Rummut: soittaminen ›

Epämuusikko: Alarivi oli vitsi. Tottakai olen paremman käden miehiä.
 
Siis kumman? ;)

velipesonen: täytyy saada niveltymään toisiinsa hyvin ja tässä tuomaroi musikaalisuus yksin.
 
Musikaalisuus on vissiin abstrakti? Silloinhan ei ole väliä, mitä ja miten saa niveltymään hyvin? Paitsi jos pitää noudattaa samoja kaavoja/ tekniikkaa (=ei-abstraktia) aina. Luovuuden mukana tulee tunteet, pistää itsensä peliin (maailmansa)? Samalla viisiin älykkö kirjoittaa todennäköisesti hyvän oppikirjan, muttei välttämättä kaunokirjallisuutta (siinäkään haittaa toki).
 
Sun kans ois varmaan helpompi puhua pärstäkkäin. Aika laajoja juttuja tekstata :)

EEEIIIIIH. Tuolla on samanlainen keskustelu (ei-aloittelijan) jaloista.

mukis: Tässä on jokaisen soittajan unelma.
 
http://www.youtube.com/watch?v=T27VWiFhUNY
 
(Lainattu: http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=52&t=209712 )
 
Ollaan vissiin kuunneltu eri soittajia. + et lukenut kohdasta Intensiteetti ja Nyanssit.

statistiÖ: Musikaalisuus on vissiin abstrakti? Silloinhan ei ole väliä, mitä ja miten saa niveltymään hyvin? Paitsi jos pitää noudattaa samoja kaavoja/ tekniikkaa (=ei-abstraktia) aina. Luovuuden mukana tulee tunteet, pistää itsensä peliin (maailmansa)? Samalla viisiin älykkö kirjoittaa todennäköisesti hyvän oppikirjan, muttei välttämättä kaunokirjallisuutta (siinäkään haittaa toki).
 
Ei kai musikaalisuus mikään abstraktio ole, se on eräs herkkyyden laji, osa-alue. Se on elämää ja minulle on epäselvää, kuinka rajallista elämä on, mutta arvelisin sen olevan melko lailla rajallista. Rajattomuuden tunteen voi aikaansaada taiteen keinoin mutta en usko että ihmisten toisiaan täydentävät ominaisuudet yhdessä loisivat mitään kokonaista.
 
Sun kans ois varmaan helpompi puhua pärstäkkäin. Aika laajoja juttuja tekstata :)
 
Hmm, enpä tiedä, minun kanssani on hieman vaikea keskustella.

Cobhamia on nyt ammuttu ihan turhaan, koska mm. http://www.youtube.com/watch?v=c8Fboivna0o
 
Billyn ride cymbal tap ei jazzissa ole koskaan ollut kummoinen, mutta pidän häntä enemmän funksoittajana, ja hänen taimin soittaminen haitsuun on AAA+++. Egoisti hän ei missään tapauksessa ole, vaan uudistaja, luova, innovaattori ja ehdottomasti ryhmässä soittaja. Hänen soolonsa ovat tylsää kuunneltavaa verrattuna bändisoittoon.
 
Cobham on tällainen luonnonoikku tässä kaksineuvoisuudessa, että hän on tehnyt mahdottomasta mahdollisen. Mutta itse kannustan kaikkia vastaavasta haaveilevaa lopettamaan pelleilyn ja alkamaan kehittää liidikäsiaihiosta liidikättä, snarekäsiaihiosta snarekättä jne.

Epämuusikko: Ollaan vissiin kuunneltu eri soittajia. + et lukenut kohdasta Intensiteetti ja Nyanssit.
 
Samalla sivulla ollaan. Hymiö jäi puuttumaan. Tämän takia niitä esimerkkejä ei taida tulla.
 
E: tuo viittamani linkin kaveri on mun mielestä kahlannut niin syvälle metsään molempi kätistä leikkiessään, että paluuta ei taida olla enää..

