Rock, pop, alternative ›

Number 9: Heikommat melodiat, poliittisuus, muutenkin alkoivat olla minun makuuni liian rajojarikkovia. Voiko makuasioita perustella?
 
Jep. Kaikki mainitsemasi seikat ovat varsin järkeviä ja ymmärrettäviä perusteita.

P.P.King: Tarkoitin lähinnä Lennonin loppuaikojen eteerisiä, kollaasimaisia ja kerroksittaisia sävellyksiä, jotka muistuttivat enemmän äänimaisemia kuin pop-biisejä (Huom! Ja tällä EN tarkoita kappaletta Revolution 9). Eipä ko. biisejä nyt niin hirveästi esiintynyt ennen Revolveria - ainakaan näin kuulokuvan pohjalta arvioiden.
 
Eipä ehkä niin jos tuolta kantilta ajattelee. Mitä musiikin kiinnostavuuteen tulee niin mainitsemasi lähinnä tyyliin liittyvät seikat lienevät kuitenkin vähemmän tärkeitä kuin perusrakennuspalikoiden positio ja omaleimaisuus ynnä tuoreus. Tässä suhteessa alkupään biisit eivät juuri psykebiiseille häpeä. Se mitä kutsutaan psykedeliaksi on tietenkin vain tyyliseikka, kaikki hyvä musiikki on väistämättä mieltä ilmentävää.
 
Malliesimerkkinä Maccan pastisseista/viihdehutusta puolestaan toimii Got to get you into my life - tuo epämuodostunut hybridi, joka flirttailee ontuvasti soulin suuntaan. Päälleliimatut, heikosti sisäistetyt soulelementit yhdistettynä pikkunäppärään popralliin tuovat mieleen lähinnä menneiden vuosikymmenten Syksyn sävel- kilpailut.
 
Beatles otti paljon vaikutteita afroamerikkalaisen musiikin eri tyyleistä ja usein soulvaikutteet ovat selvästi kuultavissa. Meillä lienee eriävä käsitys siitä mikä pastissi on. Jos Got to Get You into My Lifessa soulvivahteet esiintyvät erilaisina kuin Motownin levyissä, en ryhtyisi heti puhumaan heikosta sisäistämisestä. Kysehän on jälleen - tadaa - vain tyylistä! Musiikin sisin on muualla.

velipesonen: Eipä ehkä niin jos tuolta kantilta ajattelee. Mitä musiikin kiinnostavuuteen tulee niin mainitsemasi lähinnä tyyliin liittyvät seikat lienevät kuitenkin vähemmän tärkeitä kuin perusrakennuspalikoiden positio ja omaleimaisuus ynnä tuoreus. Tässä suhteessa alkupään biisit eivät juuri psykebiiseille häpeä. Se mitä kutsutaan psykedeliaksi on tietenkin vain tyyliseikka, kaikki hyvä musiikki on väistämättä mieltä ilmentävää
 
Alkuaikojen biisit eivät häviä missään kohdin psykebiiseille.

Number 9: Alkuaikojen biisit eivät häviä missään kohdin psykebiiseille.
 
Näin peruskuuntelijan näkökulmasta alkuajan levyt ovat kaikessa musikaalisuudessaankin turhan suoraviivaisia, sisäsiisteljä ja yllätyksettömiä myöhempiin levyihin verrattuna. The Beatlesin musiikki oli mustavalkoista vuoteen 1966 saakka, kunnes luovuuden prisma päräytti säteen väreihin. Se mystisempi ja taiteellisempi tuntuma tarjoaa minulle huomattavasti inspiroivampaa kuunneltavaa. Eri asia toki on se, miten asia oikeasti On; se jääköön omanarvontuntoisten älykköjen ehdottomuuden sanelemaksi.

http://www.youtube.com/watch?v=P4ys4auEDfY
 
Laulaako Paul tässä oikeasti? Ei se voi olla Lindakaan, koska ääni paikoitellen niin Paul-mainen.
 
Vai onko Paul Paula?

velipesonen: Kumma kyllä valokuvataiteilijoiden enemmistö pitää mustavalkokuvaa parempana.
 
Se taitaa olla monen taiteilijan osalta vahvasti sidoksissa asiayhteyteen. Synesteettisen abstraktioni kumoamisessa väitteellä on tuskin suurempaa todistusarvoa kuin sillä, että "otto" on takaperin kirjoitettuna "otto".

Zed: Se taitaa olla monen taiteilijan osalta vahvasti sidoksissa asiayhteyteen. Synesteettisen abstraktioni kumoamisessa väitteellä on tuskin suurempaa todistusarvoa kuin sillä, että "otto" on takaperin kirjoitettuna "otto".
 
