Rock, pop, alternative ›

Mohla: Oli kyllä kieltämättä erittäin mielenkiintoinen dokkari tuo PJ20. Nosti hyviä viboja pintaan, vaikka en supersuperfani olekaan.
 
Emmä tiedä, mulle jäi vähän vaisu fiilis tosta. Helvetisti materiaalia kasattuna kahteen tuntiin ja silti jäi jotenkin pinnallinen fiilis. Kiinnostavia olivat 90-luvun alun kuvat ja aikalaisten haastattelut, samoin Ticketmaster-oikeudenkäynti. Voi tietysti olla, että pitäisi katsoa vielä uudelleen.

Mää tykkäsin kovasti, mutta ehkä olis saanu olla enemmän juttua levyistä ja niitten teosta...
Tänään onki sitte kuunneltu PJ-levyjä debyytistä alkaen. Isoimmin potkii kyllä meikään No Code.

muulipetteri: Mää tykkäsin kovasti, mutta ehkä olis saanu olla enemmän juttua levyistä ja niitten teosta...
 
Olisi ollut varmaan mielenkiintoista sekin, tässä dokkarissa keskityttiin bändin syntyyn, jäsenten välisiin suhteisiin ja kuinka ne on selvinneet niin kauan. Aika paljon oli myös livetaltiointeja.

daredevil: Aika paljon oli myös livetaltiointeja.
 
Cornellin ja Vedderin leikkimielinen painipätkä Hunger Striken livevedossa pisti kyllä hymyilemään :) Samoin tämä http://www.youtube.com/watch?v=MGKJ4Re_4_A
 
Mulle Pearl Jam on ollut sellainen hyvän meiningin pändi. Ei ole väliä vaikkei olisikaan hurjia virtuooseja messissä, pääasia että on hauskaa :) Tuntuu että kaikilla '90 Grungepändeillä oli hyvä meininki ja tulivat kaikki keskenään hyvin juttuun. :)

Dokkarin alku oli hyvä ja kiinnostava, mutta loppua kohden koko pätkä meni ihmeelliseksi. Oli vähän koomista nähdä niitä pätkiä, kun Eddie Vedderillä nousee taiteellisesti kusi hattuun ja hän alkaa selitellä, miksi juuri HÄNEN pitää tehdä bändin biisit. Surkeinta oli, että muiden oli ilmeisesti alistuttava tuon taiteellisen näkemyksen alle ja tuloksena oli sitten juuri noita löysiä renkutuksia ja outoja ratkaisuja. Loppupuoli muutenkin toi esille vähän oudosti tietynlaista "VH-1-kehumista", kun sitä on aiemmin pitänyt Pearl Jamia vähän erilaisessa valossa.

Lastinen: Dokkarin alku oli hyvä ja kiinnostava, mutta loppua kohden koko pätkä meni ihmeelliseksi. Oli vähän koomista nähdä niitä pätkiä, kun Eddie Vedderillä nousee taiteellisesti kusi hattuun ja hän alkaa selitellä, miksi juuri HÄNEN pitää tehdä bändin biisit. Surkeinta oli, että muiden oli ilmeisesti alistuttava tuon taiteellisen näkemyksen alle ja tuloksena oli sitten juuri noita löysiä renkutuksia ja outoja ratkaisuja. Loppupuoli muutenkin toi esille vähän oudosti tietynlaista "VH-1-kehumista", kun sitä on aiemmin pitänyt Pearl Jamia vähän erilaisessa valossa.
 
Öh. Ootko varma, että katoit saman dokkarin ku mä?

Mohla: Öh. Ootko varma, että katoit saman dokkarin ku mä?
 
Kieltämättä hämmentävää. En muista kyllä tuollaista kohtaa tuosta :)

Mohla: Öh. Ootko varma, että katoit saman dokkarin ku mä?
 
