Rummut: soittaminen ›

J-H:
 
Mihin meni Billy Hart? Olisin vähä- kompannu.

Epämuusikko: Mihin meni Billy Hart? Olisin vähä- kompannu.
 
Meniköhän se alunperin väärään ketjuun?

Kannatusääni Neil Peartille. Vai johtuuko se vaan siitä, että bändin, jossa se soittaa, musiikki on allekirjoittaneelle lähes täydellistä turn-offia, livenäkin ?
Öö...ei.

Kerranki tsänssi nimetä joitaki rumpaleita, joiden soittoa en vaan tajua. Sanahirviö tulossa, rumpalit ovat listassa ymmärtämättömyysjärjestyksessä.
 
Mike Mangini
Mike Portnoy
Thomas Lang
Simon Phillips
Sheila E.
Herman "El Negro" Hernandez
Marco Minnemann
 
Ja, jotta lukija saa jonkunlaista perspektiiviä tohon nimilistaan, niin voin nimetä joitakin rumpaleita, joiden soitossa löytyy mun mielestä se olennainen rumpujensoittojuttu.
 
Abe Laboriel Jr., Ringo Starr, Steve Jordan, Matt Chamberlain, Levon Helm, Antonio Sanchez, Fredrik Dahl (Bo Kaspers), Bengt Lagerberg (The Cardigans), Mikko Kaakkuriniemi (suomen kovin jäbä).

En oikein ymmärrä tuota Simon Phillipsiä muuten kuin että moni närähti ainakin Toto ja The Who pesteistä. Molemmat olivat tietyssä mielessä ns. mission impossible-tyyppisiä tehtäviä, joista kuitenkin selvisi mielestäni ihan kunnialla.
Jeff Beck 1980;
http://www.youtube.com/watch?v=ij7yR0LubxY
The Who 1989;
http://www.youtube.com/watch?v=RVjZk0Hdpg8&feature=related
Toto 2007;
http://www.youtube.com/watch?v=I6apwAZHzkw
Yliarvostetuin? Ok.
Mä pistän perusvarman eli Larssin.

Kailis: The Who 1989;
http://www.youtube.com/watch?v=RVjZk0Hdpg8&feature=related
 
Mielestäni tämä ei kuulostaisi yhtään miltään ilman Entwistlen bassoshow'ta, soitto on kuin Townshendin tylsimmältä soololevyltä (jota ei ole julkaistu eikä kai koskaan julkaistakaan).

velipesonen: Mielestäni tämä ei kuulostaisi yhtään miltään ilman Entwistlen bassoshow'ta, soitto on kuin Townshendin tylsimmältä soololevyltä (jota ei ole julkaistu eikä kai koskaan julkaistakaan).
 
Aika tylsää on juu mutta ei siinä rumpali paljoa tylsistä.
Siis eikö Townshendillä ole yhtään tylsää soololevyä? Eikö edes tylsää hetkeä?

Kailis: En oikein ymmärrä tuota Simon Phillipsiä muuten kuin että moni närähti ainakin Toto ja The Who pesteistä. Molemmat olivat tietyssä mielessä ns. mission impossible-tyyppisiä tehtäviä, joista kuitenkin selvisi mielestäni ihan kunnialla.
-
The Who 1989;
http://www.youtube.com/watch?v=RVjZk0Hdpg8&feature=related

 
Just tuo The Who pätkä osoittaa sen, mikä mua tossa Phillipsissä nyppii. Se menee jotenki aina niin tolla signaturetyylillään ja -soundillaan bändiin ku bändiin, eikä muokkaa lähestymistapaansa kulloisenki bändin soundiin sopivaksi. Phillipsillä kaikenlisäksi on hyvinkin omaleimainen ja tunnistettava soundi ja tyyli (josta sinänsä pisteet kotiin!), joten se kuulostaa useimmiten erittäin päälleliimatulta tollasissa tapauksissa.
 
Zak Starkey The Whossa ja Abe Laboriel Jr. Paul McCartneyn kanssa onnistuu mun mielestä huomattavasti tyylikkäämmin tossa oman soiton ja Moonin tai Ringon soiton fuusiossa ja tuo sen soundin ja fiiliksen 2000-luvulle.
 
Just ku on kyse tälläsistä vanhan koulukunnan legendabändeistä, niin se on mun mielestä erittäin tärkeätä että siitä musasta hiffaa sen olennaisen fiiliksen ja soundin ja yhdistää sen nykyaikaan.