Eipä niin, olin vain näsäviisas ja näsäviisaus yhdistettynä jälkiviisauteen on nektaria hengen jättiläisten pitopöydässä.
 
Siitä tulikin mieleeni että eräs anagrammi nimestä Brian Samuel Epstein on I'm up as sinner Beatle. Voisiko tällainen olla sattumaa?

velipesonen: Siitä tulikin mieleeni että eräs anagrammi nimestä Brian Samuel Epstein on I'm up as sinner Beatle. Voisiko tällainen olla sattumaa?
 
Otto-palindromi vielä jokseenkin meni, mutta nyt alkoi jo pelottaa.

Zed: Näin peruskuuntelijan näkökulmasta alkuajan levyt ovat kaikessa musikaalisuudessaankin turhan suoraviivaisia, sisäsiisteljä ja yllätyksettömiä myöhempiin levyihin verrattuna. The Beatlesin musiikki oli mustavalkoista vuoteen 1966 saakka, kunnes luovuuden prisma päräytti säteen väreihin. Se mystisempi ja taiteellisempi tuntuma tarjoaa minulle huomattavasti inspiroivampaa kuunneltavaa. Eri asia toki on se, miten asia oikeasti On; se jääköön omanarvontuntoisten älykköjen ehdottomuuden sanelemaksi.
 
Mustavalkoista? Jos rock'n'roll on mustavalkoista niin sitten ehkä.
Minusta rock'n'roll ei ole mustavalkoista, päinvastoin.
Beatlesin levytykset enneh Rubber Soulia ovat aliarvostettuja.

Number 9: Beatlesin levytykset enneh Rubber Soulia ovat aliarvostettuja.
 
Minusta taas tuntuu, että Abbey Road jos jokin on aliarvostettu. En näe kovinkaan merkityksellisenä sitä, onko levyltä enää kuultavissa "lupausta tulevasta", tai mikä yhtyeen tila oli levyä tehdessä. Siinä on tiettyä kolkkoutta ja etäisyyttä, hyvälaatuista sisäänpäinkääntyneisyyttä. Aloitusbiisi hätkähdytti minut aikanaan, sillä jo se toi yhtyeestä itselleni tuntemattoman puolen esiin. Lisäksi I Want Youn synkkä ja tumma riffittely alustelee jo Black Sabbath -tyyppistä ilmaisua. Kappale on progeileva, juuri oikealla tavalla jumittava ja ylipitkä. Aivan helvetin sama mikä vahvistin on ollut käytössä: minusta kitarat kuulostavat paremmilta kuin koskaan aiemmin. B-puoli on kokonaisuudessaan täyttä timanttia. Sisällöltään ja muodoltaan harkitun ja kypsän oloista tavaraa, olipa tunnelman ja kuulokuvan tähän muotoon saattanut taustatekijä sitten mikä tahansa.

Zed: Minusta taas tuntuu, että Abbey Road jos jokin on aliarvostettu. En näe kovinkaan merkityksellisenä sitä, onko levyltä enää kuultavissa "lupausta tulevasta", tai mikä yhtyeen tila oli levyä tehdessä. Siinä on tiettyä kolkkoutta ja etäisyyttä, hyvälaatuista sisäänpäinkääntyneisyyttä. Aloitusbiisi hätkähdytti minut aikanaan, sillä jo se toi yhtyeestä itselleni tuntemattoman puolen esiin. Lisäksi I Want Youn synkkä ja tumma riffittely alustelee jo Black Sabbath -tyyppistä ilmaisua. Kappale on progeileva, juuri oikealla tavalla jumittava ja ylipitkä. Aivan helvetin sama mikä vahvistin on ollut käytössä: minusta kitarat kuulostavat paremmilta kuin koskaan aiemmin. B-puoli on kokonaisuudessaan täyttä timanttia. Sisällöltään ja muodoltaan harkitun ja kypsän oloista tavaraa, olipa tunnelman ja kuulokuvan tähän muotoon saattanut taustatekijä sitten mikä tahansa.
 
Abbey Roadin a-puolen kappaleet ehkä Somethin-biissiä lukuunottamatta ovat keskimääräistä Biitles-tasoa paljon heikompia.
B-puoli on loistava, mutta sekään ei enää oikein kuulosta Biitlesiltä.
 
Abbey Roadissa on jotakin, josta en pidä.
 
Ja Come Together on plagiaatti.

Number 9: Abbey Roadin a-puolen kappaleet ehkä Somethin-biissiä lukuunottamatta ovat keskimääräistä Biitles-tasoa paljon heikompia.

 
Eivät ole.

http://www.youtube.com/watch?v=7PgC5Pu26-g
1:55 Let it b, let it c, let it d...

