Yleistä keskustelua musiikista ›

velipesonen: Miesten musiikki kuten Turbonegro on iloinen asia mutta todellinen supersuosio kaiketi edellyttää 15-vuotiaiden tyttöjen hyväksyntää.
 
Naiset pitäisi saada suurin joukoin kiinnostumaan räminästä, paukkeesta ja vingutuksesta! Clang-clang-bang-bang, kuten Iggy Pop kuvaili Stoogesin tyyliä.
 
Tämä kyllä noin rock-sosiologisesti kuulostaa vähän vaikelta yhtälöltä. Nimittäin minusta näyttää siltä, että bändin yleisön tyttöisyyden aste on kääntäen verrannollinen bändin nauttimaan arvostukseen. Vääränlainen yleisö vie elintärkeää uskottavuutta, sosiologisessa merkityksessä. Vaikka arvostuksella ei ole tekemistä suosion kanssa eivät ne kokonaan toisistaan irrallisia ole, etenkin mitä tulee pitempikestoiseen suosioon vs. alati vaihtuvat teinimuotisuosikit. Ja etenkin on otettava se huomioon, että mikäli bändi ei tule määritellyksi rockiksi vaan teinityttöjen bändiksi, voi sen olla vaikea tulla myöskään otetuksi todisteena rockin viriilistä tulevaisuudesta.

velipesonen: Emme me todennäköisesti keskustelisi tästä aiheesta jo ties monetta vuotta ellei yks Beatles olisi runnovine biiseineen - She Loves You ei todellakaan ole letkeää soulia - olisi kiinnostanut nimenomaan TYTTÖJÄ. Miesten musiikki kuten Turbonegro on iloinen asia mutta todellinen supersuosio kaiketi edellyttää 15-vuotiaiden tyttöjen hyväksyntää.
 
Naiset pitäisi saada suurin joukoin kiinnostumaan räminästä, paukkeesta ja vingutuksesta! Clang-clang-bang-bang, kuten Iggy Pop kuvaili Stoogesin tyyliä.
 
She Loves Yousta on minusta melkoinen matka Turbonegron runnovuuteen. Meinaan, että tuo ihanainen räminä ja runnonta voi olla myös groovaavaa kunhan pelimannit malttaisivat jättää sille tilaa, kuten vaikkap Stooges, MC5, The Who ja Rollarit tekivät. Ainii ja The Beatles...
 
Funkadelicissa ois myös vinkkiä nykysoittoniekoille paljon lantion seudulle suunnattua sopivan satunnaisesti muljahtelevaa ja taipuisaa energiaa. Takakenossa on enemmän munaa kuin etukenossa, sanon minä.

Askr: Tämä kyllä noin rock-sosiologisesti kuulostaa vähän vaikelta yhtälöltä. Nimittäin minusta näyttää siltä, että bändin yleisön tyttöisyyden aste on kääntäen verrannollinen bändin nauttimaan arvostukseen. Vääränlainen yleisö vie elintärkeää uskottavuutta, sosiologisessa merkityksessä. Vaikka arvostuksella ei ole tekemistä suosion kanssa eivät ne kokonaan toisistaan irrallisia ole, etenkin mitä tulee pitempikestoiseen suosioon vs. alati vaihtuvat teinimuotisuosikit. Ja etenkin on otettava se huomioon, että mikäli bändi ei tule määritellyksi rockiksi vaan teinityttöjen bändiksi, voi sen olla vaikea tulla myöskään otetuksi todisteena rockin viriilistä tulevaisuudesta.
 
No vaikkapa Who on aika suosittu vaikka taitaa olla arvostettukin. Beatles on kaikkein suosituin ja ehkä myös kaikkein arvostetuin. Aika kumma juttu tuon sosiologian kannalta on muuten se, kun kävin Liverpoolissa tunnetun Who-tribuuttibändin keikalla, niin yleisö koostui melkein pelkästään todella humalaisista keski-ikäisistä äijistä jotka olivat täysin fanaattisia. Sitten siellä oli niiden jälkikasvua muutama kappale.
 
