ja kokonaissoundin kulmakivi on virveli. Rumpaleiden taipumus keräillä erilaisia virveleitä onkin ymmärrettävää, sillä helpoin tapa siirtyä tyylistä toiseen esimerkiksi studiossa on vaihtaa juuri virveliä.
Rumpujen virityksessä pätee se, että harjoitus tekee mestarin. Kannattaa säheltää niiden kalvojen sekä ruuvien kanssa ja opetella tuntemaan omat pönttönsä.
Usein rumpujen ensiasennuskalvot eivät ole sieltä laadukkaimmasta päästä ja siksi ainakin lyöntikalvot on hyvä pistää uusiksi heti alussa. Siitä seuraakin se, että rumpalilla menee helposti sormi suuhun monien hyvien kalvovaihtoehtojen edessä. Kaikkia maastamme saatavia malleja tuskin on missään liikkeessä, mutta kiltti musiikkikauppias varmasti tilaa haluamasi kalvon. Vaan miksi niitä on niin paljon ja onko niillä oikeasti jotain eroa?
Kalvojen valinta
Kalvon paksuuden suhteen voisi nojata nyrkkisääntöön, jonka mukaan ohut kalvo on ääneltään kirkas ja soiva, herkästi syttyvä. Paksu kalvo taas tuottaa tumman ja lyhyemmän soinnin, joka myös syttyy hitaammin.
Ohkaisin kalvo rumpusetissä löytyy virvelin alta. Tämä rapisevan ohut kalvo reagoi lyöntikalvon värähtelyyn herkästi ja antaa virvelimatolle mahdollisuuden panna parastaan. Näissä kalvoissa lukee yleensä snare side ( maton puolelle ) eikä niitä pidä koskaan mennä lyömään kapuloilla, koska tuloksena on monttu tai halkeama!
Paksu kalvo vaatii enemmän voimaa soidakseen ja hitaammin värähtelevänä se tuottaa matalamman soinnin kuin samalla kireydellä oleva ohuempi kalvo.
Myös kalvon pintakerroksella on oma vaikutuksensa. Puhtaimmin ja pisimpään soiva kalvo on pinnoittamaton, läpinäkyvä malli. Kaikki kalvon pintaan lisätyt materiaalit pehmentävät tai lyhentävät sointia. Pinnoitus, yleisimmin kalvon päälle ruiskutettu karhea valkoinen muovimassa, on virvelissä välttämätön sutisoittoa harrastettaessa. Läpinäkyvä kalvo on nimittäin niin sileä, että sudit vain liukuvat kalvon päällä isompaa ääntä pitämättä. Toisaalta uuden pinnoitetun kalvon pinta on joskus niin karhea, että monet haluavat soittaa sen sisään ennen keikkaa. Toinen vaihtoehto on hieroa pintaa erittäin hienolla hiomapaperilla ( karkeus 320 - 600 ).
Perinteinen yksikerroskalvo on se kaikkein yleisin, turvallinen ja tuttu valinta. Periaatteessa koko setin voi kalvottaa yksikerroskalvoilla ja lopputulos on aina onnistunut. Varsinkin pinnoitettu yksikerroskalvo on todellinen all-round ratkaisu, joka antaa täyteläisen, avonaisen soinnin niin virveliin kuin tomeihinkin. Ainoa poikkeus on bassarin lyöntikalvo, jossa tällainen yksikerroskalvo ei yleensä ole parhaimmillaan. Tosin tiukassa jazz-virityksessä se toimii siinäkin.
Esimerkiksi Aquarianin valmistamat American Vintage ja Modern Vintage, Evansin mallistoon kuuluvat Genera G1 ja Uno 58 sekä Remon valmistamat Weather King Diplomat ja Ambassador ovat yleisesti saatavilla olevia ja suosittuja pinnoitettuja yksikerroskalvoja. Remon Diplomat M5 on erityisen ohut, sopien klassiseen orkesterikäyttöön ( vain virveliin ).
Kun halutaan hieman lyhyempää ja matalampaa sointia, kannattaa tutkia kaksikerroskalvojen tarjontaa. Erityisesti raskaammalla kädellä soittaville kaksikerroskalvo on tuhtiutensa ansiosta sopiva, mutta kannattaa huomioida, että kalvon kimmoisuus on paljon pienempi kuin yksikerroskalvolla. Esimerkiksi Aquarianin Double Thins, Evansin G2 ja Remon Emperor ovat tunnettuja kaksikerroskalvoja.