Epämuusikko: Cobhamissa on vähän semmoista "second mouse gets the cheese"-ilmiöö, perässähiihtäjät on ainakin itelle aina ollu nautinnollisempaa kuunneltavaa. Mutta vieläkö te aidosti väännätte tästä, odotan jännityksellä kuuntelunäytteitänne aiheesta haitsukäden nyansseja ja intensiteettiä molemmilla käsillä eri tyyleissä 1:1. Jos ei tipu niin case closed.
 
Jos ei alusta asti muka jaksa kiinnostaa niin kuudenminuutin paikkeilta viimestään.. Arvaan kyllä mitä osa teistä sanoo..=)
 
http://www.youtube.com/watch?v=SFGkvF_rK-A

Speedy: Jos ei alusta asti muka jaksa kiinnostaa niin kuudenminuutin paikkeilta viimestään.. Arvaan kyllä mitä osa teistä sanoo..=)
 
http://www.youtube.com/watch?v=SFGkvF_rK-A
 
Simo oni ihan päällikkö! Veli Pesonen vois vetää jonkun näytteen tähän ;)

Mitäs näytteitä tähän kaivataan, asiayhteydestä päätellen varmaan paskanäytettä.
 
Tässä nyt tullaan taas tähän vanhaan ja mielestäni oleelliseen kysymykseen "Pitääkö fuusiomusiikkia arvostaa?", ja minun vastaukseni on ehdoton EI, ei tarvitse. Fuusiomusiikin luomaa estetiikkaa ei tarvitse noudattaa eikä fuusiomusiikin soundeja tai soittotapoja tai soittotekniikoita tarvitse hyödyntää. Jos Cobham on enempi fuusiomuusikko niin eikös se laatu ilmene jo määritelmässä sitten.
 
Fuusiomusiikki on ajattelutapa ja ajattelutapojen joukossa todellinen pain-in-the-ass. Tai todellisuudessa se on vielä enemmän kuin ajattelutapa, se on maailmankuva.

hollmi-5: Simo oni ihan päällikkö! Veli Pesonen vois vetää jonkun näytteen tähän ;)
 
Niin muuten sinäkin. Päätän loanheiton tämän ketjun osalta tähän, sinä vissiin vasta aloittelet.
 
velipesonen: Fuusiomusiikin luomaa estetiikkaa ei tarvitse noudattaa eikä fuusiomusiikin soundeja tai soittotapoja tai soittotekniikoita tarvitse hyödyntää.
 
Fuusiomusiikki on ajattelutapa ja ajattelutapojen joukossa todellinen pain-in-the-ass. Tai todellisuudessa se on vielä enemmän kuin ajattelutapa, se on maailmankuva.
Erittäin mielenkiintoinen keskustelunaihe, tähän täytyy palata.

velipesonen: Tässä nyt tullaan taas tähän vanhaan ja mielestäni oleelliseen kysymykseen "Pitääkö fuusiomusiikkia arvostaa?", ja minun vastaukseni on ehdoton EI, ei tarvitse. Fuusiomusiikin luomaa estetiikkaa ei tarvitse noudattaa eikä fuusiomusiikin soundeja tai soittotapoja tai soittotekniikoita tarvitse hyödyntää. Jos Cobham on enempi fuusiomuusikko niin eikös se laatu ilmene jo määritelmässä sitten.
 
Mielestäni tuo fuusio-termi on hölmö, sillä varhainen fuusiohan oli vain ote ja tapa esittää jazzia brittirockin rouheudella. Cobham on mielestäni aina ollut puhtaan afroamerikkalinen rumpali estetiikaltaan, missä hänen "rokimpi" soittamisensa on silkkaa R&B:ia eikä rockia. Eli siinä tapauksessa kun kaksi afroamerikkalaisen musiikin olomuotoa - jazz ja R&B - yhdistetään, mitään fuusiota ei edes ole tapahtunut. Kyllä hän jazzatakin osaa http://www.youtube.com/watch?v=jPrK1HGX_cs

mukis: Tässä on jokaisen soittajan unelma.
http://www.youtube.com/watch?v=T27VWiFhUNY
(Lainattu: http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=52&t=209712 )
 
Hei, eipäs lainata väärin!
Se meni "Ambidexterity on jokaisen teknisesti innostuneen soittajan unelma"
eli kuten velipesonen jo totesi, pelleilyä. Eli sellaisen soittajan unelma joka tykkää pelleilystä. Kuten vaikka minä.
 