Monen punk-älykön mielestä kaikkein paras bändi on se josta ei kukaan mitään tiedä, joka ei ole tehnyt yhtään keikkaa ja jota ei ole koskaan ollut edes jonkun mielikuvituksessa, ja jonka olemassaolon mahdollisuuttakaan ei kukaan voi edes ehdollisesti myöntää. Huonoin on taas se minkä kaikki tuntevat koska sitä on myyty. Silloin arvostus ja suosio ovat todellakin absoluuttisesti kääntäen verrannollisia.

velipesonen: No vaikkapa Who on aika suosittu vaikka taitaa olla arvostettukin. Beatles on kaikkein suosituin ja ehkä myös kaikkein arvostetuin. Aika kumma juttu tuon sosiologian kannalta on muuten se, kun kävin Liverpoolissa tunnetun Who-tribuuttibändin keikalla, niin yleisö koostui melkein pelkästään todella humalaisista keski-ikäisistä äijistä jotka olivat täysin fanaattisia. Sitten siellä oli niiden jälkikasvua muutama kappale.
 
Niin siis kyse ei ollut suosiosta sinänsä vaan yleisön koostumuksesta. Peräänkuulutit nimenomaan tyttöjen suosion hakemista ja minusta tuntuu että sen konservatiivisen, perinteisen rock-ajattelun mukaan teinityttösuosio langettaa lähtökohtaisen epäilyksen varjon. Äiäsuosio ei siis välttämättä haittaa, ellei johda täyteen makkaraperunaleimaan.
 
Poikkeuksia toki, on, Beatles varmaan ensimmäisenä tässäkin. Toisaalta minulla on myös tunne sen perinteisen, konservatiivisen rock-määrittelyn suhteen, että Beatlesiä ei kaikkien tahojen yleisestä arvostuksesta huolimatta pidetä kaikilla tahoilla puhtaasti rockina, vaan myös brittipopin alkupisteenä, jossa taas se tyttösuosio ei aiheuta samaa punakynämerkintää.
 
Sinällään hyvin epäilyttävää ja merkitykseltään kyseenalaista spekulaatiota, myönnän.

Terry Pantheras: Turbonegro
 
Sieltähän löytyy lyriikoista mm. tämä hieno kiteytys:
 
What is rock? I don't care
Where is the cash? Where is the cash?
The money, the money, the money money money

Funkonaut: Tosi on. Nykyrokki ei juurikaan tunnu groovaavan, joka on seksikkyyden ydin.
 
Nykyrokkareiden pitäisi ottaa mallia vaikka näistä:
 
http://www.youtube.com/watch?v=qRRdhY5jOBE
 
http://www.youtube.com/watch?v=kmwM8PJ8-g8&feature=related
 
http://www.youtube.com/watch?v=1HXVtmPUawE
 
http://www.youtube.com/watch?v=6OIkfEdll0E&feature=related

Vai että rockhygieniaa?

Jussiman: Nykyrokkareiden pitäisi ottaa mallia vaikka näistä:
 
http://www.youtube.com/watch?v=qRRdhY5jOBE
 
Näinpä. Rock taittuu nykyrokkareiltakin, mutta roll tuntuu aina puuttuvan. Ja sen kyllä huomaa.

Askr: Niin siis kyse ei ollut suosiosta sinänsä vaan yleisön koostumuksesta. Peräänkuulutit nimenomaan tyttöjen suosion hakemista ja minusta tuntuu että sen konservatiivisen, perinteisen rock-ajattelun mukaan teinityttösuosio langettaa lähtökohtaisen epäilyksen varjon. Äiäsuosio ei siis välttämättä haittaa, ellei johda täyteen makkaraperunaleimaan.
 
