Rummut: soittaminen ›

Epämuusikko:
Onko sillä joku tietty "yksi" juttu?
 
Mistä mää sen tietäisin, kun en tunne häntä? Voi olla, mutta annoin palautetta enemmän Velin ja jazzmiehen zappa-juttuihin. Eli hyvältä kuulostaa jutustelu ainakin tähän asti.

Kumma kyllä Zappa tuntuu minun korvissani jauhavan sitä yhtä ja samaa paitsi ehkä kitarasooloissaan.

velipesonen: Kumma kyllä Zappa tuntuu minun korvissani jauhavan sitä yhtä ja samaa paitsi ehkä kitarasooloissaan.
 
itellä just toisinpäin.
+ "conceptual continuity".

Epämuusikko: itellä just toisinpäin.
+ "conceptual continuity".
 
Sitten se varmaan jauhaa kahta samaa.

velipesonen: Sitten se varmaan jauhaa kahta samaa.
 
Joo, sitä kutsutaan tyyliksi - kaikessa hyvässä ja pahassa.

jazzmies: Joo, sitä kutsutaan tyyliksi - kaikessa hyvässä ja pahassa.
 
Yleensä jos satun pitämään jonkun tyylistä niin lakkaan pitämästä kuultuani sen toisen biisin. Usein ihmettelen että miten ne jotkut jaksaa ja sitten toiset viitsii kuunnella.

velipesonen: Yleensä jos satun pitämään jonkun tyylistä niin lakkaan pitämästä kuultuani sen toisen biisin. Usein ihmettelen että miten ne jotkut jaksaa ja sitten toiset viitsii kuunnella.
 
Maailma on täynnä yhden hitin ihmeitä, mutta vielä enemmän on yhden tyylin toistajia, joka kyllästyttää kultivoituneen kuulijan jo alkumetreillä. Luonnollisesti taiteilijalla on joitakin persoonallisesti paikoilleen asettuvia tekemisen ulottuvuuksia, joista hänet tunnetaan ja tunnistetaan, vaikka hän olisikin monimuotoista ja tyylikentällä liikkuvaista sorttia. Kovin moni muusikko tuntuu kelailevan tyyli-, kategoria-, estetiikka- ja makumieltymysasioita jo siinä vaiheessa uraa, kun mikään soittamisen parametri ei ole vielä asettunut paikalleen eikä mainetta ole saavutettu vielä, ja yleensä se piirre alkaa korostua enenevässä määrin uran edetessä ja näkökenttä kaventua. Jämähtäneet taiteilijat ja jämähtäneet kuulijat löytävät helposti toisensa, sillä joka genressä on omat jämähtäjänsä kummallakin puolella mikrofonia. Artistien ja ostavat yleisön jämähtäminen ja konservatiivinen musiikkikäsitys on pystynyt jo tappamaan levybisneksen, joten on pysähtyneisyys ja omasta tyylistä kiinnipitäminen on taiteen turmioksi.

jazzmies: Jämähtäneet taiteilijat ja jämähtäneet kuulijat löytävät helposti toisensa, sillä joka genressä on omat jämähtäjänsä kummallakin puolella mikrofonia. Artistien ja ostavat yleisön jämähtäminen ja konservatiivinen musiikkikäsitys on pystynyt jo tappamaan levybisneksen, joten on pysähtyneisyys ja omasta tyylistä kiinnipitäminen on taiteen turmioksi.
 
Muutama vuosi sitten ostin kuin sain halvalla tupla-cd-kokoelman The Essential Byrds. Ensimmäisen cd:n kymmenestä ensimmäisestä kappaleesta yhdeksän on versioita samasta biisistä. Kaikesta 60-luvun musiikista juuri tuommoinen amerikkalainen folkrock ja folkpop ovat kaiken maanpäällisen jämähtäneisyyden arkkityyppejä. Don McLean.

jazzmies: Sami Kuoppamäki, Anssi Nykänen, Vesa Aaltonen, Miri Miettinen, Leevi Leppänen, Risto Niinikoski, Kepa Kettunen, Jartsa Karvonen, Marko Timonen, Harri Alakojola, Harri Lehtonen, Sami Lehto ja Risto Rikala vain muutamia mainitakseni ovat ehdottomasti paikkansa ansainneet arvostettuina rumpaleina vain muutamia mainitakseni. Hirmuisia muusikoita kaikki, jotka työllistyvät jatkuvasti ja saavat parhaat keikat. Ja niitä en toivo näkeväni tässä topikissa, koska niiden varassa suomalainen "arkipäivän" rumpukulttuuri pyörii.
 