Seuraava vaihtoehto tömäkämpään suuntaan mentäessä on reunoiltaan vaimennettu kalvo, jolla saadaan lihava, matala ja paljon atakkia omaava soundi. Kaiketi ensimmäinen ja varmaankin eniten myyty vaimennettu kalvo on Remon Pinstripe, jonka kaksi kerrosta on liimattu reunoistaan yhteen. Nykyisin ovat yleistyneet myös mallit, joissa on kalvon sisäpuolella kiinni ylimääräinen vaimenninrengas. Se on yleensä samaa ainetta kuin kalvokin ja joissain malleissa voidaan lisärenkaan lappeeseen muodostuvaan taskuun lisätä vielä ylimääräinen vaimenninrengas. Tällainen kalvo on erityisen sopiva bassorummun lyöntipuolelle, kun toiveena on kontrolloitu ja iskevä soundi. Aquarianin Impact I,II, III ja SuperKick, Evansin Genera Batter, HD Batter ja EQ 1,2,3,4 Batter, sekä Remon Pinstripe ja Powerstroke 3 sopivat hyvin edustamaan tätä genreä.
Kotoisasti lätkä-kalvoksi kutsuttu malli yleistyi 1970-luvulla, ja nimensä mukaisesti kyseessä on mustalla lätkällä varustettu, sekä tomeissa että bassarissa käytetty malli. Virvelikalvossa lisuke on liimattu kalvon alapuolelle, mahdollistaen sutisoiton. Kalvon keskelle liimattu lätkä lisää kalvon kestävyyttä ja korostaa keskiäänialuetta. Aquarianin Classic Clear ja Response 2, Evansin Genera Power Center ja Remon CS Controlled Sound ovat tunnettuja lätkäkalvoja.
Toinen 1970-luvulta peräisin oleva erikoisuus on öljytäytteinen 2-kerroskalvo. Jos halutaan erityisen kuiva ja lyhyt soundi, niin tässäpä sitä! Öljykalvojen kanssa saa tosin varautua melko raskaaseen tatsiin, jossa ei herkkyydellä juhlita. Evans on tiettävästi ainoa valmistaja, joka tarjoaa nykyisinkin öljykalvoja.
Oikean nahkakalvon soundi on tietenkin aito ja äärimmäisessä mielessä keinoaineilla saavuttamaton, mutta onhan nahalla ne huonot puolensakin: kestävyys ja ennen kaikkea jatkuva viritystarve, riippuen ilmastosta. Siksi kalvovalmistajat ovat uhranneet pitkän pennin kehitellessään nahkakalvon korvaavia jäljitelmiä. Näille on ominaista lämmin, melko kuiva soundi ja lisäksi hyvä pinta sutisoittoon. Myös ulkonäkö on saatu melko nahkamaiseksi. Remon FiberSkyn 3, Renaissance ja Mondo edustavat nahkajäljitelmiä.
Aivan oman joukkonsa muodostavat resonanssi- ja bassarin etukalvot. Tomien alakalvona, jota joskus kutsutaan myös resonanssikalvoksi, käytetään yleisesti ohuita tai medium-paksuisia malleja, joiden herkkyys on sopiva. Alakalvoiksi eivät sovellu kovin hyvin kaksikerros- tai vaimennetut kalvot. Sen sijaan bassarin etukalvona esimerkiksi vaimennettu yksikerroskalvo toimii hyvin. Nykyisin on saatavilla myös etukalvoja, joissa on valmiiksi leikattu siisti aukko. Jokainen, joka on yrittänyt tehdä aukon bassarin etukalvoon, tietää itse leikatun viillon olevan harvoin kovin siistin.
Eräs erikoisuus bassarin etukalvoksi on Evansin Retro Screen. Se on oikeastaan tiheää verkkomaista ainetta ja tarkoitettu sellaisille rumpaleille, jotka haluavat 1960-70-luvun yksikalvoisten bassareiden soundin, mutta modernin ulkonäön.
Myös rumputehtaat Ludwig ja Premier valmistavat omia kalvojaan, joita löytyy hyvinvarustetuista liikkeistä.