Poikkeuksia toki, on, Beatles varmaan ensimmäisenä tässäkin. Toisaalta minulla on myös tunne sen perinteisen, konservatiivisen rock-määrittelyn suhteen, että Beatlesiä ei kaikkien tahojen yleisestä arvostuksesta huolimatta pidetä kaikilla tahoilla puhtaasti rockina, vaan myös brittipopin alkupisteenä, jossa taas se tyttösuosio ei aiheuta samaa punakynämerkintää.
 
Ihmisillä on asenteita ja ennakkoluuloja. Asenteet ja ennakkoluulot harvemmin kertovat siitä mikä on totuus, paitsi totuuden asenteista ja ennakkoluuloista. Minun käsittääkseni, jos rockyhtye saavuttaa teinityttöjen suosion se ei lakkaa olemasta rockia eikä sen arvostamista tarvitse lopettaa jos se jonkinlaisen arvostuksen ylipäätään ansaitsee.

Funkonaut: Näinpä. Rock taittuu nykyrokkareiltakin, mutta roll tuntuu aina puuttuvan. Ja sen kyllä huomaa.
 
Ja sitten rockista on myös tullut ilotonta ja angstista. Kaikki hauskanpito ja iloisuus on kadonnut. En tajua miksi rockin pitäisi olla jotain kyynel poskella-angstia.

Jussiman: Ja sitten rockista on myös tullut ilotonta ja angstista. Kaikki hauskanpito ja iloisuus on kadonnut. En tajua miksi rockin pitäisi olla jotain kyynel poskella-angstia.
 
Lisäks itseironiaa ei tunnu löytyvän juurikaan. Tietynlainen huumori kuuluu rockiin.

Jussiman: Ja sitten rockista on myös tullut ilotonta ja angstista. Kaikki hauskanpito ja iloisuus on kadonnut. En tajua miksi rockin pitäisi olla jotain kyynel poskella-angstia.
 
Eikös Hesarissa juuri kerrottu ainakin Euroopan kattavasta tutkimuksesta, jossa todettiin, että surumieleiset sävelmät ovat lisääntyneet iloluontoisuuden kustannuksella kaikkessa musiikissa. Syyksi tutkimuksessa nähtiin se, että surumiellisyys mielletään yleiseurooppalaisesti taiteessa syvällisemmäksi, vaativammaksi ja intellektuellimmaksi kuin iloluontoisuus.
 
Ehkä nykyrockissakin pelätään sitä, että toiset pitävät tyhjäpäänä, halutaan olla "vakavasti otettavia".

Jussiman: Ei rockin kuulu olla mitenkään syvällistä. Sen alkuperäinen ideahan oli luopuminen vakavamielisyydestä.
 
No niin oli, mutta tuollanen pyrkimys vakavastiotettavuuteen on kyllä havaittavaissa. Ja ymmärtämättömyys muita lähestymistapoja kohtaan, ollaan ryhdytty noudattamaan korkekulttuurisia sääntöjä. Minusta rockiin kuitenkin kuuluu, että juuri niitä vallitsevia sääntöjä haastetaan. Se tarkoittaa, ettei pelätä hyvän maun rajojen venyttämistä ja ylittämistä. Eikä se välttämättä, etenkään tänä päivänä, tarkoita madonnamaista itsetarkoituksellista hätkähdyttämisvimmaa, vaan jotain, joka oikeasti haastaa sitä mitä on totuttu oikeana pitämään.

Jussiman: Ei rockin kuulu olla mitenkään syvällistä. Sen alkuperäinen ideahan oli luopuminen vakavamielisyydestä.
 
Vakavamielisyys ei ole yhtä kuin syvällisyys. Awopbopaloobopalopbamboom. Tutti frutti. Eiks tää nyt ole aika syvällistä? It ain't what you do, it's how do you do.
 
Elviksen trion musiikilliset innovaatiot, joista tuli rock'n'roll, olivat kaikkein syvällisintä lajia mitä tarjolla on. Ei rokkia olisi niin vaikea soittaa ellei se olisi niin syvällistä.
 
