Yleistä keskustelua musiikista ›

fidZi:
Esimerkiksi viimeaikaiseen reggaen sisään pääsemiseen on mulla vaikuttanut sen kulttuurin, missä musiikin tuottamisprosessi tapahtuu, jonkinasteinen tietämys ja ymmärtäminen. Koulutus, opastus, ohjaus, aktiivinen kuuntelu ja taju kontekstista, johon musiikki kuuluu, vaikuttavat siihen, miten paljon sitä voi ymmärtää ja onko se nautittavissa.
 
Yrität siis kiertoilmaisuin kertoa, että olet alkanut polttamaan pilveä?

Anteeksi, täysin ohittamaton paikka. :)

Minä olen sellainen perus mulkvisti, jolle kelpaa radiostakin melkein mikä tahansa paska. Kunhan siellä ei ole samasta puusta veistelyä tai foo fightersia, niin en ole läpeensä vittuuntunut mies.

Jaah, mitähän tästäkin voisi sanoa. Yritetään.
 
Musiikkia voi arvottaa aika monesta eri lähtökohdasta. Musiikin voi jakaa osiin, sanotaan nyt parametreihin, sen ominaisuuksiensa mukaan, kuten yhteiskunnallisen lokeroitumisen, kappaleen tunnelman, soiton tarkkuuden, vakavamielisyyden, sanoman, rytmiikan, harmonisen rikkauden ja vaikkapa soiton taidokkuuden mukaan.
 
Musiikkia siis arvotetaan usein aika monien eri tekijöiden kautta. Toisaalta: musiikkia ei tarvitse arvottaa erityisen monen tekijän kautta. Voi olla, että jollekin riittää se, että musiikki on positiivista, ja tällöin vaikkapa soiton hyvydellä ja sävellyksellisillä ansioilla ei ole merkitystä (esim. Schubertin tunnustettu melankolinen mestariteos voi olla huono pelkästään sen surumielisyyden takia).
 
Ihmisen arvotus tietty muuttuu elämän aikana ja nämä parametrit (olkoon niitä kymmeniä, satoja tai tuhansia) liukuvat jatkuvasti molempiin suuntiin.
 
Itse ajattelen musiikin objektiivisella arvottamisella sitä, että kykenee näkemään muusikoiden musiikillisen tavoitteen ja ajattelemaan sitä, kuinka muusikot ovat onnistuneet tavoitteessaan. Vaikkei musiikki miellyttäisi, kyetään arvostamaan näitä erinäisiä parametreja.
 
Minun on vaikea sanoa, onko esim. koko genren arvosteleminen muutaman parametrin perusteella järkevää tai oikeutettua, mutta luulen että se on ok, koska ihmisellä näyttäisi olevan hyvä olla joitakin lähes absoluuttisia rajoja. Täysin avoin tai vapaamielinen ei tarvitse olla.

Opin kuuntelemaan rehellistä countrya parissa viikossa ihan vahingossa. Ämerikkameiningit kiinnosti viimeksi joskus yläastevuosina, eikä tälle mitään muutakaan selitystä löydy, korkeintaan joku ripe siitä eksotiikasta, ehkä. Nykyään ei autoillessa paljon muu soikaan ku steel-kitaran räime.
 
Tulipa vaan mieleen näin krapula(no, ihan kännissä vielä) -aamuna tämä ketju, kun yllämainitun asian panin äskettäin merkille. Tässä kuka tahansa on sisällöntuottaja -maailmassa taitaa vaan olla hitusen liikaa omaksuttavaa yhdelle ihmisiälle. Harvaan asiaan ihastuu ensisilmäyksellä(tai korvauksella?), koska vieraasta kokemuksesta on jopa yllättävän vaikea poimia niitä oleellisia juttuja. Silloin kiinnittää helposti huomionsa muutamaan täysin triviaaliin mutta silmiinpistävään yksityiskohtaan, jotka tietysti rupeaa nopsaan ärsyttämään.

fidZi: Mikäköhän siinä on, että kaikilla suomalaisilla musiikinharrastajilla tuntuu olevan se hevivaihe teini-iässä. Ellei sitten ole täysin kylvetetty vaikka mustassa musiikissa musiikkiluokkien ja konservatorioiden kautta.
 
Jotenkin teini-iän aikaan, muistan itsekin, näki että täytyi "valita" se rock/metalli. Vaikka konemusiikki kiinnosti, niin sitä kehtasi kuunnella vain kotona. Metalli laajeni myöhemmin progeksi, post-rockiksi, indieksi...ja halusi jotenkin päästä eroon siitä "hevileimasta". Mutta ehkä se on se tietty mahtipontisuus ja energia, mitä siinä iässä hakee, kun aloittaa aktiivisen kuuntelun. Nyansseihin ei niinkään kiinnitä huomiota, eikä korniutta osaa ymmärtää...
 
