Elektroniikka ja soitinrakennus ›

ATIA: Kiitos avustanne! On ollut mielenkiintoista tietoa täällä.
 
Miksiköhän kitaran kielisetit ovat usein sellaisia, joissa paksuin kieli tuntuu muita löysemmältä? Kireyskin saattaa olla pienin verrattuna muihin saman setin kieliin. Olisi kätevämpää jos valmistajat vaikka tekisivät yhden setin joka kokoa, jossa kielten kireys olisi suurin piirtein sama kaikilla kielillä. Sellaiseenkin olisin tyytyväisempi.
 
Nykyään on kuitenkin enemmän vaihtoehtoja tullut kielisarjoihin. DR Strings tekee mm. ainakin 4 erilaista 0,010" Tite-Fit kielisettiä. Harmi vain että en käytä 010 kielisettiä, ne ovat minusta liian ohuita.
 
Suuri osa kitaran tyyppisistä soittimista (piano, harppu) on sellaisia että eri virityksessä olevat kielet ovat eripituisia.
 
Ainoastaan kielen pituutta muuntelemalla voidaan luoda tonaalisesti mahdollisimman yhtenäinen soitin. Korkealle viritetyt kielet ovat lyhyitä, matalalle viritetyt ovat pitkiä.
 
Jos kielestä halutaan tehdä lyhyempi, käytetään punottua kieltä. Näin voidaan käyttää tonaalisesti mahdollisimman yhteneviä kielisarjoja, kun muunnellaan kielen ytimen paksuutta ja kielen kokonaismassaa.
 
Yksisäikeisten (päällystämättömien) kielten osalta tonaalisia eroja voidaan jonkin verran tasoittaa kielten paksuuksia muuntelemalla. Periaatteessa kuitenkin virityksen suhde skaalan pituuteen armottomasti määrää kielen ominaisuuksia:
 
25,5" e' vireessä oleva kieli soi kireähkösti, kun taas vastaavan pituinen päällystämätön g-kieli tummemmin ja selvästi epäharmonisemmin kuin esim. b-kieli.
 
Kielen soinnilliset ominaisuudet määrittyvät paljolti sen suhteesta katkeamistaajuuteen, joka on yksisäikeisillä kielillä sama, paksuudesta riippumatta. Tämän vuoksi päällystämätöntä g-kieltä on helppo venyttää, kun taas varsinkin Fenderissä e'-kieli antaa paljon vastusta.
 
Kielisarjan suunnittelussa voi ottaa lähtökohdaksi sen, että päällystämättömät kielet muodostavat oman "sillan" ja punotut toisen.
 
Tämä ensimmäinen silta on lähtökohtaisesti soinnillisesti melko kirjava joukko, eli kun kakkossiltaa aletaan suunnitella, on vaikea tietää mihin kieleen sointia voisi verrata.
 
Myös päällystämättömien kielten suhteen kitaran skaala muodostaa rajoituksen. Vaikka käyttäisimme minkälaista paksuutta, materiaalia tai muuta, E-kieli ei tässä skaalassa enää käyttäydy samalla tavalla kuin muut. Tämä viritys tarvitsisi optimaalisesti soidakseen paljon pidemmän skaalan.
 
Itse kitaran konstruktio ja taajuuksien korostuminen muuttavat myös kokonaisuutta. Mahonkinkaulaisessa tummasointisessa Gibsonissa voi 46 tuhannesosatuuman kieli soida melko sameasti, vastaava kieli voi olla pidempiskaalaisessa Telecasterissa olla kirkas ja tasapainoinen.
 
Jos nyt halutaan etsiä sopivaa yhdistelmää, jolla tonaalisia eroja voidaan kompensoida, houkuttavaa olisi lisätä vetoa ohuemmista kielistä paksumpiin päin. Tällainen kielisarja tuntuu luonnolliselta, ja esimerkiksi Zachary Guitars ja puolalainen FM strings valmistavat tähän periaatteeseen perustuvia kielisettejä.
 
Nykyiset metallisten kielisarjojen paksuuksia koskevat standardit lienevät syntyneet noin 40-50-luvulla. Ne on luultavasti muusikoiden palautteesta syntyneitä konventioita, joiden avulla myös kielten massatuotanto on voitu standardoida.
 
Tuossa vaiheessa kitaran piti vielä vahvistamattomana tuottaa mahdollisimman suuri volyymi, ja käytettiin niin paksuja kieliä kuin mahdollista, että niitä vielä pystyi soittamaan. e'-kielen paksuus on 0,013".
 
Kielten veto haluttiin pitää tolkullisissa rajoissa ihan kitaran rakenteen takia, vielä 40-luvulla monissa teräskielisissä kitaroissa ei ollut edes kaularautaa.
 
Toinen syy standardin muotoutumiseen on se, että jos ohjenuorana on vain tonaalinen yhtenäisyys, kasvaa kielten äänenvoimakkuuden eli impedanssin ero huomattavasti.
 
Impedanssin kompensoimiseksi siis olisi viisaampaa itse asiassa *pienentää vetoa* kohti alakieliä mennessä.
 
Klassisten kitarakielten valmistuksessa (ilmeisesti osittain valmistusmenetelmien, osittain asiakaskunnan paremman tietoisuuden ja yhtenäisempien tarpeiden vuoksi) tällaisia "standardipaksuuksia" ei ole.
 
Klassisen kitaran kielityksessä pyritään mahdollisimman yhtenäiseen jännitykseen kielten kesken, ja olen nähnyt kielisettien speksejä, joissa kummankin sillan veto aavistuksen nimenomaan puolittain *laskee*, kuitenkin niin, että bassokielet ovat kireämmällä. Tällöin saadaan aikaan nimenomaan hienosäätöä impedanssin suhteen.
 
Sähkökitarassa tilannetta muuttaa muuten vielä se, että päällystämättömät kielet ovat magneettisempia kuin päällystetyt, joten niiden impedanssi on suurempi mikrofonitekniikan vuoksi.
 
Tätä laskevan jännityksen periaatetta, joka luultavasti on kokonaisuuden kannalta se järkevin, soveltaa muun muassa Thomastik-Infeld. Esimerkiksi "Blues Sliders"-kielissä jännitykset on kalibroitu nimenomaan tähän tyyliin.
 
Eli yhteenvetona: Punotun kielen paksuus sinänsä on täysin merkityksetön suure, eli arvioitaessa kielen ominaisuuksia määrätyssä vireessä, tulisi kiinnittää huomio seuraaviin muuttujiin
 
1) virityksen suhde kielen katkeamistaajuuteen
2) impedanssi
3) veto
4) kielen magneettisuus
 
Toki on olemassa materiaalista johtuva kielen ominaissointi eli "timber", joka on kuitenkin riippumaton varsinaisesta harmonisten kerrannaisten tonaalisesta spektristä.
 
No, eipä tämä nyt oikein vastannut sinun kysymykseen, mutta siinä oli ehkä jotain taustatietoa joka liittyy tähän asiaan.