Muita, harvinaisempia kalvoja ovat esimerkiksi Remon Falams II, joka on tarkoitettu niin sanotuille halon hakkaajille. Falams II:n pinnoitteena käytetään samaa materiaalia, josta tehdään mm. luotiliivejä!
Evansin hiljattain lanseeraama erikoisuus on venttiilireiällinen kalvo, jossa on muutaman sentin päässä reunasta pieniä reikiä. Nämä kalvot antavat kuivan ja lyhyemmän soinnin.
Myös vanhempiin, ennen vuotta 1967 valmistettuihin englantilaisiin erikoiskokoisiin rumpuihin saa edelleen kalvoja. Näitä noin 12- ja suurinpiirtein 16-tuumaisia kalvoja valmistavat Premier ja Remo.
Pistetäänkö dempaten?
Usein ainakin virveli ja bassorumpu kaipaavat jonkinlaista soinnin vaimennusta eli demppausta. Se voidaan saada aikaan oikeilla kalvovalinnoillakin, mutta joskus tarvitaan ylimääräistä materiaalia. Virvelissä yleisimmät demppaustavat ovat roudausteippipalat tai niin sanotut donitsirinkulat, jotka ovat kalvomateriaalista leikattujat muutaman sentin levyisiä renkaita. Tällaisia rinkuloita saa valmiina kaupasta, mutta voi niitä tehdä itsekin vanhoista kalvoista. Esimerkiksi 14-tuumaiseen virveliin sopivan rinkulan saa leikattua vaikkapa 16-tuumaisesta kalvosta (tai suuremmasta). Olennaista on, että leikattu osa on täysin tasainen ja sopii reunoiltaan juuri ja juuri vaimennettavan kalvon päälle. Sopivan tiukasti vanteen sisäpuolelle mahtuva rengas pysyy omalla painollaan hyvin paikoillaan ilman minkäänlaisia apukiinnityksiä. Joskus riittää puolikas tai neljännes rinkula, mutta silloin se pitää kiinnittää teipillä vanteeseen.
Roudausteipin voi liimata joko suoraan kalvoon sellaisenaan tai sitten sen vaikutusta voi tehostaa vaikka pieneksi tyynyksi taitellulla talouspaperipalalla, joka sujautetaan teipin ja kalvon väliin. Teipin liimapuolen voi myös taitella keskikohdaltaan muutaman sentin mitalta yhteen, jolloin kalvosta ulospäin nouseva harjanne osaltaan vaikuttaa teipin tuomaan vaimennukseen. Teippi on helppo ja suhteellisen halpa konsti, mutta melko hankala silloin, kun pitää saada nopeita muutoksia tilanteeseen. Donitsi taas on helppo ottaa pois vaikka kesken biisin, kun kaivataan soivempaa soundia.
Bassorummun demppauksessa onkin sitten enemmän tyylejä. Yleisin taitaa olla kangasmytty, joka on ainakin varsin edullinen ja helposti muunneltava. Vaahtomuovi on paljon käytetty apu, mutta sen huono puoli on liiallinen äänenimevyys, jonka seurauksena soundista tulee helposti liiankin kuollut. Vaahtomuovista valmistetut, kapeat rinkulat (esim. Remon Muff’ls), jotka voidaan kiinnittää kalvon sisäpuolelle, ovat kylläkin usein toimiva vaihtoehto. Eri valmistajilla on nykyisin myös erityisiä vaimennustyynyjä (DW Pro Cushion, Evans EQ Pad ), jotka voidaan myös kiinnittää takiaistarralla sopivaan kohtaan rummun sisälle. Tämä on etu varsinkin silloin, kun käytetään reiätöntä etukalvoa, sillä tarran ansiosta vaimennin pysyy kuljetuksenkin aikana paikoillaan. Ei ole mukava irroitella etukalvoa ennen keikkaa asetellakseen vaimenninta oikeaan kohtaan.
Aikoinaan yleiset, kalvon poikki kulkevat huopanauhat ovat jääneet pois käytöstä, sillä kalvon istuvuuden merkitys reunaviisteellä on tiedostettu jo melko hyvin.
Sointiin voi vaikuttaa myös erilaisilla tarrakiinnitteisillä lätkillä, jotka bassaripedaalin nuijan lyöntikohtaan kiinnitettyinä lisäävät jonkin verran atakkia ja erityisesti kalvon kestävyyttä.