Enköhän:) Eikö kellekään muulla tullut samoja ajatuksia? Kyllä noi jutut oli peitelty hymyihin ja muihin, mutta kyllä tuosta oli selvästi nähtävissä Vedderin tietty hallinnan ottaminen. Vedder itse sanoi, että keulakuvana hänen piti olla vastuussa myös musiikista. Gossard ilmaisi asiaan oman kantansa, mutta myönsi sitten, että Vedder on sellainen musiikillinen nero, että käy asia noinkin. Jokaisella on toki omat mieltymyksensä, mutta kyllä minulle ainakin suurissa osin ennen Vedderiä sävelletty Ten edustaa yhtyeen parasta antia ja homma lähti väärään suuntaan sen jälkeen. Toki ymmärrän senkin, että on ihan luonnollista, että vokalistin panos ajan myötä kasvoi sävellyspuolellekin. Muutenkin dokkarin "keikkapaikkojen tunnelman haistelu ja biisilistan tekeminen sen mukaan" on omasta mielestäni ihan älytöntä paskaa. Oliko se Jeff Ament, kun nauroi, että hankalalle yleisölle voisi olla hyvä vetää viisi hittibiisiä vaikka ensimmäiseksi, mutta sen sijaan esille tuodaan jotain vähän erikoisempia veisuja, mitkä on sitten valittu Vedderin toimesta ennen keikkaa. Ihan siistiä toki, että jokainen keikka sisältää jotain ylläreitä, mutta rajansa kaikella.
 
Eihän tuo leffa kovin syvälle itse Pearl Jamiin mennyt. Ei siinä käsitelty pahemmin bändin sisäisiä ristiriitoja tai muita ongelmia. Jotenkin tuosta jäi bändin osalta vähän teennäisen siloiteltu kuva, mikä ei varmasti ole realistinen. Syntytarina oli kyllä mielenkiintoinen ja haastatteluille oli paikkansa.

Lastinen: Muutenkin dokkarin "keikkapaikkojen tunnelman haistelu ja biisilistan tekeminen sen mukaan" on omasta mielestäni ihan älytöntä paskaa.
 
Tuohan on pikemminkin hienoa fanien palvelua, ettei soiteta samaa settiä illasta toiseen. Samalla estää bändinkin tylsistymistä.

Lastinen: Enköhän:) Eikö kellekään muulla tullut samoja ajatuksia?...
 
Jaa, musta tuo on sitten aika tulkinnanvarainen homma. Kuulostaa vähän samalta, kun nainen saa riidan aikaan siitä, että "no, kun musta TUNTUU et sä tarkotit sitä ja tätä." ;) Ei se mitään, kaikki ei tykkää Vedderistä ja mikäs siinä. En mäkään sitä mitenkään jumalana pidä.
 
En kyllä silti ihan samalla tavalla osaa hyvällä tahdollakaan nähdä noita sun väittämiä juttuja. Mutta no, samapa tuo mulle oikeestaan.

Lastinen: Enköhän:) Eikö kellekään muulla tullut samoja ajatuksia? Kyllä noi jutut oli peitelty hymyihin ja muihin, mutta kyllä tuosta oli selvästi nähtävissä Vedderin tietty hallinnan ottaminen. Vedder itse sanoi, että keulakuvana hänen piti olla vastuussa myös musiikista. Gossard ilmaisi asiaan oman kantansa, mutta myönsi sitten, että Vedder on sellainen musiikillinen nero, että käy asia noinkin. Jokaisella on toki omat mieltymyksensä, mutta kyllä minulle ainakin suurissa osin ennen Vedderiä sävelletty Ten edustaa yhtyeen parasta antia ja homma lähti väärään suuntaan sen jälkeen. Toki ymmärrän senkin, että on ihan luonnollista, että vokalistin panos ajan myötä kasvoi sävellyspuolellekin. Muutenkin dokkarin "keikkapaikkojen tunnelman haistelu ja biisilistan tekeminen sen mukaan" on omasta mielestäni ihan älytöntä paskaa. Oliko se Jeff Ament, kun nauroi, että hankalalle yleisölle voisi olla hyvä vetää viisi hittibiisiä vaikka ensimmäiseksi, mutta sen sijaan esille tuodaan jotain vähän erikoisempia veisuja, mitkä on sitten valittu Vedderin toimesta ennen keikkaa. Ihan siistiä toki, että jokainen keikka sisältää jotain ylläreitä, mutta rajansa kaikella.
 
Eihän tuo leffa kovin syvälle itse Pearl Jamiin mennyt. Ei siinä käsitelty pahemmin bändin sisäisiä ristiriitoja tai muita ongelmia. Jotenkin tuosta jäi bändin osalta vähän teennäisen siloiteltu kuva, mikä ei varmasti ole realistinen. Syntytarina oli kyllä mielenkiintoinen ja haastatteluille oli paikkansa.
 