Number 9: B-puoli on loistava, mutta sekään ei enää oikein kuulosta Biitlesiltä.
 
Minusta on vain hyvä, että yhtye pystyi vieläkin löytämään uuden puolen itsestään. En myöskään koe lopputulosta väkinäiseksi ja pakotetuksi, vaan aidosti uudelle tasolle edenneeksi ilmaisuksi. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla tätä "mustaa Beatlesia" vielä toisenkin levyn verran. Abbey Road enteilee vahvasti 70-luvun sointia.
 
Ja Come Together on plagiaatti.
 
Vaikka Come Togetherista plagiaattikahakkaa seurasikin, minusta se pitäisi ennemminkin luokitella viittaukseksi. Ympäristö, johon tuo peräti kolmesta äänestä rakentuva melodialinja on istutettu, eroaa kuitenkin melko raisusti Berryn esityksestä.
 
Lisäten vielä subjektiivisia mieltymyksiäni varhaisen ja myöhemmän tuotannon välillä, suuri vaikutus on tietysti myös lyriikoilla. Tietyssä vaiheessa tekstiksi ei enää riittänytkään pari riviä 50-luvun jälkihöyryistä teiniromanttista pop-hömppää, joita toistellaan koko kappaleen keston ajan. Ehkäpä ne olivat hyviä tekstejä siihen rock'n'rolliin, mutta kyllä biisit saivat kaksikin ulottuvuutta lisää, kun asiaa alettiin lähestyä monisyisemmän lyriikan kautta. Vaikka pyrkimykset olivatkin eriäviä, väite siitä etteikö varhaistuotanto häviäisi "missään kohdin" myöhemmille töille on jo tässä katsannossa epäpätevä.

Number 9: Abbey Roadin a-puolen kappaleet ehkä Somethin-biissiä lukuunottamatta ovat keskimääräistä Biitles-tasoa paljon heikompia.
B-puoli on loistava, mutta sekään ei enää oikein kuulosta Biitlesiltä.
 
Jotenkin ahdistavaa ajatella, että musiikillinen kehitys olisi pilannut Beatlesin tai laskenut kappaleiden tasoa. Mielestäni Abbey Road tuntuu luonnolliselta jatkumolta bändin levytysuralle sekä uskomattomalle kehityskaarelle. Beatles saavutti olemassaolonsa aikana taiteellisen ja taloudellisen riippumattomuuden, joiden pohjalta toteuttaa visioitaan vapaasti. Ko. asemassa kunnianhimo ja halu uudistua ovat mielestäni pelkästään positiivinen asia.
 
Toinen vaihtoehto olisi toki voinut olla joukko moppitukkaisia kehäraakkeja kiertämässä stadioneja vuosikymmenestä toiseen, laulaen kädestä pitämisestä ja teinirakkaudesta?

P.P.King: Toinen vaihtoehto olisi toki voinut olla joukko moppitukkaisia kehäraakkeja kiertämässä stadioneja vuosikymmenestä toiseen, laulaen kädestä pitämisestä ja teinirakkaudesta?
 
Ei kai musiikin laatu ole riippuvainen sen tekijän saavuttamasta "kehitystasosta" etenkään jos tämä kehitystaso on hyvin kyseenalainen.

P.P.King: Jotenkin ahdistavaa ajatella, että musiikillinen kehitys olisi pilannut Beatlesin tai laskenut kappaleiden tasoa. Mielestäni Abbey Road tuntuu luonnolliselta jatkumolta bändin levytysuralle sekä uskomattomalle kehityskaarelle. Beatles saavutti olemassaolonsa aikana taiteellisen ja taloudellisen riippumattomuuden, joiden pohjalta toteuttaa visioitaan vapaasti. Ko. asemassa kunnianhimo ja halu uudistua ovat mielestäni pelkästään positiivinen asia.
 
Toinen vaihtoehto olisi toki voinut olla joukko moppitukkaisia kehäraakkeja kiertämässä stadioneja vuosikymmenestä toiseen, laulaen kädestä pitämisestä ja teinirakkaudesta?
 
Tämä on totta.
Se Biitlesissä on hienoa, etä Abbey Road viimeisenä (pääosin) aänitettynä albumia on kuitenkin noin hyvä, lähes hajoneen bändin tekemä.
Ehkä tämä aihduttaa sen kylmyyden?

velipesonen: Ei kai musiikin laatu ole riippuvainen sen tekijän saavuttamasta "kehitystasosta" etenkään jos tämä kehitystaso on hyvin kyseenalainen.
 