Vanhanaikaiset mekaaniset sisäpuoliset vaimentimet on parasta ruuvailla irti, säästyy ainakin ylimääräisiltä rapinoilta. Niistä on yleensäkin ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.
Joka tapauksessa rumpusetti kannattaa ensin virittää hyvin ja vasta sitten tarpeen mukaan demppailla.
Rumpusetin perusviritys, lyhyt oppimäärä.
Virveli on setin keskeisin soitin ja sen virityksessä on omat niksinsä. Perusresepti voisi olla vaikka tällainen. Oletetaan, että rummussa on jo kalvot ja matto paikoillaan. Otetaan rumpu syliin tai pöydälle, alakalvo ylöspäin. Koska virvelin alakalvon kireyden määrittely pelkästään korvakuulolla on sekä maton resonoinnin että ohuen kalvon töksähtävän soinnin vuoksi melko mahdotonta, on turvauduttava näppituntumaan. Turvallisin tapa on löysätä ensin kaikki viritysruuvit niin, että ne eivät varsinaisesti vielä kiristä kalvoa, mutta ovat aivan sillä hilkulla. Sitten kiristetään esimerkiksi puoli kierrosta ruuvia kello kahdentoista kohdalla, ja seuraavaksi tehdään sama juttu kello kuuden ruuville. Sen jälkeen on kello kolmen vuoro, sitten kello yhdeksän, ja näiden neljän ruuvin jälkeen jatketaan väleissä olevat ruuvit samalla idealla. Tarkoitus on saada tasainen kiristys vanteelle, mikä onnistuu parhaiten aloittamalla aina vastakkaisilla puolilla olevilla ruuvipareilla. Tietenkin kellonajat riippuvat viritysruuvien lukumäärästä, niitähän voi olla kuusi, kahdeksan tai kymmenen. Kiristystä jatketaan tuolla systeemillä niin kauan, että rypyt ovat kadonneet, vaikka usein mattosyvennyksen kohdalla on vielä silloinkin sitkeä ryppy. Tässä vaiheessa painellaan kalvoa kämmenellä reilusti ja ryhdytään kiristämään ruuveja järjestyksessä. Valitaan joku ykkösruuviksi ja edetään myötä- tai vastapäivään, nyt riittää neljänneskierroksen kääntö aina kerrallaan. Alakalvo tulisi saada todella tiukaksi, mutta sille on mahdotonta antaa täsmällistä ohjetta.
Yleisesti ottaen varsinkaan aloittelevat rumpalit eivät uskalla kiristää kalvoa erityisen tiukaksi, varsinkin kun se paukkuu ja rapsahtelee kiristettäessä, etenkin uutena. Se kuuluu asiaan, eikä ole vaarallista, tosin ääntely vaihtelee eri merkkien kesken. Kalvon painelu kiristysten välillä ottaa löysiä pois ja auttaa kireyden kontrollissa.
Kun ollaan päästy riittävään tiukkuuteen, käännetään rumpu ja tehdään samat alkuvaiheet lyöntikalvolle. Matto ei ole tässä vaiheessa päällä. Kalvon ollessa sillä tiukkuudella, että se jo soi, asetetaan rumpu omalle telineelleen. Jälleen järjestyksessä kiertämällä haetaan miellyttävä tiukkuus, joka on tässä perusvirityksessä vähintään tiukka, mieluummin melko tiukka. Virvelin soitettavuus, varsinkin kapulan palautus, paranee tiukemmalla lyöntikalvolla.
Seuraava vaihe on lyöntikalvon vireen tasoitus mahdollisimman puhtaaksi. Asetetaan toisen käden sormi täsmälleen kalvon keskelle, ei tarvitse painaa, tarkoitus on vain sammuttaa ylimääräinen sointi. Sitten koputellaan kalvoa kapulalla viritysruuvin kohdalta, muutama sentti reunasta esim. kello kahdessatoista. Verrataan soinnin korkeutta kello kuuteen, kello kolmeen jne. Pikkukiristyksillä haetaan joka kohdalle sama äänenkorkeus.