Ja sitten tuohon surumielisyys-ilomielisyys-juttuun, on kai samantekevää tekeekö bändit iloisia vai surullisia biisejä kun nyt joku tekisi edes yhden hyvän biisin.

Funkonaut: Näinpä. Rock taittuu nykyrokkareiltakin, mutta roll tuntuu aina puuttuvan. Ja sen kyllä huomaa.
 
Ainakin omaan korvaani mainitsemasi juurettomuus vaikuttaisi nykyrockin hengettömyyden syyltä. Jos bändien ainoat vaikutteet tulevat akselilta Hanoi Rocks, Guns 'n Roses sekä Mötley crue, voidaanko ihmetellä mikäli biisit eivät groovaa tai paukut loppuvat jo toisen albumin jälkeen. Yhden genren suppealla palvonnalla tuskin ollaan viisasten kiven jäljillä joka mahdollistaisi musiikillisen kehityksen.
 
60- ja 70-lukujen "markettilevyt" taisivat sittenkin olla rockin kehityken kannalta elintärkeitä. Vaikka biisit saattoivatkin olla Beach Boys-plagiaatteja tai "Guantanameran"-viihdeorkesteri versioita niiltä saattoi silti omaksua nykyrockille vieraita asioita kuten:
 
A) levyiltä saattoi kuulla jopa ontuvaa jatsia, maalilmanmusiikkia tms. joka saattoi innostaa etsimään vaikutteita myös popmusiikin ulkopuolelta
 
B) hyvällä tuurilla oppia jotakin musiikin sovittamisesta kuuntelemalla jousi- tai puhallinsovituksia

velipesonen: Vakavamielisyys ei ole yhtä kuin syvällisyys..
 
Niin vakavamielisyys ei tosiaankaan ole yhtä kuin syvällisyys, mutta näyttää siltä että sitä pidetään sellaisena, ja tästä saattaa aiheutua ulkokohtaista kaavamaisuutta myös tekijöille.

velipesonen: Vakavamielisyys ei ole yhtä kuin syvällisyys. Awopbopaloobopalopbamboom. Tutti frutti. Eiks tää nyt ole aika syvällistä? It ain't what you do, it's how do you do.
 
Syvällisyys oli ehkä vähän huono termi. Tarkoitin ehkä aiemminkin monimutkaisuutta ja analyyttisuutta. Rock on parhaimmillan yksinkertaista.

P.P.King: Ainakin omaan korvaani mainitsemasi juurettomuus vaikuttaisi nykyrockin hengettömyyden syyltä. Jos bändien ainoat vaikutteet tulevat akselilta Hanoi Rocks, Guns 'n Roses sekä Mötley crue, voidaanko ihmetellä mikäli biisit eivät groovaa tai paukut loppuvat jo toisen albumin jälkeen. Yhden genren suppealla palvonnalla tuskin ollaan viisasten kiven jäljillä joka mahdollistaisi musiikillisen kehityksen.
 
Näinhän tää onkin. Siinä, missä ennen wanhaan bändissä oli soittajia eri genretaustoilta yhdessä, nykyään suurimmassa osassa pumppuja esikuvat ovat tismalleen samalta akselilta. Ja jälki sem mukaista.
 
A) levyiltä saattoi kuulla jopa ontuvaa jatsia, maalilmanmusiikkia tms. joka saattoi innostaa etsimään vaikutteita myös popmusiikin ulkopuolelta
 
B) hyvällä tuurilla oppia jotakin musiikin sovittamisesta kuuntelemalla jousi- tai puhallinsovituksia
 
Tosi on. Asioita, joita ei suoraan ajattele, mutta alitajuisesti kuitenkin. "Mikä on se juttu, mikä tekee lopputuloksesta JUURI tuon kuuloisen?"

Rockista puuttuu nykyään se Roll