Rock, pop, alternative ›

velipesonen: Neil Young & Crazy Horse on suunnilleen maailman raskain bändi vaikkei se ole ns. metallia. Ja se on mahtava bändi se.
 
Totta. Itse vihaan heavy-musiikkia, Deep Purple nyt vielä menee, mutta kaikki siitä "raskaampi" kuulostaa kamalalta. Nopeat tilu-soolot eivät yksinkertaisesti ole hienoja. Crazy Horse taas on raskas, mutta samalla loistavan yksinkertainen. Muutama sointu, yksinkertaiset melodia ja yksinkertaiset soolot. Kuulostaa paljon raskaammalta kuin joku 2000-luvun black/death(missä ero?) -metalli.

velipesonen: Neil Young & Crazy Horse on suunnilleen maailman raskain bändi vaikkei se ole ns. metallia. Ja se on mahtava bändi se.
 
Tästä harvinaisen paljon samaa mieltä.

velipesonen: Neil Young & Crazy Horse on suunnilleen maailman raskain bändi vaikkei se ole ns. metallia. Ja se on mahtava bändi se.
 
Tämä on totta. Enempi säröä ei tarkoita musiikissa raskautta, vaan enempää säröä. Joka monilta unohtuu.

Funkonaut: Tämä on totta. Enempi säröä ei tarkoita musiikissa raskautta, vaan enempää säröä. Joka monilta unohtuu.
 
Samaa mieltä oleminen jatkuu, mutta täytyy nyt todeta että onhan se Youngin kitarasaundi aika hemmetin säröinen. Särön tyyppi ja laatu vaan on aika erilaista kuin musassa joka nykypäivänä koetaan raskaaksi.
 
Ja onhan nyt esim. joku Entombed tai Sepultura aivan helvetin raskasta, en mä kokis että Young on jotenkin niitä raskaampaa.

Yleensä ylenmääräinen säro on huono asia. Itse pidän eniten siitä että ei kikkailla soundin kanssa liikoja.

Number 9: Yleensä ylenmääräinen säro on huono asia.
 
Ai niinkuin tässä:
 
http://www.youtube.com/watch?v=KrkwgTBrW78 ?

Number 9: Yleensä ylenmääräinen säro on huono asia.
 
Pitäis ensin varmaan määritellä mikä on ylenmääräinen, sit voisin vaikka todeta, että ei voi yleistää ja sit voitais laittaa pitkälti asia makuasioiden piikkiin.
 
Itse pidän eniten siitä että ei kikkailla soundin kanssa liikoja.
 
Ole hyvä vaan, ei oo multa pois.
 
Itse taas pidän siitä, että äänenkäsittely ja efektointi on suhteessa materiaaliin ja päämäärään, ja lisäksi hyvin toteutettu. Tarkoittaa sitä, että välillä on hyvä että on natsi-luomua ja välillä kiva että mennään railakkaasti laidan yli. Joskus jotain siitä väliltä.
 
P.s. Kai muuten olet tietoinen, että suuresti arvostamasi Sgt. Pepper on soundi-kikkailujen alfa ja oomega?

GrooverMan: Pitäis ensin varmaan määritellä mikä on ylenmääräinen, sit voisin vaikka todeta, että ei voi yleistää ja sit voitais laittaa pitkälti asia makuasioiden piikkiin.
 
Jos se tukee biisiä, niin ok. Ylenmääräinen tarkoittaa, että jos kikkailusta tulee itseisarvo ja päämäärä. Lähtökohtana pitäisin, että jos kappsle toimii mies ja akustinen- versona, niin se on hyvä.
 

 
Itse taas pidän siitä, että äänenkäsittely ja efektointi on suhteessa materiaaliin ja päämäärään, ja lisäksi hyvin toteutettu. Tarkoittaa sitä, että välillä on hyvä että on natsi-luomua ja välillä kiva että mennään railakkaasti laidan yli. Joskus jotain siitä väliltä.
 