Nyt pitäisi saada taas löysät pois, mutta mikäli virveliteline ei ole erityisen tanakkaa mallia, kannattaa rumpu asettaa lattialle tai pöydälle ja painaa vaikka kyynärpäällä voimakkaasti kalvoa useammasta kohdasta. Sitten rumpu takaisin telineelle ja uusitaan hienoviritys. Vertaillaan vierekkäiset ja vastakkaiset ruuvien kohdat. Kun äänenkorkeus on joka ruuvin kohdalla sama, voidaan olla tyytyväisiä ja vaikka vihellellään vähän aikaa...
Nyt voidaan laittaa jo mattokin päälle ja kuunnella soundia. Maton kireys on persoonallinen juttu ja vaikuttaa huomattavasti kokonaissoundiin. On helppo testata sopiva kireys, kun löysää maton kiristysruuvistaan aivan löysäksi. Sitten vain kiristellään ja soitellaan ja kiristellään, kunnes löytyy juuri se oikea soundi.
Tom tom…
Tomien kalvoyhdistelmiä on yleensä kahdenlaisia: alakalvo on ohuempi kuin lyöntikalvo tai molemmat kalvot ovat samanlaiset. Jälkimmäinen ei toimi kuitenkaan kaksikerroskalvoilla, jotka ovat liian epäherkkiä alakalvoiksi. Ensimmäinen vaihtoehto antaa enemmän atakkia ja vähemmän sointia, jälkimmäinen täyteläisen ja pitkän soinnin.
Tomin perusvirityksessä toimitaan alussa samoin kuin virvelin kanssa. Eli otetaan rumpu syliin tai pöydälle, alakalvo ylöspäin. Kiristetään vastakkaisilta puolilta tasaisesti, kunnes rypyt ovat kadonneet. Nyt löysät pois kyynärpäällä painamalla ja jatketaan hienovirityksellä, sormi kalvon keskellä.
Tomin alakalvo ei tule kovin kireälle, paras lähtökohta on suurinpiirtein tässä: kun löysät on poistettu ja rypyt oiottu, kiristetään jokaista ruuvia puoli kierrosta. Sitten tehdään hienoviritys, eli kalvo soimaan puhtaasti ja tasaisesti. Tässä vaiheessa pitää rummun olla sellaisessa asennossa, että lyöntikalvo ei soi. Rumpua voi pidellä vaikka sylissä tai rumputuolilla. Painellaan vielä kalvoa ja tarkistetaan virityksen tasaisuus.
Kun alakalvo on kunnossa, tehdään jälleen samat vaiheet lyöntikalvolle. Mikäli kyseessä on saman paksuiset kalvot, kannattaa nyt etsiä molemmille sama viretaso. Se edellyttää rummun kääntelyä ja kykyä muistaa kalvon äänenkorkeus. Harjoitus tekee mestarin…
Seuraavaksi kokeillaan kokonaissoundia. Otetaan toisella kädellä vanteesta kiinni ja ilmassa pidellen soitetaan rumpua. Jos ollaan lähellä haluttua soundia, laitetaan tomi telineeseen ja tehdään vastaavat vaiheet lopuille tomeille. Sitten, kaikkien tomien ollessa paikoillaan, haetaan niille sopiva keskinäinen vire. Se tehdään tässä tapauksessa vain yläkalvoja virittämällä. Kannattaa edetä todella pienillä ruuvin käännöillä. Mikäli setissä on vain kaksi tomia, on sopivan suhteen löytäminen melko helppoa. Ongelmia syntyykin sitten usein setissä, jossa on 12- ja 13-tuumaiset tomit. Tämä johtuu siitä, että niiden koot ovat niin lähellä toisiaan, että tarpeeksi suuren äänen korkeuseron saaminen on työn ja tuskan takana.
Se, minkälaisen intervallin eli suhteen tomien välille virittää, riippuu rumpujen koosta ja jokaisen rumpalin persoonallisista mieltymyksistä. Olennaista olisi pyrkiä ainakin siihen, että intervalli olisi tarpeeksi lähellä puhdasta. Rumpujen äänen voi esimerkiksi kokeilla laulamalla sävelet peräkkäin. Mikäli syntyvä skaala tuntuu hyvältä, niin ainakin perusviritykseen se on jo riittävä. Jos joku ääni ei sovi joukkoon, kokeillaan varovasti nostaa tai laskea kyseisen rummun virettä.
