Lyriikka ›

(Jahas, arkiromantiikka pääsi yllättämään.)
 
Omaisuuttani Mun:
 
se tie oli mutkia täynnä ja hidas,
mut kaunis, kuin maalauksen,
ja ruusuja kasvoi sen mökkini pihas`
miss`vietin mä kesäni sen,
 
ei ollut se omaisuuttani mun,
mutta kodiksi kutsuvi tuo,
ja vieläkin keskellä talvien,
minun mieleni kulkee sen luo,
 
siel` vaarini veisteli venheitään,
sain kutsua häntä mä niin,
vaik`omat oli lapsensa maailmalla,
ja minä vain tiskari niin`
 
eikä talossa ollut kuin kylmää vettä,
se kaivosta kannettiin,
vaan sitäkin enemmän lämpöistä mieltä,
mi` syömmestä annettiin,
 
ei ollut se omaisuuttani mun,
mutta sellaista milloinkaan,
niin kaunista haurasta muistoa ei
voisi rahalla ostaakaan,
 
se tie oli mutkia täynnä ja hidas,
ja päässä sen kauniin tien,
nyt nukkuvi vaari jo ruusuineen,
minä venehen kivelleen vien,
 
ja kaivosta kannan sen kylmän veden
ylle mä ruusujen,
ja mieleeni painan taas tutun pihan,
kauneimman maalauksen.