Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Eli mihin se perustuu? Onko ideana se että ikäänkuin kadotetaan tonaalisuus tahallisesti ja sitten palataan takaisin esimerkiksi johonkin soinnun ääneen? Onko tiettyja vaiheita jolloin sooloa lähdetään viemään "ulos"? Onko olemassa joku tietty skaala jota asoitetaan tietyn soinnun/sointujen päälle? Jos ajatellaan vaikka että soitetaan yhtäkin sointua vain, vaikka C:tä, niin miten ja missä vaiheessa ulosvienti tapahtuu?
Kiitos tietäjille!

Ehkä tyypillisimmin "ulos soittamista" harrastetaan dominanttisointujen päälle, jolloin ainakin harjaantuneempien korviin tuntuu ihan luontevalta, että soinnun päälle soitetaan säveliä, joita itse soinnussa ei ole. Toisaalta, nämä alt-ääniksi kutsutut äänet (b9, #9, b5, #5) saattavat paljon käytettynä alkaa kuulostaa jo varsinaisilta soinnun säveliltä, jolloin ne eivät edes kuulosta kovin "ulkona" olevilta, vaikka sitä toki teoreettisessa mielessä ovatkin.
 
Ulos saa toki soittaa ihan minkä soinnun kohdalla hyvänsä ja ihan kuinka paljon vain tahtoo. Tärkeintä on kai juuri nämä siirtymävaiheet, eli miten johdatellaan kuulija luontevasti "suositellusta" asteikosta ulos ja taas lopulta takaisin tutulle ja turvalliselle maaperälle. "Töksähtävä" ulos soittaminen ei yleensä ole suositeltavaa, joskaan tällaisiakaan sääntöjä ei saa luoda: toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Sääntöjä "ulos" soittamiseen lienee yhtä paljon kuin poikkeuksiakin, joten varmaankaan ei ole muuta keinoa kuin kuunnella paljon erilaista musiikkia ja lähestymistapoja siihen (ehdottomasti useilla eri solistisilla soittimilla) sekä kokeilla itse monenlaista. Joskus onnistuu, toisinaan ei, ja joskus tulee vahingossa keksineeksi paljon mielenkiintoisia juttuja.
 
Kannattaa muistaa, että vaikka itse löytäisitkin mielestäsi loistavan keinon päästä turvallisesta asteikosta hetkellisesti ulos, voi se jonkun toisen mielestä kuulostaa vähintäänkin kammottavalta. Jokainen sävel on silti jokaisen soinnun päälle hyvä vaihtoehto, mikäli se voidaan perustella jotenkin. "Vääriä ääniä" ei siis ole olemassakaan, vaikka monien korvaan moni ääni ihan väärältä kuulostaakin. :)

Eli mihin se perustuu? Onko ideana se että ikäänkuin kadotetaan tonaalisuus tahallisesti ja sitten palataan takaisin esimerkiksi johonkin soinnun ääneen? Onko tiettyja vaiheita jolloin sooloa lähdetään viemään "ulos"? Onko olemassa joku tietty skaala jota asoitetaan tietyn soinnun/sointujen päälle? Jos ajatellaan vaikka että soitetaan yhtäkin sointua vain, vaikka C:tä, niin miten ja missä vaiheessa ulosvienti tapahtuu?
Kiitos tietäjille!
 
Yksinkertainen tapa on soittaa "oikeaa" asteikkoa puoli sävelaskelta "pielessä" ja yrittää löytää tyylikkäästi takaisin.

Minä en ole alan asiantuntija vaan aloittelija, mutta tässä jotain omia käsityksiäni asiasta:
 
Eli mihin se perustuu? Onko ideana se että ikäänkuin kadotetaan tonaalisuus tahallisesti ja sitten palataan takaisin esimerkiksi johonkin soinnun ääneen?
 
Juuri näin minä sen näen. "Ulos soittaminen" on eräänlaista harhailua tuntemattomassa, ja tärkeintä on että sieltä täytyy päästä palaamaan sujuvasti takaisin ajoissa. Eksyminen ei vaadi paljoakaan taitoa, takaisin löytäminen sitäkin enemmän.
 
Onko tiettyja vaiheita jolloin sooloa lähdetään viemään "ulos"?
 
Minusta johdonmukaisinta olisi ajatella yleistä draaman kaarta, koska soolonkin tulisi muodostaa jonkinlainen eheä rakenne. Eli aloittaa ns. "selviltä vesiltä" ja alkaa vähitellen viemään sooloa ulospäin ja kohti jonkinlaista huippukohtaa, jonka jälkeen suoritetaan tyylikäs paluu takaisin.
 
Tietenkään mitään säännöstöä ei ole. Yleinen tyylitaju näkyy juuri siinä minkälaisia ratkaisuja improvisoidessa tekee.
 
Onko olemassa joku tietty skaala jota asoitetaan tietyn soinnun/sointujen päälle?
 