Kannattaa muistaa, että edellä esitelty löysien poisto kannattaa tehdä usein, ja se pätee jokaisen kalvon kohdalla. Erityisen tärkeää se on uuden kalvon asennuksessa. Täytyy kuitenkin varautua siihen, että viritystä joutuu tarkistamaan muutaman päivän ajan, sillä vie aikansa, että kalvot asettuvat. Kunnon tykitys kaikilla rummuilla on myös hyvä keino kalvojen asettumisen nopeuttamiseksi.
Botnea peliin
Musiikkityylistä riippuen bassarin toivotaan olevan joko jytisevä kuin tykinlaukaus tai tiukasti soiva kuin tomi, ja kaikkea siltä väliltä. Vieläkin silloin tällöin törmää bassorumpuun, joka on täytetty vaahtomuovilla tai vanhoilla peitoilla. Vastaavan soundin ja soittotatsin saisi halvemmalla pahvilaatikostakin…
Nyrkkisääntönä on, että jos halutaan rummusta muhkea ja kauas kuuluva soundi, kalvojen pitää soida. Mikäli soitetaan hiljaa ja käytetään esim. lähimikitystä, täytyy yleensä laittaa demppausta. Hyvä tapa saada pätevä perussoundi bassarista on valita valmiiksi vaimennetut kalvot sekä lyönti- että etukalvoksi. Lyöntikalvo voisi olla vaikkapa reunoiltaan vaimennettu kaksikerroskalvo ja etukalvona samanlainen yksikerroksisena. Silloin ei tarvita rummun sisälle mitään ylimääräistä tavaraa.
Täyteläisin sointi saadaan, kun pidetään etukalvo ehjänä, eli ei leikata lainkaan aukkoa.
Kun kalvoon tehdään aukko, lisääntyy rummun atakki ja sointi lyhenee. Joskus aukko täytyy tehdä mikrofonin sijoituksen vuoksi. Perusviritys on kumminkin samanlainen, olipa aukko tai ei.
Lähdetään liikkeelle jälleen aivan löysästä etukalvosta. Kiristetään jo tutuksi tulleella vastakkaissysteemillä kalvosta rypyt pois, välillä painellen. Kun kalvo on rypytön, kiristetään vielä jokaista ruuvia puoli kierrosta. Sitten sama käsittely lyöntikalvolle, pedaali kiinni ja testaamaan. Yleensä tässä vaiheessa on jo varsin kelvollinen soundi, jolle voi hakea hienosäätöä lyöntikalvon paria ylintä ruuvia kääntelemällä. Märän, läsähtävän soundin saa löysäämällä kyseiset ruuvit niin, että ilmestyy ryppyjä.
Näiden vaiheiden jälkeen pitäisi setin olla soittokunnossa. Se on sitten soolon paikka!
Kokeile…
Perusviritys on monesti riittävä tapa saada setti soimaan tyydyttävästi. Mutta jos intoa riittää, kannattaa ottaa avoin mieli ja ryhtyä kokeilemaan muitakin tapoja. Ensimmäisenä voi kokeilla virittää tomin ala- ja yläkalvon samaan vireeseen, säilyttäen hyvät intervallit rumpujen välillä.
Se vaatiikin jo paljon edestakaisin ruuvaamista. Joillakin rumpaleilla on tapana virittää tomit tarkasti esim. terssin tai kvartin välein. Joskus taas voi se oikea soundi löytyä vain yhtä ruuvia löysäämällä. Virveliin saa mukavan funky-läjäyksen löysäämällä ruuveja, tosin silloin ei herkkiä rolleja soitella. Mielenkiintoinen soundi tulee myös silloin, kun vääntää molemmat virvelin kalvot niin tiukalle kuin uskaltaa… Siitä vain vääntelemään!
Artikkelin kirjoittaja Pekka Helanen on hämeenlinnalainen soitinrakentaja-muusikko, joka on rakentanut ja korjannut kieli- ja lyömäsoittimia ’80-luvun alusta asti, erikoisalueenaan rummut. Helanen on tiettävästi ainoa rumpujenrakentaja pohjoismaissa, joka valmistaa rungot itse. Mies on myös pianonvirittäjä toisessa polvessa ja rumpali Hämeenlinnan Kaupungin Teatterin orkesterissa ja Travellin’ House Bandissa.
Artikkeli on julkaistu Riffi-lehdessä 2/2000
 
Niin siinä on vähän tosta virittämisestä.
 
Edit: Tästähän tuli ihan kamalan pitkä! :)