Efektejä pitää osata käyttää tyylitajulla. Mikä sopii kappaleeseen. Mutta jos progeilusta tulee päämäärä, ollaan kusessa.
 
P.s. Kai muuten olet tietoinen, että suuresti arvostamasi Sgt. Pepper on soundi-kikkailujen alfa ja oomega?
 
Ja harvinaista kyllä se onnistuu siinä. Ehkä se että oli rajoitettu määrä raitoja, hillitsi jättämään ylimääräisen pois ja keskittymään itse asiaan. Abbey Roadilla oltiin jo rajoilla.
 
Okei, muotoilin kirjoitukseni hiukan liian kärkeväksi aikaisemmin, mutta tarkoitin sanoa että soundikikkailu ei saa olla päämäärä. Ja olihan siinä sana "yleensä".

Number 9: Jos se tukee biisiä, niin ok. Ylenmääräinen tarkoittaa, että jos kikkailusta tulee itseisarvo ja päämäärä. Lähtökohtana pitäisin, että jos kappsle toimii mies ja akustinen- versona, niin se on hyvä.
 
Aika harvassa hevibiisissä soundikikkailu on päämäärä ja akustisenakin toiminee suuri osa.
 
http://www.youtube.com/watch?v=V7fzl2JqteA Sähköillä
http://www.youtube.com/watch?v=RO4FSVhXk5Q Akustisena

Number 9: Jos se tukee biisiä, niin ok. Ylenmääräinen tarkoittaa, että jos kikkailusta tulee itseisarvo ja päämäärä. Lähtökohtana pitäisin, että jos kappsle toimii mies ja akustinen- versona, niin se on hyvä.
 

 

 
Efektejä pitää osata käyttää tyylitajulla. Mikä sopii kappaleeseen. Mutta jos progeilusta tulee päämäärä, ollaan kusessa.
 

 
Ja harvinaista kyllä se onnistuu siinä. Ehkä se että oli rajoitettu määrä raitoja, hillitsi jättämään ylimääräisen pois ja keskittymään itse asiaan. Abbey Roadilla oltiin jo rajoilla.
 
Okei, muotoilin kirjoitukseni hiukan liian kärkeväksi aikaisemmin, mutta tarkoitin sanoa että soundikikkailu ei saa olla päämäärä. Ja olihan siinä sana "yleensä".
 
Progeilu = efektointi??? Nyt kannattais ennen lauseen- ja mielipiteenmuodostusta ottaa vähän perustermejä haltuun.
 
Abbey Road on Sgt:n verrattuna vähäisesti efektoitu. Tai mihin sen efektoinnin rajan vetää, mutta enemmän siinä perussaundeilla mennään.

GrooverMan: Progeilu = efektointi??? Nyt kannattais ennen lauseen- ja mielipiteenmuodostusta ottaa vähän perustermejä haltuun.
 
Kuka määrittää progeilun mitenkin.
 
Abbey Road on Sgt:n verrattuna vähäisesti efektoitu. Tai mihin sen efektoinnin rajan vetää, mutta enemmän siinä perussaundeilla mennään.
 
On, mutta siellä parissa kohtaa on lisäyksä jotka ovat ns. turhia. Enkä puhunut efektoinnista, vaan ylipäätään. Eksyin itse asiasta. Tosin I Want You:n kohdalla taytyy sanoa, että siinä ns. turhat lisäykset toimivat.
 
Menipä taas sekavaksi.

HXY: Aika harvassa hevibiisissä soundikikkailu on päämäärä ja akustisenakin toiminee suuri osa.
 
http://www.youtube.com/watch?v=V7fzl2JqteA Sähköillä
http://www.youtube.com/watch?v=RO4FSVhXk5Q Akustisena
 
Niin...? En tarkoittanut erityisesti metallibiisejä. Vai tarkoitinko?