Kyllähän tuplabassaripyssyttely aina pianohyssyttelyt pieksee.

Spike: Kyllähän tuplabassaripyssyttely aina pianohyssyttelyt pieksee.
 
T: Jone Nikula
 
Ootko Jone?
 
http://2.bp.blogspot.com/_OpRAFu5Xo … AAAA2Q/R_7hqeuVlyY/s320-R/potku.jpg

kuinka objektiivisesti ihminen tulkitsee uuden kuulemansa musiikin ns. musiikillisuutta?
 
eiköhän se ole osin ikäsidonnaista; mitä nuorempi kuulija, sitä enemmän ryhmäpaine yms. ulkomusiikilliset aspektit painaa vaakakupissa. mitä enemmän tulee ikää, alkaa suhtautua musiikkiin vain musiikkina. itse pystyn sujuvasti kuuntelemaan bläkkistä ja päivänpoppia rintarinnan - tosin sen verran on musiikinkuunteluharrastuksellakin jo kilometrejä takana, että aivan geneerisin mainstreampop ei enää jaksa säväyttää: kun on ehtinyt kuulla ne samat jutut hieman paremmin tehtynä jo muutamaankin kertaan tässä vuosien varrella. Kehtaan tunnustaa että tykkään esim. parista Britney Spearsin biisistä, samoin kuin esim. Emperorista. Tr00-skenerunkkarit varmaan haluais kuohita mut kun sanon tämän :D

Nimenomaan, sillä Emperor on järkyttävän mainstream!!

Ei voi kieltää, etteikö itsellä olisi eri musiikkigenreistä, niiden alalajeista ja vieläpä yksittäisistä bändeistä/artisteista/tuottajista/säveltäjistä tietyt peruskäsitykset: ennakko-olettamat siitä, millainen on tyypillinen genrensä tai tekijänsä edustajabiisi.
 
Tämän perusteella puolestaan on jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, kuinka suurella todennäköisyydellä yksittäinen tietyn genren/artistin biisi saattaisi kolahtaa. Ja kannattaako kyseistä genreä/artistia jossain yleisessä mielessä aktiivisesti seurata: voiko olettaa, että sieltä pulpahtaa vastaan jotain itselle mielenkiintoista.
 
Mutta vuosien varrella kaikki ehdottomuudet on joutunut myöntämään vääriksi.
 
Aikoinaan ajattelin esimerkiksi, ettei ole - eikä todennäköisesti tulekaan - rap/hiphop-artisteja, joilta mikään biisi voisi kolahtaa, vaan ovat voittopuolisesti ärsyttäviä tekeleitä. Nyt niitä omalle playlistille eksyneitä tämän genren biisejä on useita, vaikken genreä edelleenkään aktiivisesti seulo. (Voi olla, etteivät ne kaikki suinkaan ole juuri niitä, joita genrestä ensisijaisesti pitävät "tietäjät" arvostavat, mutta väliäkö hällä.)
 
Samaten myös jotkut genret, joiden ajattelin olevan... ei ärsyttäviä, mutta epäkiinnostavia (kuten big band / swing) ovat myöhemmin osoittautuneet kiinnostaviksi.
 
Iskelmää ja Suomi-tangoa pidin sotien jälkeen syntyneiden sukupolvien kuolevana "hiljaa illalla sillalla kuunvalo loistaa sun silmiis oi armain" -lässynläänä, jota se tietyssä mielessä onkin, mutta niin vain on musiikkikokoelmiin myöhemmin eksynyt tiettyjä klassikkoja tältäkin puolelta - ja myös moderneja iskelmän ja popin rajamailla tasapainottelevia lava-artisteja.
 
Sitten on ihan yksittäisiä artisteja, joista olen ajatellut, että tältä nyt on ainakin ihan turha odottaa mitään kuuntelemisen arvoista. Ja sitten yhtäkkiä sellaista tuleekin, ehkä yksittäisen yleisestä linjasta täysin poikkeavan biisin muodossa. Tai ainakin jokin yksittäinen remix tai uudelleensovitus tai cover iskee, vaikkei se ihan originaaliversio iskenytkään.
 
Ja niin pois päin ja sitä rataa. Vuosien varrella toki on löytynyt myös sellaisia uusia genrejä, joita ei tiennyt olevankaan, mutta joiden löytämisestä voi olla kiitollinen.
 