Tenhän kuulostaa tosi paljon Mother Love Bonelta verrattuna myöhempiin levyihin ja Ten oli selkeästi vielä MLB:n jälkihuuruja. Vs.:kin on jo aika eri maailmaa kun Eddie sai enemmän itseluottamusta.
 
Tavallaan noista Gossardin (varsinkin) ja muiden kommenteista paistoi läpi tietty puolihuvittunut sarkasmi Eddietä kohtaan, joka taisi ottaa homman hieman enemmän tosissaan kuin muut. Onhan se arvostettavaa, että tehdään hommat oman pään mukaan ja soitetaan mitä huvittaa, toisaalta sen voi nähdä pöhöttyneenä elitistisyytenäkin faneja kohtaan. Vastarannankiiskeydessäkin on kuitenkin tiettyä viehätysvoimaa, joka kiteytyy PJ:ssä hyvin. Kyllähän muut heput vähän ihmettelivätkin, että mites tässä näin nyt kävi, että Eddie otti vallan... :)
 
Täytyy sanoa, että amerikkalaiset osaa tuon fiilistelyn jalon taidon ja se näkyy tuossa dokkarissakin hyvin. Vastaavassa suomalaisessa dokkarissa istuttais kuistilla räntäsateessa ja poltettaisiin hiljakseen kessua. :D Molempi parempi.
 
Mitä muuten 2003 NY keikalla tapahtui? Olin juuri veskissä kun se yleisön buuauskohtaus tuli...

Mitä muuten 2003 NY keikalla tapahtui? Olin juuri veskissä kun se yleisön buuauskohtaus tuli...
 
Soittivat jotain G W. Bushiin liittyvää kappaletta ( ainakin nimi viittasi ) ja Eddiellä taisi olla jonkinsortin bush-naamari tai muuta rienaavaa... En muista tarkalleen.

Juuri näin.
 
Some rude members of the crowd start booing during Bushleaguer. Eds response: I busted out the nice suit for you, yeah? Ahhhhh, yeah. You didnt like that one. I dont understand. Maybe you like him cuz hes gonna give you a tax cut. Maybe you like him because he is a real guy, that relates to you, because he is so down home. Crowd starts chanting: USA, USA, USA! Ed responds: Im with you. USA. I just think that all of us in this room should have a voice in how the USA is represented. And he didnt allow us our voice. Thats all Im saying. We love America. I am standing on a stage in front of a big crowd. I worked in a good damn drug store. I love America, right? (Some people are yelling play some fucking rock and roll!) This is good, this is open, honest debate, and thats what it should be. If you keep this back and forth good things will happen. If you dont say anything, you dont know what will happen. Cause we are on a brink of forever. And if we dont participate on where this thing is going, when where we are the number one super power in the world, you want to have a part in it and make sure it is a good thing, yeah? Plus or minus, be active. This is a good thing. The band continues with a searing Know Your Rights followed by RITFW, during which some in the crowd are flipping the bird and throwing projectiles.) Ed repeats the U-S-A chant a few times, says Thank you, good night, and slams the mic stand down. The band is obviously upset and they leave the stage. Smile, Indifference and Soldier Of Love were on the setlist and not played.

Mulla olis yksi ylimääräinen lippu Tukholman keikalle B-katsomoon, jos jotakuta kiinnostaa 66,5€ (580SEK) Pikaviestiä tulemaan

C: Emmä tiedä, mulle jäi vähän vaisu fiilis tosta. Helvetisti materiaalia kasattuna kahteen tuntiin ja silti jäi jotenkin pinnallinen fiilis. Kiinnostavia olivat 90-luvun alun kuvat ja aikalaisten haastattelut, samoin Ticketmaster-oikeudenkäynti. Voi tietysti olla, että pitäisi katsoa vielä uudelleen.
 
Tulipa vahingossa kateltua tuo dokkari Teemalta, ja viimeisellä puolituntisella tuntui, että dokkarilla ei ollut enää mitään annettavaa. Olisin mielelläni kanssa katellut noita vanhempia juttuja.

Parasta antiahan koko dokkarissa oli oikeastaan se ennennäkemätön Mother Love Bone-materiaali, mikä ainakin itselleni oli aika nannaa.

Lastinen: Muutenkin dokkarin "keikkapaikkojen tunnelman haistelu ja biisilistan tekeminen sen mukaan" on omasta mielestäni ihan älytöntä paskaa.
 