Sitten on vielä erinomaiset taiteilijat päälle tyyliin Jukkis Uotila, Jussi Lehtonen, Keimo Hirvonen, Janne Haavisto, Jaska Lukkarinen jne.
 
Mä nyt en vaan diggaa Kuoppiksen soitosta. Vaikka yleisesti ottaen tykkään nimenomaan näistä allround-puurtajista. Minusta Kuoppiksella on väsyny ja löysä meininki näissä TV-jutuissa (lähinnä Idols) missä häntä on nähnyt. Kyllä ammattilaisen pitäisi vetää innokkaammalla tatsilla, vaikka oiski muuten paska meininki. En mä sinänsä väheksy Kuoppiksen merkitystä ja taitoja.
Ihan toinen meno on Kalle Torniaisella. Tosin näissä TV-produktioissa Torniainen on näkynyt Lenni-Kallen bändeissä ja Kuoppis taas Leri Leskisen liidaamassa poppoossa. Lieneekö vaikutusta...
 
Anteeksi.

sepisti: Mä nyt en vaan diggaa Kuoppiksen soitosta. Vaikka yleisesti ottaen tykkään nimenomaan näistä allround-puurtajista. Minusta Kuoppiksella on väsyny ja löysä meininki näissä TV-jutuissa (lähinnä Idols) missä häntä on nähnyt. Kyllä ammattilaisen pitäisi vetää innokkaammalla tatsilla, vaikka oiski muuten paska meininki. En mä sinänsä väheksy Kuoppiksen merkitystä ja taitoja.
Ihan toinen meno on Kalle Torniaisella. Tosin näissä TV-produktioissa Torniainen on näkynyt Lenni-Kallen bändeissä ja Kuoppis taas Leri Leskisen liidaamassa poppoossa. Lieneekö vaikutusta...
 
Anteeksi.
 
Miksi pyydät anteeksi? Selkeästi perusteltu, mutta korvitta kuunneltu. Kuoppis on jotain rumpujensoitosta tajuaville parasta A-ryhmää.

Voi olla että A-luokan nakkimme on jossain päin soittanut tatsilla joka ei ole kaikkien mieleen. Vaan kukapa ei.

Kyllä kai ammattilainenkin joutuu joskus vetämään hieman rutiinilla?
Siiviiliasiat ja sotkut vetää kropan jäykkään tilaan hyvin lyhyessäkin ajassa.
Kroppa ja mieli käyttäytyy jokaisella hieman erilailla tässä suhteessa.

sepisti: Mä nyt en vaan diggaa Kuoppiksen soitosta.
 
Oikein. Minäkään en ole sanonut, että pitäisin hänen soitostaan tai kenenkään edellä mainitun. He ovat paikkansa ansainneet, koska heidän osaamisellaan on jatkuvasti kysyntää. Suurin osa heistä on tosi mukavia ja myötäkarvaisia soittajia, joten heidän kanssaan on luultavasti mitä mukavin työskennellä. Vielä kun he osaavat lukea, heillä on hyvä taimi, artikulointi ja saundi ovat selkeitä sekä heillä tulee toivottavia edesottamuksia oikeisiin paikkoihin, he työllistyvät helposti. Freelancerilla jos on jatkuvaa kysyntää sekä studiossa ja livenä, hän ei voi olla yliarvostettu rumpali. Yliarvostetut rumpalit löytyvät bändibändeistä.

Koettakaa nyt päättää pitääkö se yliarvostaminen mitata sosiaalisilla vai muisiikillisilla mittareilla.
 
Usein musiikkimaailmassa menestyvät muusikot joista muut muusikot pitävät. Se on sosiaalinen mittari. Sellaisen muusikon soitto voi kuitenkin olla tylsää tai akateemista tai viihteellistä tai itsekeskeisen huomiohakuista tai muotien runtelemaa huttua.

velipesonen: Koettakaa nyt päättää pitääkö se yliarvostaminen mitata sosiaalisilla vai muisiikillisilla mittareilla.
 
Usein musiikkimaailmassa menestyvät muusikot joista muut muusikot pitävät. Se on sosiaalinen mittari. Sellaisen muusikon soitto voi kuitenkin olla tylsää tai akateemista tai viihteellistä tai itsekeskeisen huomiohakuista tai muotien runtelemaa huttua.
 
