Kitarat: kitarakamat ›

En oikein tiedä onko tässä ketjussa nyt sellaista tahallista väärinymmärtämistä vai ihan aitoa kapeakatseisuutta, mutta itselleni asia näyttäytyy yksinkertaisesti näin: relikointi on vain yksi viimeistelyvaihtoehto monista. Samoin kuin kitaran värikin. Tekeekö tiukkaa hyväksyä myös muita värejä kitaraan kuin niitä mitä itsellä sattuu olemaan lankuissa? Kaikki väritkään eivät ole yhtä helppoja toteuttaa, ja jotkut värit maksavat enemmän kuin toiset saman mallinumeron soittimissakin. Ja miten halpa se soitin olisikaan kokonaan ilman maalia ja lakkaa.. Alkaako jo harmittaa että maksoit kitaroistasi todennäköisesti satkun tai pari ekstraa pelkästä maalipinnasta? Ovatko ihmiset nykyään niin kiireisiä, etteivät ehdi edes maalaamaan omia kitaroitaan? Ainoa oikea goldtopkin on kumminkin se itse autotallissa spray-purkilla hellyttävästi pieleen väännetty kuosi.
 
Valmistusviat, jaa-a. Jokuhan voi olla sitäkin mieltä että nitrolakka on ihamperseestä kun se sulaa vääränlaiseen telineeseen. Miten typerää sekin sitten on, että joku haluaa nimenomaan nitrolakatun instrumentin, kun se on kerran polylakkaa epävakaampaa ja ehkä jopa rinnastettavissa valmistusvikaan. Entä lespan lapakulma, joka lähestulkoon varmistaa että soitin halkeaa lavasta kun se ottaa osumaa. Miksi kaikkiin kitaroihin ei muuten asenneta luusatulaa, kun se olisi aina absoluuttisesti muovia parempi. Mihin vedetään se valmistusvian raja, ja minkä verran tyylin tai fiiliksen takia saa uhrata instrumentin 'täydellisyyttä', ettei kenenkään tarvitse puistella päätään ja mutista hihaansa kuinka ei vaan ymmärrä? Ja mikä on muuten sitten se hyväksyttävä hinta jonka soittimestaan saa maksaa pelkän kuosin tai fiiliksen vuoksi, kun sitäkin teemaa tässä sivuttiin?
 
Viimeistelyn laatu taas ei liity mitenkään itse relikointiin. Reunalistatkin voi laittaa huonosti, mutta se ei silti varmaan tarkoita että reunalistojen laittaminen on aina automaattisesti perseestä. Amfisoundhan muuten tarjoaa myös 'Kelo' -nimistä mallistoaan, jossa on ulkonäöllisesti haettu vanhan puun ja metalliromun sekoitusta. Soitteleppa Amfin pojille ja kysy, että kun se puurunko on vanhennettu näyttämään kymmeniä- tai jopa satoja vuosia vanhalta, niin montako voimasointua se soitin enää kestää ennenkuin se hajoaa tomuksi. Kun käytännössähän tuossa relikoinnissa on jo vähennetty kitaran käyttöiästä kymmeniä vuosia. Voi luoja.
 
Romuromantiikka nostelee päätään muuallakin, miksei soittimissakin. Joku jo linkitteli rotta-autoja, ja onhan joissain piireissä siistiä mm. ruostuttaa auton konepelti. Ei se siihen vanhan bemarin tekniikkaan varmaan juurikaan vaikuta vaikka konepelti olisikin ruostutettu - samalla tavalla kuluttaa polttoainetta ja kilometrejä. Eikä varmaan saa ajamalla sen näköiseksi, vaikka olisikin mukava kuskin muistella, millä reissulla mikäkin ruusu puhkesi siihen pintaan. Sisustusliikkeissä myydään hirveään hintaan jotain vanhoja perunalaatikoita tai muuta 'antiikkista' puuroskaa, valurautaakin näkee, kaikenlaista sisustussaranaa ja ties mitä outoa vinkkeliä. Toiset ostelee vanhoja ompelukoneita, putkiradioita tai seinäkelloja pelkästään koristeeksi. Huuto.netissä myydään vanhoja kahvipaketteja, sikarilaatikoita ja kaikenlaista muuta vanhaa krääsää, joita ihmiset ostavat vain sen tietyn tyylin vuoksi - ja mitä patinoituneempi, sen kalliimpi, vaikkeivät ostajat itse olekaan todistaneet sen nimenomaisen Pauligin peltipurkin sinnittelyä ilmakehää vastaan. Kaverikin hommasi antiikkiset puusukset ja vanhan matkalaukun Volvo Amazoninsa kattotelineeseen pelkän tyylin vuoksi - veikkaan että uutukaiset Rossignolit ja vedettävä keinokuitumatkalaukku eivät olisi oikein istuneet kontekstiin. Eikä muuten ole varmasti niillä suksilla hiihtänyt metriäkään.
 
Siis: vaikka olisitkin todennut että juuri punaisessa SGssä ja valkoisessa telessä on parhaat efektit, kaikki kitaristit eivät välttämättä tule samankaltaiseen johtopäätökseen - koskaan. Tämä asetelma ei tarkoita kuitenkaan että sinä tai se banaaninkeltaisella Ibanezilla soittava pitkätukka olisi välttämättä väärässä, vaan yksinkertaisesti makuja on monia, ja molemmat voivat olla tahollaan oikeassa. Toiselle toimii uudenkarhea ESP-hevikeihäs ja toiselle sunburst strato, ja joku voi tykätä sellaisestakin soittimesta, joka näyttää siltä että sen päältä on ajettu autolla. Se saattaa sopia sisustukseen, bändin imagoon, tai sitten vaan siitä lähtee paras blyyssi kun se heijastelee artistin kolhittua sielua. Kaikilla ei tosiaan ole aikaa, mahdollisuutta, kärsivällisyyttä tai halua vetää sitä stratoa keikkabussin peräkoukussa pariakymmentä vuotta sen tietyn lookin saamiseksi. Voi tulla tippa linssiin kotisoittajalla, kun kolmenkymmenen vuoden yhteiselon kunniaksi taas kaivaa stratonsa päivittäiselle sängynlaitakeikalle, eikä pinnassa ole vieläkään kuhmun kuhmua. Siinä toivottavasti jonkinlaista ideaa, jota keskusteluaiheen otsikossa peräänkuulutit - vaikka varmaan tämän kaiken olisit itsekin voinut päätellä. Tynnyrinkantta raottaessa kannattaa muistaa, että erilaiset näkökannat eivät ole välttämättä vaaraksi omalle maailmankatsomukselle, ja lakritsikin voi olla aivan hyvää vaikka se olisikin vain nössö versio salmiakista.
 
Disclaimer: en omista relikoitua instrumenttia, enkä ole näillä näkymin aikeissa omistaakaan. Monet ovat silti ihan tyylikkään näköisiä (MadMatt, erittäin hieno keppi sinulla), enkä ihmettele että ne löytävät omistajansa. Keltaisen Ibanezin omistajat ovat myös varmasti hienoja ihmisiä, valinnastaan riippumatta.