Yksinkertaisin esimerkki hieman "ulos" soittamisesta on ALT-asteikko (1 b9 #9 3 b5 #5 b7, melod. mollin 7. aste) V asteen soinnun päälle. Tätä on harrastettu jo bebopin ajoista lähtien ja on sinänsä jo hyvin vakiintunut juttu, eikä siinä mielessä mitään kovin "uhkarohkeaa". Tottumattoman korvaan se kuitenkin kuulostaa melko erikoiselta esiintyessään vaikka tavallisen blueskaavan V asteella miksolyydisen sijaan. V7 on aina hyvin jännitteinen sointu, joten sen päälle myös melodisen jännitteen luominen on hyvin toimivaa, kunhan sen purkaa hallitusti soinnun purkautuessa.
 
Jonkinlainen helposti hahmotettava lähestymistapa on myös soittaa "oikeaa" asteikkoa puolisävelaskelen verran ylä- tai alapuolelta. Soveltuu ainakin lyhyisiin fraasinpätkiin: soittaa ensin sooloa perinteiseen tyyliin, vaikka C-duurisävellajissa II asteen soinnun (Dm7) päälle D-mollipentatonista, nappaa soolosta jonkin lyhyen fraasinpätkän jonka toistaa puolisävelaskelen ylempää (Eb-mollipentatonisessa) ja palaa takaisin.
 
Takaisin palaaminen onkin sitten oma taiteenlajinsa. Yksinkertaisessa tilanteessa takaisin palaaminen kannattaa ajoittaa jollekin sellaiselle sointuvaihdokselle, jossa jännitys purkautuu, vaikkapa perinteinen V7-I. V7:n aikana soittaa itsensä jonkin tulevan soinnun äänen (G7-C -vaihdoksessa siis C, E tai G) läheisyyteen ja vaihdoksen aikana siirtyy sujuvasti takaisin I asteen soinnulle ja sen mukaiselle asteikolle. Kromaattisuus on hyvä apuväline, ja soinnulle palaamista voi bebop-tyyliin venyttää mahdollisimman pitkälle ja soittaa "oikean" äänen viereisiä säveliä ennen paluuta sen korostamiseksi.
 
Vapaan improvisoinnin alueella pidemmälle mentäessä törmää jossakin vaiheessa free jazziin ja siihen väitteeseen, että minkä tahansa soinnun päälle voi oikeastaan soittaa mitä tahansa, kunhan soiton rytmiikka ja fraseeraus on huolellista. Ei kuitenkaan kannata hypätä suoraan uima-altaan syvimmästä päästä sisään...
 
EDIT: Tässähän tuli samaa asiaa monesta suusta. Mikä on tietysti vain hienoa.

Nyt kun olen hieman tutustunut asiaan, niin muutamia asioita tulee mieleen:
 
Ulos soittaminen itsetarkoituksena on mielestäni turha. Rytminen/melodinen fraseeraus, äänen kvaliteetti ja ennenkaikkea kyky kuunnella ovat mielestäni tärkeämpiä asioita.
 
Jos ulos soitetussa melodialinjassa, tai yhdessä äänessä ei ole karaktääriä, eli luonnetta niin se kuulostaa minun korvaani "vahingolta". Olen nyt hieman harjoitellu 9. sävelen kuulemista eri sointujen päälle. Voisin kuvitella, että monen jazzsoiton saloihin tutustuvien soittajien suurin "surma" on liiallisen tiedon hankkiminen ja asteikkojen merkityksetön kelaaminen. Kaikki kuitenkin löytyy kitarasta. Eikös kuuleminen ja musiikki ole tärkeää? Mitä järkeä harjoitella monen oktaavin asteikoita, kun korva ei välttämättä ole kehittynyt edes parin äänen kuulemiseen soinnun sisällä? Tietenkin voitaisiin käyttää esim "sovellettua" Schenker-analyysiä jazzimprovisaatiossakin, eli jonkun asteikon/asteikkokulun vaikka 4-tahdin fraasi voisi olla vaikka pelkkä dominantti. Asteikoilla tietenkin luodaan erilaisia tunnelmia ja kokonaisuuksia.
 
No hieman offtopic, mutta tällaisia asioita on mieleeni putkahdellut. Käsitykset voivat tietenkin muuttua, kun tutustuu asiaan lisää. Mielenkiintoinen työkenttä kuitenkin tämä ajatus improvisaatiosta. Mikä sitten on opittua tietoon perustuvaa improvisaatiota ja mikä laulamista soittimen avulla käyttäen soitossa omaa elämänkokemustaan ja halua tuoda itseään esille soiden. Siinä vasta pulma.

Jos ulos soitetussa melodialinjassa, tai yhdessä äänessä ei ole karaktääriä, eli luonnetta niin se kuulostaa minun korvaani "vahingolta". ja halua tuoda itseään esille soiden. Siinä vasta pulma.
 