Vuonna X tulee ehkä Beatles-kiertueista kertova elokuva:
http://www.thebeatlesliveproject.com/about

Rodger: Vuonna X tulee ehkä Beatles-kiertueista kertova elokuva:
http://www.thebeatlesliveproject.com/about
 
Hienoa, Beatlesin studiotouhut onkin jo aika lailla julkisesti läpivalaistu. BBC:n Time Watch -sarjaan kuuluva dokumentti The Unseen Beatles (2006) kuvaa bändin kiertue-elämää Amerikassa mielestäni mielenkiintoisesti. Siinä haastatellaan mm. roudareita ja kiertuemanageria.
 
Parhaillaan kuuntelen Rollareita enkä voi kuin palata aiheeseen, kuinka suuren osuuden tyylistään ja ideoistaan Rollarit loppujen lopuksi pöllivät Beatlesilta? Olisi hauska jos Live Project löytäisi äänityksiä Hampurin-keikoilta vuosilta 60-61.

Tuohon särön määrään vielä semmoinen juttu, että sitä on oikeastikin aika paha määritellä. Otetaan vaikkapa Neil Youngin käyttämä 50-luvun lopun Fender 5E3 Deluxe: kun se vehje on aivan täysillä, siellä on säröllä etuaste, vaiheenkääntäjä, pääteaste, tasasuuntausputki, verkkomuuntaja, päätemuuntaja ja kaiutinkin. Foorumeilla puhuvat "meltdown-soundista" - vahvistin kuulostaa, että se on juuri hajoamaisillaan ja anelee armoa, kieltämättä. 5E3 on aivan "kyykyssä" ja "tukossa" kun se on täysillä ja siihen paiskotaan Les Paulilla. Etenkin bassotaajuudet vetävät koneen aivan tukkoon kun volumet on tapissa. Leo Fender puski vahvistimiaan komponenttien suositusarvojen yli: esimerkiksi pääteputkien jännitteet huitelevat monissa koneissa putkien datalehtien suositusrajojen yläpuolella. Samoin muuntajia kuormitettiin enemmän kuin suositukset virallisesti sallivat.
 
Ns. hevivahvistimien tuottama särö on luonteeltaan usein toisentyyppistä. Vaikka sanoilla onkin huono kuvailla soundia, ns. hevisärö on "tiheää" ja yleensä paljon "tiukempaa" kuin vanhojen (lue: n. 60-luvun alkupuolella ja sitä ennen tehtyjen) perinnevahvistimien särö. Varsinkin modernimmissa "hevivahvistimissa" puolestaan särö ja soundin luonne ylipäätään muodostetaan usein enimmäkseen etuasteessa. Toki pääteastekin lisää oman värinsä soundiin, mutta olennaista on se, että ns. oikein käytettynä pääteaste ja virtalähde eivät kyykkää, vaan pitävät soundin tiukkana, ts. ei mennä signaalitien jokaisen komponentin kohdalla speksien äärirajoille asti - tai kuten Fenderin tapauksessa, yleensä reippaasti yli.
 
Ns. hevivahvistimissa säröä - jos se sirinän ja surinan määrällä mitataan - saadaan toki uskomattomia määriä, mutta tähän ansaan monet soittajat lankeavat: kuvitellaan, että soundista tulee loputtomasti raskaampi sitä mukaa kun säröä lisätään.
 
Jo 60-luvun lopun Marshallit ovat tarvittaessa todella tiukan kuuloisia ja monenlaiseen heviin aivan kelpo koneita: ei Eddie Van Halenin kitarasoundi "lerpata" niinkuin Neil Youngin soundi. Okei, moni pitää 60-luvun lopun Marshalleja ihan oikeutetusti perinnevahvistimina - ainakin näihin Engleihin, Framuksiin, Diezeleihin sun muihin verrattuna.
 