Lemon: Just tuo The Who pätkä osoittaa sen, mikä mua tossa Phillipsissä nyppii. Se menee jotenki aina niin tolla signaturetyylillään ja -soundillaan bändiin ku bändiin, eikä muokkaa lähestymistapaansa kulloisenki bändin soundiin sopivaksi. Phillipsillä kaikenlisäksi on hyvinkin omaleimainen ja tunnistettava soundi ja tyyli (josta sinänsä pisteet kotiin!), joten se kuulostaa useimmiten erittäin päälleliimatulta tollasissa tapauksissa.
 
Zak Starkey The Whossa ja Abe Laboriel Jr. Paul McCartneyn kanssa onnistuu mun mielestä huomattavasti tyylikkäämmin tossa oman soiton ja Moonin tai Ringon soiton fuusiossa ja tuo sen soundin ja fiiliksen 2000-luvulle.
 
Just ku on kyse tälläsistä vanhan koulukunnan legendabändeistä, niin se on mun mielestä erittäin tärkeätä että siitä musasta hiffaa sen olennaisen fiiliksen ja soundin ja yhdistää sen nykyaikaan.
 
Joka sana asiaa, paitsi ei minun mielestäni tarvitse olla nykyaikainen jos on vain tarpeeksi hyvä. Kuka päättää mikä on nykyaikaista ja mikä ei? Rumpalienkin tekemisiä ohjaavat kaikenlaiset muodit, muoti-ilmiöt joista merkittävä osa on sellaisia ettei olisi väliksi vaikkeivät olisi milloinkaan syntyneetkään.
 
Kailis: Aika tylsää on juu mutta ei siinä rumpali paljoa tylsistä.
Siis eikö Townshendillä ole yhtään tylsää soololevyä? Eikö edes tylsää hetkeä?
 
Tylsiä on montakin mutta se kaikkein tylsin on vielä julkaisematta, ellei sellaisena sitten pidä juuri tuota Whon vuoden 89 limboilukiertuetta. Se on kuin tylsyyden oppikirjasta, kirjoittanut Phil Collins. Ja kas kummaa Collins oli vierailevana solistina tuolla kiertueella.

Kuuntelin Substitutet sekä Phillipsillä (1989) että Starkeyllä (2006). Ihan ok cover-versioita ihan ok biisistä. Setä-Daltreyn ääni kuulostaa vastenmieliseltä, mutta molemmat rumpalit hoitavat hommansa ihan asiallisesti. Molemmat kuulostavat erilaiselta eikä kumpikaan kuulosta Keith Moonilta. Phillips rönsyilee ehkä vähän vähemmän, mutta ei ole kauheasti tarvettakaan kun bändissä on vielä Entwhistle soittamassa bassoa ja perkkuheppukin mukana. Ei mulla muuta.

Ei mun mielestä Whossa saa soittaa rumpuja kukaan muu kuin sellainen joka mättää koko ajan kuin hullu ja keikan lopuksi räjäyttää rummut. Sydämeen sattuu kertoa tämä mutta Zak Starkeyn ja etenkin Pino Palladinon kanssa Who joutaa mikkihiiri-osastolle!

Kuuntelin tämän: http://www.youtube.com/watch?v=oyR3TzIgi-U&feature=related
 
Ei tuossa kyllä tod ollu lähellekään samanlaista menoa ja meisinkiä kuin alkuperäisvedossa. Ihan juuttaan kliiniä ja tympeetä tulkintaa tohon biisiin. Ja mä tykkään kovasti Phillipsin soitosta esim. Totossa. Mut tuohon ei kyllä istu. Tai istuu, mut tylsästi.

Tykkään sen verran Simon Phillipsin (eikun siis tuottajan...;) rumpusovituksista tällä The Pretendersin Get Close-platalla (jolla muuten yhden raidan soittaa eräs Steve Jordan), että Simo välttää Minun Mahtavan Tuomioni :)
 
Komea biisi (varsinkin finaali ja tuo VirveliSoundi) :
http://www.youtube.com/watch?v=Xw64lF5z_r0
 
Tämä tunnetumpi :
http://www.youtube.com/watch?v=GwdZPzz2qLE
 
Ja tämä symppis biisi ja sen soittaminen :
http://www.youtube.com/watch?v=5s-jaAzzxos
 
EDIT. Porcaro on Toton Rumpali.

Kerran kun aloin purkaa ahdistustani Whon vuoden 89 kiertueesta, joka silloin lähes romahdutti elämänhaluni - ja oikeastaan tekikin sen - eräs fiksu huomautti että Simon Phillips on sentään soittanut Moonlight Shadow'n. Minä en sitä tiennyt koska Pierre Moerlen on videolla.
 
Simon Phillips siis saa kaiken anteeksi koska on soittanut Moonlight Shadow'n mutta Pete Townshend ei saa koskaan anteeksi että palkkasi Phillipsin Whohun.

velipesonen: Ei mun mielestä Whossa saa soittaa rumpuja kukaan muu kuin sellainen joka mättää koko ajan kuin hullu ja keikan lopuksi räjäyttää rummut. Sydämeen sattuu kertoa tämä mutta Zak Starkeyn ja etenkin Pino Palladinon kanssa Who joutaa mikkihiiri-osastolle!
 
