Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Mandarax: kidutukseksi.
 
Hahaha..! http://www.pbs.org/wgbh/cultureshoc … ts/theater/images/clockwork_big.jpg
 
No joo... Ei kaikki voi pitää kaikesta. Jos Deliverancekaan ei auennut niin tuskin GR:kään kääntää päätä sen kummemmin - vaikka oma suosikkilevy tuo onkin. Pieni toivo saattaisi olla vielä kenties Watershedillä..? Kannattaa tuo vielä sieltä spotifystä kaivella kuunteluun, on ainakin tuosta alkuaikojen murinasta poikkeavaa kamaa.
 
Ohan nyt Deliverance ja Ghost Reveries aika pirun eri kamaa, en varmasti olisi innostunut Opethista jos mulle olisi isketty Deliverance ekaksi tutustuttavaksi levyksi. Ghost Reveries on kuitenkin lähimpänä Damnationia koko bändiltä, vaikka onhan siinäkin sitä perusdöödistä. Todennut sen kuitenkin tähän asti bändin parhaaksi kokonaisuudeksi.

Oma mielipiteeni/musiikkimakuni on sen tyylinen, että oon jättänyt Blackwater parkista aiemmat tuotokset suoraan kuuntelematta, oon tämmöstä pullamössönuorisoa joka ei voi kuunnella ördäystä huonoilla saundeilla. Ja kyllä, pidän Opethin ekojen levyjen saundeja huonoina. Still life nyt ehkä jossain tapauksissa menee, mutta biisimateriaali ei vain iske. Kyllä jos järjestykseen pitäis laittaa levyt niin Ghost reveries vie voiton helposti. Opethin uudemmat tuotokset ovat muutenkin musiikillisesti mielenkiintoisempia, imo.

Tunpo: Oma mielipiteeni/musiikkimakuni on sen tyylinen, että oon jättänyt Blackwater parkista aiemmat tuotokset suoraan kuuntelematta, oon tämmöstä pullamössönuorisoa joka ei voi kuunnella ördäystä huonoilla saundeilla. Ja kyllä, pidän Opethin ekojen levyjen saundeja huonoina. Still life nyt ehkä jossain tapauksissa menee, mutta biisimateriaali ei vain iske. Kyllä jos järjestykseen pitäis laittaa levyt niin Ghost reveries vie voiton helposti. Opethin uudemmat tuotokset ovat muutenkin musiikillisesti mielenkiintoisempia, imo.
 
Melkeinpä ihan samaa mieltä.
 
Vaikka aina silloin tällöin rakastun bändin vanhempaan materiaaliin, hetkeksi pariksi.

crestfall: ...en varmasti olisi innostunut Opethista jos mulle olisi isketty Deliverance ekaksi tutustuttavaksi levyksi.
 
Hauskaa, itselleni Blackwater Park tai Still Life eivät iskeneet aikanaan itselleni yhtään. Kun armon vuonna 2002 sain hanskaani Deliverancen niin se oli menoa. Sittenpä aukeni ne muutkin hiljalleen.

Mulle taas Ghost Reveries on oikeastaan ensimmäinen näistä uusista levyistä minkä kohdalla alkoi jo vähän mennä maku, ja mun mielestä soundit on kliinisyydessään ja muovisuudessaan jo suoraan sanottuna huonot. Varsinkin rumpujen osalta on jotenkin aika elottoman kuuloista. Still Life, Blackwater Park ja Deliverance on ne suosikit, tosin Deliverancekaan ei soundeiltaan mitenkään päätä huimaa.

Tunpo: Oma mielipiteeni/musiikkimakuni on sen tyylinen, että oon jättänyt Blackwater parkista aiemmat tuotokset suoraan kuuntelematta, oon tämmöstä pullamössönuorisoa joka ei voi kuunnella ördäystä huonoilla saundeilla. Ja kyllä, pidän Opethin ekojen levyjen saundeja huonoina. Still life nyt ehkä jossain tapauksissa menee, mutta biisimateriaali ei vain iske.
 