Käytän ääniesimerkkiä:
http://dl.dropbox.com/u/4302688/jmp68_441.mp3
Tuossa on vuoden '68 Marshall ja kyllä tuota joku saattaisi pitää ainakin reippaana rokki-/hevisoundina. Ei sillä ainakaan Neil Youngin soundin kanssa ole mitään tekemistä. Tykkään silti tuosta paljon enemmän kuin ns. moderneista metallisoundeista - kaiken lisäksi se puhdistuu nätisti ihan kitaran volume-potikan avulla. Se tavallaan (ja ihan käytännössäkin) sisältää kaikki soundit ison särön ja täysin puhtaan soundin väliltä. Yleensä ns. hevisoundit eivät käyttäydy noin. Dynamiikka jää olemattomaksi, toki usein ihan tarkoituksella.

Jucciz: Otetaan vaikkapa Neil Youngin käyttämä 50-luvun lopun Fender 5E3 Deluxe: kun se vehje on aivan täysillä, siellä on säröllä etuaste, vaiheenkääntäjä, pääteaste, tasasuuntausputki, verkkomuuntaja, päätemuuntaja ja kaiutinkin. Foorumeilla puhuvat "meltdown-soundista" - vahvistin kuulostaa, että se on juuri hajoamaisillaan ja anelee armoa, kieltämättä. 5E3 on aivan "kyykyssä" ja "tukossa" kun se on täysillä ja siihen paiskotaan Les Paulilla. Etenkin bassotaajuudet vetävät koneen aivan tukkoon kun volumet on tapissa. Leo Fender puski vahvistimiaan komponenttien suositusarvojen yli: esimerkiksi pääteputkien jännitteet huitelevat monissa koneissa putkien datalehtien suositusrajojen yläpuolella. Samoin muuntajia kuormitettiin enemmän kuin suositukset virallisesti sallivat.
 
Tuohon aikaan myös osien valmistuksessa toleranssit olivat eri luokkaa kuin nykyään. Youngillakin on useita "samanlaisia" vahvistimia, mutta vain se yksi saundaa siltä, kuin hän haluaa. Sitäkin ykkösvahvistinta on käsittääkseni modattu jonnin verran. Ainakin putket ovat erii tyyppiä, kuin mitä ko. laitteessa alunperin käytetään. Tuolla on jotain juttua aiheesta: http://thrasherswheat.org/friends/amps.htm

Beatles-levyt julkaistiin taas uudelleen - mutta kuka omistaa oikeudet?
http://www.iltasanomat.fi/musiikki/art-1288515884388.html
 
Se on hienoa, että Ilta-Sanomissa on se yksi Beatlesistä intoutunut toimittaja, mutta em. jutussa jää kyllä täysin huomioimatta, että kaikki beatlet eivät olleet raha-asioista ymmärtämättömiä. George perusti 1964 Harrisongs-firman omien biisiensä kustannusoikeuksia varten. Macca ja Lennon tyrivät omien biisiensä oikeudet, mutta George hoiti homman kotiin. Ringokin selätti tässä asiassa LenMac/MacLen-parivaljakon Startling Music -firmallaan.
 
Macca on porannut kustannusoikeuksien perään, mutta valitettava tosiasia on se, että hänellä itsellään ei ollut munaa uskoa niiden arvoon silloin kun olisi ollut aika laittaa pelimerkit ihan oikeasti pinoon.
 
Lennon-McCartney-biisien kustannusoikeuksien arvo on noussut tähän asti. Jos ja kun digitaaliset 24-bit masterit saadaan myytyä vinyylimuodossa, niin ainoastaan taivas on rajana. Aina löytyy uusi formaatti. SACD ja audio dvd sopisi hyvin tämän vinyylivouhotuksen jatkeeksi. Molempiin kävisi täsmälleen sama 24-bit master.

SACD/DVDA/BRA olisi ihan kiva ja sitä tässä on odoteltukin, mielellään myös monikanavaisena jos saisi.