En siis suhtaudu musiikkiin objektiivisesti (miten se voisi olla edes mahdollista?) vaan erittäin subjektiivisesti. Mutta se on tullut opittua, ettei musiikinlajeja tai artisteja koskevia ennakko-oletuksia kannata koskaan pitää kuin suuntaa-antavina. Jos ne asettaa itselleen jonkinlaisiksi jääräpäisiksi ehdottomiksi rajoiksi - siten, ettei suostu avoimin korvin edes oikeasti kuuntelemaan sitä, mitä tarjolla on - rajaa itseltään pelkän typerän "periaatteen" vuoksi paljon kiinnostavaa korvakarkkia pois.

Oot vaan vanha.

Lennu: Oot vaan vanha.
 
Jos ikääntymisessä on hyviä puolia, niin yks niistä on se, että se hioo pois särmiä ja ehdottomuuksia.
Ja kovin kummallista olis, jos maku ei iän myötä muuttuisi. Muistan, et viistoistakesäisenä kakskymppiset naiset näytti vanhoilta. Nykyään näyttävät lapsilta.
 
Eikä sitä enää jaksa moneenkaan asiaan suhtautua kovin hurmahenkisesti. Mikä on toisaalta hyvä asia. Toisaalta taas huono, koska jotkut asiat vaativat syntyäkseen sitä suurta tunteen paloa.

rintapek: Jos ikääntymisessä on hyviä puolia, niin yks niistä on se, että se hioo pois särmiä ja ehdottomuuksia.
 
Siis millä tavalla tää on hyvä asia?? Rokkikeikalle terveyssandaalit jalassa, niin ei tule hiertymiä. Ei, silloin on vanha, ja se on pelkästään huono asia, ihmiset elää liian kauan. Mäkin olen jo aivan vitun liian vanha, ja ikäiseni ämmät ne vasta vanhoja onkin.

rintapek: Sä vaan et osaa suhtautua asiaan objektiivisesti.
 
En niin, vaan oikein.

rintapek: Jos ikääntymisessä on hyviä puolia, niin yks niistä on se, että se hioo pois särmiä ja ehdottomuuksia.
Ja kovin kummallista olis, jos maku ei iän myötä muuttuisi.
 
Ite oon aika pentu vielä, kolmatta kymppiä en oo nähny vielä, mutta koska ikääntyyhän sitä itsekin niin pitää sanoa että tästä oon täysin samaa mieltä. Siis sen suhteen, miten ikääntyminen hioo pois särmiä ja ehdottomuuksia. Jos tätä liittää aiheeseen, niin itselläni (ja veikkaan että kaikilla muillakin jossain määrin) oon huomannu juuri tämän musiikkimaun kehittymisessä: joskus pahimmassa metallihuuruvaihteessa oli ne tietyt parametrit joita musiikista oli pakko löytyä tai en kuunnellu koko biisiä ollenkaan. Jotain nopeeta tilumetallia piti olla about kaikki, muu ei oikein napannu. Esimerkiksi nämä olivat itelläni niitä särmiä ja ehdottomuuksia, ja niitä on vieläkin jäljellä ja veikkaan että kaikilla on, siinä suhteessa on mielenkiintosta seurata miten ajatusmaailma ja sen mukana musiikillinen suhtautuminen muuttuu ihmisen ikääntyessä. Jo ensi kuussa voi ajatella monia musiikillisia asioita täysin eri tavalla, vaikka viikon päästäkin, ei sitä koskaan tiedä. Osa syistä tämän aiheen alottamiseen olivat ehkä juuri nämä särmät ja ehdottomuudet omalta osaltaan, sillä niiden kantaminen ylpeänä (lue: musatyyli x on paras ja muut on paskaa -asenne) on monesti herättänyt hieman närkästystä kun alkaa ajattelemaan täyttä suhteellisuudentajun puutetta musiikista puhuttaessa, tämä tosin em. tyyppisillä henkilöillä heijastuu myös muihin elämän osa-alueisiin. Ton asenteen syntyperä tuntui ensin niin selvältä ympäristönvaikutukselta (ja kyllä vieläkin tuntuu), että se taas johtaa siihen miten paljon musiikista pitäminen on kiinni "musiikin musikaalisuudessa" itsessään.

rintapek: Jos ikääntymisessä on hyviä puolia, niin yks niistä on se, että se hioo pois särmiä ja ehdottomuuksia.
 
Hmm, minun punkkarikaveri on kyllä muuttunut aina vaan ehdottomammaksi mitä lähemmäs viittäkymppiä vanhenee.
 
Eikä kyllä minunkaan särmät ole vähentyneet. Pikemminkin kauheaksi vastarannankiiskeksi olen muuttunut.

Ikääntymisessä on se hyvä puoli, että alkaa erottaa, mikä on kuuntelematta paskaa.

antnis: Ikääntymisessä on se hyvä puoli, että alkaa erottaa, mikä on kuuntelematta paskaa.
 
Ei mikään?

Bongowing: Ei mikään?
 
Ehkä kypsymättömän mielestä.