Mielestäni on sikäli, että parhaat lopputulokset on usein saavutettu tekijän "kehitystason" sekä esitettävän materiaalin "kehitystason" kohdatessa - ns. yliyrittäminen tai alisuorittaminen ei liene koskaan osoittautunut varsinaiseksi menestysreseptiksi.
 
Musiikillista kehitystä tapahtuu vääjäämättä kokemuksen karttuessa yhteissoiton lisääntyessä, jolloin vanhan totutun kaavan toistaminen ei enää ole mielekästä. Tällöin uusista ideoista tulee liki välttämättömyys. Vanhan kaavan ainainen toistaminen ja musiikillisten riskien välttäminen alkaa jossain vaihessaa käydä puuduttavaksi. Malliesimerkkinä tästä toimivat Rolling Stonesin, AC/DC:n tai Kissin kaltaiset veteraanibändit, jotka kiertävät stadioneja vuodesta toiseen tarjoamatta mitään uutta.

Zed: Minusta taas tuntuu, että Abbey Road jos jokin on aliarvostettu.
 
Jep. Samaa mieltä.
 
Zed: Sisällöltään ja muodoltaan harkitun ja kypsän oloista tavaraa, olipa tunnelman ja kuulokuvan tähän muotoon saattanut taustatekijä sitten mikä tahansa.
 
Zed: Minusta on vain hyvä, että yhtye pystyi vieläkin löytämään uuden puolen itsestään. En myöskään koe lopputulosta väkinäiseksi ja pakotetuksi, vaan aidosti uudelle tasolle edenneeksi ilmaisuksi. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla tätä "mustaa Beatlesia" vielä toisenkin levyn verran. Abbey Road enteilee vahvasti 70-luvun sointia.
 
Samaa mieltä jälleen.
 
Abbey Road-albumilta heijastuu kypsyys ja selkeys.
Ja tietynlainen raikkaus. Beatlet ovat tulleet / päässeet pois sieltä ns. psykedelian osin hämäristä ja tunkkaisista musiikillisista maisemista selkeisiin, raikkaisiin, tuoreisiin maisemiin.
 
Abbey Road on Beatlesin eheimmältä, yhtenäisimmältä kuulostava albumi.
Lisäksi se on ainoa Beatlesin albumi, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä. Albumi on täyttä tavaraa alusta loppuun.
Kyseisellä albumilla yhtye jälleen myös osoitti hämmästyttävän muuntautumis- ja kehityskykynsä. Yhtye oli jälleen tullut / oli tulossa uuteen mielenkiintoiseen kehitysvaiheeseen.
 
Kaiken kaikkiaan ällistyttävä saavutus, kun ottaa huomioon yhtyeen jäsenten silloiset kaikki eripuraisuudet, ristiriidat.
 
Zed: Aloitusbiisi hätkähdytti minut aikanaan, sillä jo se toi yhtyeestä itselleni tuntemattoman puolen esiin.
 
Jep.
"Come Together"-biisi ja sen alku on loistava ja tehokas aloitus hienolle, loistavalle albumille.
 
Zed: Lisäksi I Want Youn synkkä ja tumma riffittely alustelee jo Black Sabbath -tyyppistä ilmaisua. Kappale on progeileva, juuri oikealla tavalla jumittava ja ylipitkä.
 
"I Want You" on kyllä jännä ja mielenkiintoinen Beatles-biisi. Yksi mielenkiintoismmista - jos ei jopa omalla tavallaan mielenkiintoisin - biisi Abbey Road-albumilla. Biisi on hyvä osoitus siitä, että yhtye oli tosiaan jälleen tulossa / tullut uuteen, mielenkiintoiseen kehitysvaiheeseen.
 
Zed: Aivan helvetin sama mikä vahvistin on ollut käytössä: minusta kitarat kuulostavat paremmilta kuin koskaan aiemmin.
 
Eipä voi muuta kuin olla jälleen samaa mieltä.
 
Minullekin on ihan sama mikä vahvistin on ollut käytössä......sanokoot erilaiset hifistely-pilkunnussijat tästä asiasta mitä tahansa.
 
................................
 
Number 9: Ja Come Together on plagiaatti.

Zed: Vaikka Come Togetherista plagiaattikahakkaa seurasikin, minusta se pitäisi ennemminkin luokitella viittaukseksi. Ympäristö, johon tuo peräti kolmesta äänestä rakentuva melodialinja on istutettu, eroaa kuitenkin melko raisusti Berryn esityksestä.
 
Ja pitänee lisätä, että nimimerkki Number 9:n kovasti pitämän George Harrisonin soolouran suurin hitti "My Sweet Lord" on huomattavasti räikeämpi plagiaatti kuin Lennonin "Come Together" on.
"My Sweet Lord" on selvä plagiaatti The Chiffons-yhtyeen biisistä "He's so fine".