Molemmilla.

jazzmies: Molemmilla.
 
Siinä tapauksessa sosiaalista mittaria voisi vähäsen kehitellä eteenpäin. Nythän se menee niin että sen perusteella yliarvostettuja voivat olla vain ne joita ei arvosta kukaan eli kyseessä on absurditeetti. Sosiaalinen mittari taitaa olla sosiologien keksimä ja sillä saa hohdokasta mittaustulosaineistoa johonkin nollatutkimuksen klassikkoon.
 
Jos "bändibändissä" saavuttaa kuuluisuutta ei voi saavuttaa arvostusta alan piireissä joiden maku on viritetty automaattisesti sosiaalisen mittarin mukaan eli ns. tappiin. Ellei sitten soita näiden esikuvan mukaan. Eikös Porcupine Tree ole bändibändi?
 
Jos Gavin Harrison on yliarvostettu, kuten mielestäni totta vieköön on, pitäisi musiikillisella mittarilla määrätä yliarvostetuiksi kaikki hänen kanssaan samaa estetiikkaa noudattavat ei-bändibändi-rumpalit, jolloin sosiaalinen ja musiikillinen mittari joutuvat keskinäiseen eripuraan.
 
Eli kyllä mun mielestä on pakko päättää marssijärjestys aiheessa ja vähän äkkiä!

Sam Brownin Stopia ei voinut välttyä kuulemasta jos alkuvuodesta 1989 liikkui ihmisten ilmoilla. Sehän oli eräänlaista retroilua ja mitä rumpuihin tulee niin 60-luvulla oli Amerikassa tuhat rumpalia jotka hoitivat homman selkeesti paremmin kuin Gavin vuonna 1988. Ymmärrän kyllä jos tuollainen Gavin-rummutus jotakuta naurattaa mutta ei minua vaan.
 
Vähän sama kuin Cultin Electric-leyv ilmestyessään 1987; luulin sitä vitsiksi ja yritin nauraa mutta pian tajusin ettei tämä vitsi olekaan ja vaikka olisikin, ei hauska vitsi. Ainahan voi nauraa vitsin huonoudelle etenkään kun se ei ollut vitsiksi tarkoitettu!

Harrison on erittäinkin hyvä rumpali. Hän saa rummut soimaan hyvällä soundilla. En paljoa kuuntele musaa, joissa Harrison soittaa, mutta miestä ei voi olla arvostamatta.
 
Tässä noin eljän minuutin kohdalta löytyy hyvä esimerkki: http://www.youtube.com/watch?v=WReVOW7P8bw

hollmi-5: Harrison on erittäinkin hyvä rumpali. Hän saa rummut soimaan hyvällä soundilla. En paljoa kuuntele musaa, joissa Harrison soittaa, mutta miestä ei voi olla arvostamatta.
 
Tässä noin eljän minuutin kohdalta löytyy hyvä esimerkki: http://www.youtube.com/watch?v=WReVOW7P8bw
 
Gavin Harrison on harjoitellut paljon, hänen raajansa tekevät mainiosti toisitaan riippumattomia asioita, hän on virittänyt soittimensa huolella, hän pysyy moitteetta metonomisessa tai lähes metronomisessa pulssissa, hänellä on pitkä historia sessiomuusikkona ja hänellä on kysyntää omassa lajissaan.
 
Mutta mitä tulee häneen rumpalina Porcupine Treessä tai omissa soolojutuissaan, niin hänen soittonsa ei kosketa minua yhtäään. Hän on harjoitellut liikaa yksinään, hänen raajojensa yhteistyöskentelyssä ei ole koheesiota, hänen sointinsa on steriili ja pömpöösi, hänen intonaationsa on mekaaninen, hänen soittonsa ei saa minua tanssimaan edes 4/4-maailmassa, hän ei ole soittanut mullistavilla levyillä eikä keikoilla. Ja tuolaiset yksin soitetut videot ovat vihonviimeisiä minkäänlaiseen muusikon arviointiin.
 
Siitä huolimatta Gavin Harrison on saanut lähes puolijumalaisen maineen rytmin osaajana. Rytmi ilman melodiaa, rytmi ilman harmoniaa, rytmi ilman pidätyksiä ja purkauksia sekä rytmi ilman kulttuuria tekevät hänen soitostaan minun suuntaan omituisen vaikutelman. Tätä on nimittäin rumpujen soitto - eikä musiikin. Tässä on yliarvostetuin rumpali: Gavin Harrison.