Samaa mieltä tästä, tosin Deliverance taitaa se meikän lemppari olla. Ghost Reveriesin avulla tosin pääsin bändin metallituotantoon sisään, mutta nykyisin se tuntuu jotenkin liian imelältä

Pakko tulla tänne huutelemaan, vaikka tuskin mielipiteeni täällä ketään merkittävästi liikuttaakaan.
 
Omissa kirjoissa Opethin paras levy on aina ollut Still Life. En tiedä johtuuko se siitä, että levy on konseptilevy, mutta se on joka tapauksessa Opethin ehein kokonaisuus. Levylle ei ole eksynyt yhtään huonoa tai turhaa biisiä, vaan kaikki biisit toimivat itsekseen ja yhdessä.
 
Vaikka Still Lifeä seuranneet levytkin ovat olleet pääsääntöisesti loistavaa kamaa, silti aina joukkoon on eksynyt yksi tai useampi biisi, joka tuntuu turhalta tai ei ole erityisen mieleenpainuva. Blackwater Parkilla se on Patterns in the Ivy, Deliverancella For Absent Friends ja Ghost Reveriesillä molemmat rauhallisista biiseistä (Hours of Wealth ja Isolation Years), jotka eivät ole jääneet sadoistakaan kuuntelukerroista huolimatta päähän. Damnationista en ole koskaan oikein pitänyt lähinnä siksi, että levyltä puuttuu tietty Opethille tyypillinen dynamiikka, eivätkä biisit loista omaperäisyydellään.
 
Watershed alkaa ihan vakuuttavasti, mutta sitten seuraakin Opethin ehkä paskin biisi ikinä: Burden. Pitäisi omistaa sen biisin hirveydelle oma kirjoituksensa. Sitä seuraavat biisit ovatkin sitten niin mieleen painumattomia että järki pois. Sitäkin levyä tullut kuunneltua lukuisia kertoja, mutta kolmesta viimeisestä biisistä minulla on vain epämääräinen harmaa ja mitäänsanomaton möykky, joka on joka kerralla mennyt yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.
 
Mielipidekysmyksiähän nämä ovat. On kuitenkin pakko sanoa, että mielestäni henkilö, joka ei pidä muusta levystä kuin Damnatiosta, ei ole onnistunut pääsemään tähänastisen Opethin tuotannon rikkaimpaan ja mielikuvituksellisempaan ytimeen.

Wild String Of Voodoo Strat:
Vaikka Still Lifeä seuranneet levytkin ovat olleet pääsääntöisesti loistavaa kamaa, silti aina joukkoon on eksynyt yksi tai useampi biisi, joka tuntuu turhalta tai ei ole erityisen mieleenpainuva. Blackwater Parkilla se on Patterns in the Ivy, Deliverancella For Absent Friends ja Ghost Reveriesillä molemmat rauhallisista biiseistä (Hours of Wealth ja Isolation Years), jotka eivät ole jääneet sadoistakaan kuuntelukerroista huolimatta päähän. Damnationista en ole koskaan oikein pitänyt lähinnä siksi, että levyltä puuttuu tietty Opethille tyypillinen dynamiikka, eivätkä biisit loista omaperäisyydellään.
 
Mielenkiintoista. Mun mielestä nämä lyhyet rauhalliset kappaleet tekevät sitä dynamiikkaa albumikokonaisuuden mittakaavassa, ei niinkään yhden kappaleen sisällä. Tuntuisiko Masters Apprenticen tai Blackwater Parkin alku niin raskaalta ellei niitä edeltäisi parin minuutin hiljainen kitaratunnelmointi? Ovat lisäksi kaikki hienoja sävellyksiä.
 
Pakko tosin sanoa, että Isolation Years jäi mulla aikanaan kadoksiin, koska mun CD tökkii sen biisin kohdalla. Kuulemma yleinen bugi

Wild String Of Voodoo Strat: Watershed alkaa ihan vakuuttavasti, mutta sitten seuraakin Opethin ehkä paskin biisi ikinä: Burden. Pitäisi omistaa sen biisin hirveydelle oma kirjoituksensa. Sitä seuraavat biisit ovatkin sitten niin mieleen painumattomia että järki pois. Sitäkin levyä tullut kuunneltua lukuisia kertoja, mutta kolmesta viimeisestä biisistä minulla on vain epämääräinen harmaa ja mitäänsanomaton möykky, joka on joka kerralla mennyt yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.
 