Anna tähän joku musiikillinen peruste.

Epämuusikko: Anna tähän joku musiikillinen peruste.
 
Whon saavutukset perustuivat yhtyeen jäsenten keskinäiseen kilpailuun. Tätä he ovat itsekin alituiseen haastatteluissa korostaneet. Pelkkä kilpailu ei tietenkään riitä koska bändin soitto on kollektiivista toimintaa, mutta juju tässä on että Whossa sisäistä kilpailua siedettiin brakaamatta huomattavasti tavanomaista enemmän.
 
Jos asiaa arvioi objektiivisesti, niin sisäisen (soitannollisen) kilpailun sieto bändin sisällä on ainakin Suomessa hyvin lähellä nollaa. Olemme siis SUVAITSEMATTOMIA ja tämä on huono asia! Live at Leedsilla kuultava Who on esimerkki suvaitsemattomuuden täydestä vastakohdasta. Vaatii tietysti sekä mielikuvitusta että älyllistä kapasiteettia ymmärtää, milloin sisäinen skabaaminen alkaa heikentää kollektiivista musiikkisuoritusta eli missä se kuuluisa raja kulkee.
 
Toinen asia mistä voisi huomauttaa on huumori. Keith Moonin huumori meni joskus aika pahasti yli pelkän hölmöilyn puolelle, mutta on merkillepantavaa että tämä liittyi lähes täysin hänen elämäänsä esiintymislavan ulkopuolella. Soiton perusteella pitää todeta että kaveri oli aidosti huumorintajuinen ja pystyi vielä päälle päätteeksi olemaan hauska.
 
Frank Zappa aikoinaan valitti että huumoria ei hyväksytä. Ei niin! Jos sitä ei hyväksytä Amerikassa niin tuskinpa sitten myöskään ainakaan Härmässä.
 
Nykyinen Who ei enää perustu kilpailuun vaan on Townshendin kitarajyrinää ja muille jää mitä jää. Vaikka Zak Starkey aksentoi soittonsa erittäin ilmeikkäästi, hän operoi omalla raiteellaan kuin humppamuusikko ikään ja samaa pitää vielä suuremmalla syyllä sanoa Pino Palladinosta, joka vaikuttaa humppamuusikolta aivan ideologisestikin.
 
Kenney Jones ei ollut Keith Moon mutta vaikutti jonkinlaiselta välttävältä minimiratkaisulta jolla käytiin ottamassa Rapakon takaa isot rahat pois. Vuoden 89 kiertueen miehitys sitten romahdutti täydellisesti koko paketin, kaiken sen kauniin mihin olin elämässäni kiihkeästi uskonut. Tavallaan Who on minulle uskonto koska on niin tavattoman vähän tämmöisiä bändejä joissa em. suvaitsevaisuus todella toteutuu ja toimii taiteen palveluksessa, peräti luovalla tavalla.
 
Esittämäni vaatimus, että Whon rumpalin pitää "mättää kuin hullu ja räjäyttää keikan lopuksi rummut" oli siis kärjistys jolla tahdoin kohdistaa huomion siihen häikäilemättömyyteen mitä suuren taiteen luominen väistämättä vaatii. Kenney Jonesin jälkeisellä Wholla ei tästä ole ollut mitään tietoa.

Policen Copeland-Sting sähköily oli dokkareista päätellen aika ajoin aikas tapissa myös. Siitäkin syntyi jotakin mikä puhutti ihmisiä. Tällaista bändin sisäisen kilvoittelun mahtavuutta on jotenkin tosi helppo lähteä komppailemaan ja onhan siinä vinhaa perääkin. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja vain lopputuloksella on väliä, keinoilla ei.

Samankaltaista sanoin David Liebman bändikemioista jazz-ympäristössä. Itse olen hyvinkin allerginen huonoille henkilökemioille, mutta en olekaan ensisijaisesti esiintyjä.

passe: Policen Copeland-Sting sähköily oli dokkareista päätellen aika ajoin aikas tapissa myös. Siitäkin syntyi jotakin mikä puhutti ihmisiä. Tällaista bändin sisäisen kilvoittelun mahtavuutta on jotenkin tosi helppo lähteä komppailemaan ja onhan siinä vinhaa perääkin. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja vain lopputuloksella on väliä, keinoilla ei.
 
Tulee assosiaatioita Tähän Creamin Rytmiryhmään Jack bruce-Ginger baker!!. Joitten välillä tais olla kyse aika isoista volttien määristä:).