Mutta onhan se totta että varsinkin Rudingerin soitto on aika jäykkää eikä nyansseista ole tietoakaan. Mutta ei tossa materiaalissa pidäkään olla.
jazzmies voi sitten kertoa nyansseista.
 
ps. Tässä muuten näyte missä samaisen biisin vetää sen oikea rumpali http://www.youtube.com/watch?v=Hzu6l5py6kI
Löytyykö eroa?

jazzmies: Mielestäni tuo fuusio-termi on hölmö, sillä varhainen fuusiohan oli vain ote ja tapa esittää jazzia brittirockin rouheudella. Cobham on mielestäni aina ollut puhtaan afroamerikkalinen rumpali estetiikaltaan, missä hänen "rokimpi" soittamisensa on silkkaa R&B:ia eikä rockia. Eli siinä tapauksessa kun kaksi afroamerikkalaisen musiikin olomuotoa - jazz ja R&B - yhdistetään, mitään fuusiota ei edes ole tapahtunut. Kyllä hän jazzatakin osaa http://www.youtube.com/watch?v=jPrK1HGX_cs
 
Tässä esimerkissä Cobham komppaa vasuri edellä, ja kuten tuossa edellä mainitsin, hän soittaisi paremmin jos soittaisi kaikki kompit vasuri edellä.
 
Kritiikkini on kohdistunut lähinnä siihen, että Cobhamin molempikätinen soitto, joka siis on kuin lasten läträilyä pohjimmiltaan, "mitähän tästäkin tulee", on ollut omiaan sovellettavaksi juuri fuusiomusiikin ajatusmaailmaan, joka eräänlaisena ideologiana tai peräti uskontona villitsi entiset jazzmuusikot 70-luvun alussa.
 
Cobham olisi voinut toteuttaa itseään muunkinlaisen musiikin parissa mutta eihän tuo ridepellin soitto mitään kovin mielenkiintoista ole vasurillakaan. Toisin sanoen käsialaltaan, taiteilijanviivaltaan, Cobham on hiukka tylsä, mikä on hänen henkilökohtainen ominaisuutensa (ei ihme että soitti armeijassa) ja sattuu toimimaan vaan niin vietävän "hyvin" tuossa fuusiomaailmassa.
 
Mikä sitten on enemmän ja mikä vähemmän fuusiota, ja onko fuusion nimikkeellä myyty sellaistakin musiikkia joka ei ole lainkaan fuusiota, ovatkin sinänsä kiinnostavia kysymyksiä jotka eivät kai tähän kuulu. Mutta fuusiomusiikin ajatusmaailma, joka edelleen elää ja voi hyvin, ESTÄÄ periaatteessa kyvykkäitä rumpaleita soittamasta niin hyvin kuin he voisivat osata. Ei kai sellaisesta ajatusmaailmasta ole kuin haittaa.
 
Fuusiomaailma yksittäisen soittajan näkökulmasta katsottuna tietysti houkuttelee siksi että voi aina vetäytyä omaan vektoriavaruuteensa tarvitsematta välittää muusikkotovereiden huonoudesta! Myöntäkää pois! Jos basisti kiilaa puolet ajasta eikä suostu ymmärtämään milloin sointu vaihtuu etuiskulla ja milloin taasen iskulla, tulee rumpalille äitiä ikävä, mutta fuusiomusiikin hermeettiseen lumetodellisuuteen voi aina paeta lohtua hakemaan.
 
Me suomalaiset olemme erityisen fuusioherkkää kansaa koska kansallinen kulttuurimme on teknologisesti orientoitunut ja olemme myös hidasjärkistä ja itsepäistä sakkia. Ongelmamme on siis polttavampi kuin juuri kellään muulla ehkä saksalaisia lukuunottamatta.