Samaa mieltä, kolme ekaa biisiä ovat edelleen ainoat levyltä joita jaksaa kuunnella. Heritage olikin sitten kokonaisuudessaan juuri tuota epämääräistä massaa, josta ei saanut oikein mitään otetta.
 
Mutta Isolation Yearshan on melkeinpä Ghost Reveriesin paras biisi, bändin parhaita herkkiä biisejä.

Wild String Of Voodoo Strat:
Omissa kirjoissa Opethin paras levy on aina ollut Still Life. En tiedä johtuuko se siitä, että levy on konseptilevy, mutta se on joka tapauksessa Opethin ehein kokonaisuus. Levylle ei ole eksynyt yhtään huonoa tai turhaa biisiä, vaan kaikki biisit toimivat itsekseen ja yhdessä.
 
Olen samaa mieltä. Opethin albumit hyvyysjärjestyksessä (munsta): Sill Life, My Arms Your Hearse, Blackwater Park, Ghost Reveries, Damnation, Deliverance, Morningrise, Orchid, Heritage, Watershed.

Mun mielestä taas Heritage ja Watershed on helposti Opethin parhaita levyjä.

Kyä Ghost Reveries on minulle rakkain Opeth-levy. Koko levyllä on ihan uskomaton tunnelma kansitaidetta myöten ja Isolation Years on yksi maailman kauneimpia kappaleita. Pitääpä laittaa pitkästä aikaa pyörimään kun kotiin pääsee.

Still Life, kyllä.

Mulle toimii Blackwater Parkista Watershediin kaikki melko tasapuolisesti. Vanhempien äänimaailma ei oikein toimi, vaikka etenkin Still Lifellä on hyviä biisejä. Heritageen taas en oikein päässyt sisään. EP:n verran hyviä biisejä ehkä.

Exhausted: Mulle toimii Blackwater Parkista Watershediin kaikki melko tasapuolisesti. Vanhempien äänimaailma ei oikein toimi, vaikka etenkin Still Lifellä on hyviä biisejä. Heritageen taas en oikein päässyt sisään. EP:n verran hyviä biisejä ehkä.
 
My thoughts exactly.

Täytyy mainita, että Opethin biisejä on helvetin hauska soittaa kitaralla. Kun vihdoin saa kymmenminuuttisen biisin kaikki mutkikkaat riffit ja näppäilyt sujumaan, tuntee onnistuneensa ihmisenä

Ghost Reveries on paras. Harlequin Forest aiheuttaa kylmiä väreitä joka kerta.

AnonHero: Ghost Reveries on paras. Harlequin Forest aiheuttaa kylmiä väreitä joka kerta.
 
Ei lisättävää. Helvetin kova lätty. Seuraavana tulee Blackwater Park.

PlaneettaKaravaanari: Täytyy mainita, että Opethin biisejä on helvetin hauska soittaa kitaralla. Kun vihdoin saa kymmenminuuttisen biisin kaikki mutkikkaat riffit ja näppäilyt sujumaan, tuntee onnistuneensa ihmisenä
 
Todellakin. Biisien plokkailusta saa myös saman onnistumisen tunteen, kun viimein pystyy hahmottamaan miten se jännän kuuloinen riffi oikeasti menee. Soittaminen on vielä hauskempaa.
 
Paras levy on kyllä mielestäni Blackwater Park. Ainoa heikompi biisi on Patterns in the Ivy, ja sekin menee hyvin välisoittona. Dirge for Novemberin keskiosa on vähän turhan junnaava, mutta ensimmäiset kolme ja puoli minuuttia ovat niin kovaa tavaraa, että sen antaa anteeksi. Biisin kaksi ensimmäistä särökitarariffiä ovat muuten Peter Lindgrenin kynästä muistaakseni leadeja myöten, ja samalla myös ainoat Peterin tekemät riffit jotka ovat päätyneet Opethin albumille saakka.