Siis mitä helvettiä? Älytöntä paskaa?? Jos kyseessä on bändi, jolla on kauttaaltaan niin vahva katalogi ku PJ:lla, niin tällanen toimintahan on fanien unelma. 2010 olin Hyde Parkisssa Lontoossa kattomassa bändiä. Menin paikalle ilman minkäänlaisia odotuksia settilistan suhteen, ja aivan helvetinmoista timanttia oli alusta loppuun.
 
Pointtina se, että mä en ymmärrä, miten voi olla "älytöntä paskaa", että bändi soittaa vaihtelevasti biisejä jokaiselta levyltään, ja pystyy tarvittaessa vetämään joka ikisen biisin joka ikiseltä levyltään livenä. Ei varmaan oo montaa pitkän linjan bändiä, jotka pyörittää tasaisesti koko katalogiaan keikoilla. Mun mielestä se on aivan helvetin siisti homma.

-jonne-: Komppaan täysin! Olin samalla keikalla (eka PJ keikka) ja aivan loistava setti! Ei ollu minkäänlaista hajua ennen keikkaa että mitä biisejä herrat soittavat Hyde Parkissa. Nimenomaan parasta bändeissä on omasta mielestä arvaamattomuus ja sitä kautta ainutlaatuisuus (lähes) jokaisella keikalla. Ja näin on juuri Pearl Jamin kohdalla. Stokikseen heinäkuussa, can't wait.
 
Mulla oli kans eka PJn keikka. Olis kiva lähtee esim. just Tukholmaan kesällä kattomaan uudestaan, mut ei taida ehtiä. Toisaalta ehkä ihan hyvä jättää menemättä, koska se Hyde Parkin keikka oli jotain niin täydellistä, että ei se enää paremmaksi siitä voi muuttua :) Tilasin keikan vielä levylläkin Ten Clubista ja tasasin väliajoin tulee itku silmässä sitä kuulosteltua. Aina Blackin kohdalla viimestään tapahtuu herkistyminen :,(

koera: Siis mitä helvettiä? Älytöntä paskaa?? Jos kyseessä on bändi, jolla on kauttaaltaan niin vahva katalogi ku PJ:lla, niin tällanen toimintahan on fanien unelma. 2010 olin Hyde Parkisssa Lontoossa kattomassa bändiä. Menin paikalle ilman minkäänlaisia odotuksia settilistan suhteen, ja aivan helvetinmoista timanttia oli alusta loppuun.
 
Pointtina se, että mä en ymmärrä, miten voi olla "älytöntä paskaa", että bändi soittaa vaihtelevasti biisejä jokaiselta levyltään, ja pystyy tarvittaessa vetämään joka ikisen biisin joka ikiseltä levyltään livenä. Ei varmaan oo montaa pitkän linjan bändiä, jotka pyörittää tasaisesti koko katalogiaan keikoilla. Mun mielestä se on aivan helvetin siisti homma.
 
No joo, mun mielestä se "haistelu" oli vain ihan älytöntä paskaa. Siellä se Vedder istui jossain amfiteatterissa haistelelemassa fiiliksiä ja paikan feng shuita biisilistan suhteen. Tuuli leikitteli hiuksissa ja lyijykynällä kirjattiin rypistyneelle paperille keikkapaikan henkeen sopivat biisit. Silmät katsoo kaukaisuuteen, kun aistitaan keikkapaikan sielua. Kyyhkysen lento taivaalla antaa keikkapaikalla oman säväyksen. Bändi halaa toisiaan ennen keikkaa ja tarkkasilmäisin voi nähdä mystisen hyvän fiiliksen auran leijumassa yläpuolella. Tuo on omasta näkökulmastani juuri tollasta taiteellista ja sentimentaalista jenkkipaskaa, mikä varmaan uppoaa osaan ihmisistä tosi hyvin. Koko dokumentista oli poissa se raadollisuus ja työnteko, mitä tuollainen kiertäminen varmasti on. Poissa oli kaikki erimielisyydet ja ongelmat ja tilalla oli juuri tuollaista ihme muniinpuhaltelua keikkapaikkojen fiiliksien haisteluna. Poissa oli kaikki muu paitsi tuollainen ylisiloiteltu hyvän fiiliksen tunne. PJ on rockbändi, eikä mikään grungen U2. Itse kaipaisin enemmän sitä todellista meininkiä ja sitä todellista kiertueen kuvausta. En biisivalintoihin, tai niiden laatuun, ottanut muuten kantaa.