Fuusiomusassa on pyrkimystä rokin rouheuteen, mutta se jää kiusallisesti puolitiehen. Mingus hoiti musiikkihommat aikoinaan jo niin rouheasti, ettei siihen ole lisäämistä rokkihumuillakaan.

Kefiiri: Mingus hoiti musiikkihommat aikoinaan jo niin rouheasti, ettei siihen ole lisäämistä rokkihumuillakaan.
 
Näin on asian laita, ei ole ihme että Stooges kuppasi juuri Mingusta ja Coltranea. Coltranen musaa kanssa kun kuuntelee niin eiköhän siinä ole rouheudet aika tapissa ilman mitään rokkiakin.
 
Miettikääpä hetken seuraavaa. Väitän että maailma olisi parempi paikka jos fuusiomusiikkia sellaisena kuin me sen tunnemme ei olisi koskaan keksittykään, ts. jos fuusiomusiikki olisi ollut täysin toisenlaista. Ajatelkaa kaikkia niitä mielenkiintoisia kierteitä mitä oli jo 50-luvun oikeassa jatsissa, sekä kaikkia maailman kansanmusiikkeja, sekä klassillisten musiikkimuotojen äärimmilleen vietyä viimeistelyn hienostuneisuutta. Ja futuristista rokinpaukutusta.
 
Eikö näistä elementeistä olisi pitänyt keksiä paljon parempi fuusiomusiikki kuin mikä todellisuudessa syntyi 60-luvun lopulla? Tai oikeastaan ei pidä puhua fuusion "synnystä" koska fuusio syntyi vain koska jazz kuoli.
 
Fuusio on siis jo etymolgisesti kaiken epäonnistumisen perikuva! Jos jazzin piirissä 50-luvulla musiikkeja sekoitelleet hahmot kuten Günther Schuller, Chico Hamilton tai MJQ olisivat onnistuneet pyrkimyksissään paremmin tai laaja-alaisemmin, on mahdollista ETTEI FUUSIOMUSIIKKI OLISI KIUSANNUT MEITÄ MILLOINKAAN!!!
 
Sen sijaan saimme puolivuosisataisen painajaisen. Ei tässä todellakaan näin pitänyt käydä!
 
Miten tästä pääsisi pois ja olisiko jazzin kuolema jotenkin pyörrettävissä? Mielestäni täytyy matkata takaisin 50-luvun todellisuuteen, sille tyypillisiin kysymyksenasetteluihin ja materiaaleihin, ja synnyttää parempi jazzlähtöinen fuusiomusiikki sitä kautta. Jazz on - siis oli - kykenevä suhtautumaan mihin tahansa musiikilliseen materiaaliin ja työstämään sitä.
 
60-luku yritti paljon mutta epäonnistui kaikessa, ja jazz on 60-luvun kenties merkittävin yksittäinen uhri.

Jazz ja fuusio on molemmat ihan marginaalissa. Ne liikuttavat vain murto-osaa ihmisistä.
 
Mun pointti on se, että Billy ja Simon ovat molemmat hyviä rumpaleita. On käsittämätöntä, että täällä mollataan tän tason muusikoita...

hollmi-5: Jazz ja fuusio on molemmat ihan marginaalissa. Ne liikuttavat vain murto-osaa ihmisistä.
 
Mun pointti on se, että Billy ja Simon ovat molemmat hyviä rumpaleita. On käsittämätöntä, että täällä mollataan tän tason muusikoita...
 
Kumpikaan ei lukeudu lemppareihin mutta en mä nyt herrajumala lähtisi niiden uraa kyseenalaistamaan. Ohareitahan sattuu kaikille. Paitsi Gaddille.

Kailis: Ohareitahan sattuu kaikille. Paitsi Gaddille.
 
Oharit sanalle on varmaan teidän murteessa eri merkitys kun meillä.. Joten en ihan ole varma liittyykö tämä asiaan, mutta just katson The Gadd Gangin keikkaa ja Stevellä on räkki... jopa kaksi sivuinen..! =)