Kun tekee saman "vahingon" kolme kertaa peräkkäin, se alkaa kuulostaa tarkoitukselliselta.
Sen jälkeen ei tarvita enää kuin kunniallinen perääntymistie.

"Töksähtävä" ulossoittaminen voi usein antaa tarkoitetun efektin eli "sallittu" tehokeino.

Tuli mieleen Keith Jarrett:n tyyli soittaa "ulos".. tosin Jarrett:n soolot ovat yleensä niin melodisesti vahvoja, ettei tuo ulos-soitto ole edes niin helposti kuultavissa, vaikkakin melodian pätkä olisi selkeästi jostain aivan muusta sävellajista.

Paras aiheesta näkemäni esitys on
 
Dave Liebman: A Chromatic approach to jazz improvisation
(Tarkista kirjan nimi kuitenkin Netistä)
 
Liebman toteaa, että muusikon tulisi ensin soittaa vähintään 10 vuotta
perinteisiä sointuvaihdoksia, ennen musiikillista vapautumista ;)
 
Oma huomioni on, että ulossoittaessaan jazz-soittajat usein vaistomaisesti
soittavat silti samoja tonaalisia ilmiöitä kuin perinteisiä sointuvaihdoksia soittaessaan.
 
MrS

Liebman toteaa, että muusikon tulisi ensin soittaa vähintään 10 vuotta
perinteisiä sointuvaihdoksia, ennen musiikillista vapautumista ;)

 
Varmasti kova jannu tuo Liebmann mutta itse kavahdan tuollaisia lausahduksia, mielestäni ihmisen ikä tai soittovuodet eivät ole mikään syy olla opettelematta tai soittamatta mitä vain, kysymyshän on kuitenkin suorituksesta joka joko onnistuu ja kuulostaa hyvältä tai sitten ei.
Kiitos kaikille vastauksista... täytyypä tästä lähte ulos soittelemaan ;-)

Teoriasta viis, jos kuulostaa hyvältä, mutta usein pystyy teorialla selittämään, miksi kuulostaa hyvältä.

Teoriasta viis, jos kuulostaa hyvältä, mutta usein pystyy teorialla selittämään, miksi kuulostaa hyvältä.
 
Usein? Milloin musiikissa sitten tapahtuu selittämättömiä melodiakulkuja? Käytännössä kaikki on teoriaa kun se tarpeeksi viisaat osaavat sellaiseen muotoon tulkata.
Mitä tulee tekniseen osaamiseen niin sitä voi olla joskus hankalampi selittää.
Nimen omaan teoria on alkanut kiinnostamaan yhä enemmän juuri siksi että improvisointi luonnistuu huomattavasti luovemmin kun tietää mitä kaikkea mihinkin voisi soittaa. Mekaaniset lickejen soittelut alkaa pitkän päälle rasittamaan niin soittajaa kuin kuulijaakin. Uskon että ahkeralla harjoittelulla minäkin pääsen lähemmäksi soittajien taivaasta, täydellisen ilmaisun vapautta ;-)

Usein? Milloin musiikissa sitten tapahtuu selittämättömiä melodiakulkuja? Käytännössä kaikki on teoriaa kun se tarpeeksi viisaat osaavat sellaiseen muotoon tulkata.
 
Tarkoitin, että ensin on/oli soitto ja sitten joku pukee/puki sen teorian muotoon.

Teoriasta viis, jos kuulostaa hyvältä, mutta usein pystyy teorialla selittämään, miksi kuulostaa hyvältä.
 
Voi kysyä: "Soolosi kuulostaa käytännössä todella hyvältä, mutta kuulostaako se hyvältä myös teoriassa?" ;-)

Voi kysyä: "Soolosi kuulostaa käytännössä todella hyvältä, mutta kuulostaako se hyvältä myös teoriassa?" ;-)
 
Olis kyllä hirveää, jos sattuisi käyttämään "väärää" sointukiertoon soveltumatonta asteikkoa.
 
Siihen jäis' soitot!

Olis kyllä hirveää, jos sattuisi käyttämään "väärää" sointukiertoon soveltumatonta asteikkoa.
 
Siihen jäis' soitot!
 
Ei kait se niin hirveää olisi, hirveän kuuloista korkeintaan.

Nokian polyfonisia soittoääniä tarjoavissa kännyköissä on samba(?)piisi, jossa mennään tosi makeasti "ulos" hetkeksi. Soittoäänen nimeä en nyt muista.

Jos äärimmäisyyksiin haluaa mennä, niin kannattaa yrittää blokkailla Coltranen sooloja. Se kaveri taisi oikeasti miettiä, miten voi soittaa väärimmät mahdolliset äänet. Ei pelkällä hyvällä onnella väärin voi niin ulkona soittaa.

Coltrane taisi oikeasti miettiä, miten voi soittaa väärimmät mahdolliset äänet.
 
Tai sitten ei.