Yleistä keskustelua musiikista ›

Pitää lähtee treeneihin, mutta ihan alustavasti voisi muutaman teesin:
(1) historia. -30-luvulta lähtien (siis siitä lähtien, kun Ruotsi alkoi rakentaa kansankotia) siellä on ollut elävä kansainvälinen kosketus. Mustat jazzjäbät rundasivat ja olivat kuin kotonansa Ruotsissa ja Ranskassa. Radio taltioi niiden keikat ja julkaisi levyinä. On ollut luontevaa suuntautua ulkomaille. Suomi löi -30-luvulla rajat kiinni länteen, suuntautui Saksaan ja joutui käymään sodan.
(2) siirtolaisuus. Ruotsissa kuningatarkin on siirtolainen eikä Silvia Suomessa olisi saanut edes oleskelulupaa. Siirtolaisista jenkitkin koostuu, ainoa ero on se, että Ruotsissa on myös oma kantakulttuuri, johon vaikutteet sulautuivat ja jonka takia syntyi "oma soundi". Tääkin on sitä luontevaa kansainvälistymistä.
(3) kansankotimeininki, jossa yhteiskunta takasi mahdollisuudet harrastaa ja esittää. Ruotsissa on perinteisesti luontevaa se, että kun jotain halutaan, niin sille annetaan tukea kunnolla. Näin teeveesarjoille, leffalle, bändikouluille jne, vieläkin.
 
Jep. Paljonhan tässä on kyse yksinkertaisesti siitä, että Ruotsi on Suomeen verrattuna kulttuuriltaan lähempänä länttä kuin itää. Ruotsalainen kulttuuri on enemmän ulospäin suuntautunutta hilipatipippaa-meininkiä kuin sulkeutunutta slaavilaista jurotusta.
 
Ruotsissa ABBAn menestys 70-luvulla havahdutti ihmiset siihen, että viihdeteollisuus voi olla myös kansantaloudellisesti merkittävää bisnestä, kun yksi hassu pop-yhtye tahkosi vientituloja siinä missä ruotsalaisen teollisuuden perinteinen ylpeydenaihe, Volvon autotehdas.
 
Meillä todellista kaupallista vientimenestystä on tullut vasta 90-luvun lopulla. 80-luvulla oli yksi lupaava kulttibändi (Hanoi Rocks), 90-luvun lopulla pari tähdenlentoa (Darude ja Bomfunk MC's) ja sitten yksi saksalaisella kielialueella kunnolla breikannut bändi (HIM), joka on nyt levittäytymässä muillekin markkinoille. Ja nyt siis Rasmus. Ei ihme, että vientikoneisto ja kontaktiverkosto alkaa vasta pikku hiljaa rakentua.
 
Suomessa kotimaisella ja nimen omaan suomenkielisellä musiikilla on perinteisesti ollut korkea osuus levymyynnistä. Levy-yhtiöt eivät vielä 90-luvun alussa uskaltaneet edes sainata englanninkielisiä bändejä. Peer Güntin 80-luvun menestyskauden jälkeen kului melkein vuosikymmen ennen kuin suomalainen englanninkielinen bändi myi kultaa. Suomalainen musiikkibisnes oli äärimmäisen sisäsiittoista: suomalaiset tekivät suomenkielistä musiikkia, jota myytiin vain Suomessa. Muu musiikki tuotiin ulkomailta.
 
Juttelimme juuri eilen Rasmuksen ex-managerin Teja Kotilaisen kanssa, joka on hiljattain perustanut oman tuotantoyhtiön. Sanoin hänelle, että musiikkibisnes on täällä vielä lapsenkengissä Ruotsiin verrattuna. Teja korjasi, että pikemminkin vauvan villasukissa. Levy-yhtiöt melkeinpä närkästyvät siitä, kun niille menee esittelemään valmista tuotetta. Täällä ei ole totuttu siihen, että levy-yhtiö myy levyjä, kustannusyhtiö myy biisejä, ohjelmatoimisto myy keikkoja ja manageri pitää koko paketin kasassa.
 
Miten homma sitten Ruotsissa ja muissa kehittyneemmän musiikkibisneksen maissa toimii? No, bändillä on takanaan manageri jo ennen ensimmäisiä keikkoja. Manageri etsii mahdollisesti bändille sopivan tuotantoyhtiön, joka alkaa tehdä bändistä valmista pakettia, jota voi kaupata levy-yhtiöille ja keikkamyyjille. Järjestetään showcase-keikkoja ja niin edelleen. Varhaisessa vaiheessa mukaan tulee myös kustannusyhtiö, jonka tehtävänä on myydä bändin biisejä eteenpäin. Kaikki tahot hoitavat oman tonttinsa ja mikä tärkeintä, kilpailuttavat muita toimijoita.
 
Suomessa jopa kustannustoiminta on aivan uusi ilmiö. Kustannusoikeudet annettiin automaattisesti levy-yhtiöille vielä pitkälle 90-lukuun. Sitten ihmetellään, miksei täältä tule Max Martinin tapaisia biisintekijöitä, kun kustannusyhtiökulttuuria ei ole olemassakaan.
 
Myös musiikillinen tuotantokulttuuri on Ruotsissa aivan toista luokkaa kuin Suomessa. Kun Suomessa tehtiin 70-luvun lopulla menestyslevyjä Pekka Nurmikallion Microvox-studiossa, jossa vedettiin kerrostalon kellarissa pää kumarassa parille raidalle tuhnuisia pingpong-äänityksiä, Tukholmassa oli jo ABBAn perustama Polar-studio, joka kelpasi niin Led Zeppelinille kuin Rollareille (ja joka ilmeisesti, nyyh, suljetaan piakkoin). Olihan täälläkin tosin Finnvox. Ja onneksi nykyisin jo pari muutakin kansainvälisen tason pajaa.
 
Se vaikutelma, jonka olen itse saanut jutellessani ruotsalaisten muusikoiden, tuottajien, levy-yhtiöihmisten ym. kanssa, antaa ymmärtää että Ruotsista puuttuu juuri se suomalainen peruskateus, josta Jamikin puhui. Siellä pop-vienti on ymmärretty osana kansallista identiteettiä: kaikki osaavat olla ylpeitä toisten menestyksestä ja tajuavat sen, että jokainen kruunu on kotiinpäin.
 
Tässä tuli nyt vain pari kiireistä ja jäsentelemätöntä hajahuomiota. Toivottavasti mukaan ei lipsahtanut liikaa ajatus- ja asiavirheitä.
 
Haluan vielä lopuksi sanoa sen, että jonkun Suomi-Ruotsi-maaotteluasetelman vääntäminen on yhtä typerää kuin toisten suomalaisbändien kadehtiminen.
 
S.A.R.S. -bändit (Scandinavian Action Rock Scene) ovat hyvä esimerkki siitä, miten hyvä yhteishenki vie kaikkia eteenpäin. Samanhenkiset bändit, kuten Hellacopters, Flaming Sideburns, Thee Ultra Bimboos, Backyard Babies, Soundtrack Of Our Lives, Gluecifer, Turbonegro, Nomads jne. ovat veljiä ja siskoja keskenään: komppaavat toisiaan haastatteluissa, vierailevat toistensa levyillä ja keikoilla jne. sen sijaan, että jokainen pitäisi mustasukkaisesti kiinni omasta reviiristään. Siitä voisi ottaa mallia muissakin genreissä.