Media ja viihde ›

Tuomoo: RoboCop (1987)
Kohtalaisen tylsä leffa, vaikka klassikko jo onkin lajissaan.
5/10
 
RoboCop 2 (1990)
Tulipa sitten katseltua heti perään jatko-osa, joka osoittautuikin hieman edeltäjäänsä paremmaksi. Harvoin elokuvissa jälkimmäiset osat ovat parempia kuin ensimmäinen, mutta poikkeuksiakin löytyy. Tässä on jälleen yksi poikkeus. Juoni mukailee tismalleen samaa kuin edeltäjässäänkin, robottipoliisi lahtaa jengiä, mutta jotenkin juoni ja toteutus tässä oli paljon parempaa mitä edeltäjässään. Erikoistehosteet, noh... Miten voi olla mahdollista, että vuonna 1990 julkaistussa elokuvassa robotti ED-209 liikkuu noin jumalattoman kömpelösti, ja animointi on aivan perseestä, kun seuraavana vuonna julkaistussa Terminator 2:ssa on vastaavat erikoistehosteet (ja kaikki muutkin tehosteet) huomattavasti sulavampia ja yksityiskohtaisempia? En usko, että tuon vuoden aikana tietotekniikka kehittyi niin paljoa, että kyse olisi yksistään siitä. Ehkä Robocopin budjetti on aiheuttanut sitten rajoitteensa, mene ja tiedä. Parasta näissä elokuvissa kuitenkin on ehdottomasti uutislähetysten välillä tulevat mainokset. Niille sai nauraa läpi molemman elokuvan.
5/10
 
Mitä fittua? Robocop on ihan jäätävän kova leffa, mutta toi kakkonenhan on ihan täyttä paskaa! Sulla on Väärä Mielipide! En nyt jaksa perustella!

Dexteriä on tullut katseltua tässä viime aikoina ja ai saatana kun koukuttaa. Piti kolmoskausi käydä jo valmiiksi nappaamassa, kun kakkoskausi on ihan lopuillaan. Todella viihdyttävää menoa, loistavat näyttelijät ja jännittävä juoni pitävät menon koko ajan mielenkiintoisena. Epäilykseni oli tämänkin sarjan suhteen, mutta ne olivat täysin väärät. Erinomaista TV-viihdettä.

ruusteri: Dexteriä on tullut katseltua tässä viime aikoina ja ai saatana kun koukuttaa. Piti kolmoskausi käydä jo valmiiksi nappaamassa, kun kakkoskausi on ihan lopuillaan. Todella viihdyttävää menoa, loistavat näyttelijät ja jännittävä juoni pitävät menon koko ajan mielenkiintoisena. Epäilykseni oli tämänkin sarjan suhteen, mutta ne olivat täysin väärät. Erinomaista TV-viihdettä.
 
Vaan ootas ku pääset kausiin 5 ja 6. Aikamoista paskaa verrattuna neljän loistokauteen.

Inland Empire toistamiseen, ensimmäisestä kerrasta on noin kolme vuotta aikaa.
 
Nyt avautui paljon enemmän, ja jätti melko sanattomaksi. Tai olisihan tuosta sepustettavaa, mutta tekstiä tulisi sen verran, etten jaksaisi sitä puhelimella kirjoittaa.
 
Meni Lynchin tuotannon kärkeen, saa nähdä sitten, kun olen Lost Highwayn katsonut huomenna. Se on jotenkin tullut missattua tähän asti.

Tämän näkemisestä on jo melkein kuukausi, mutta yritän kirjoittaa takautuvat teatterikäynnit ennen isompaa kevään putkea.
 
---
 
The Girl with the Dragon Tattoo
 
Alkuperäisen ruotsinkielisen minisarjaversion nähneenä ja siitä pitäneenä luulin virheellisesti Fincherin näkemyksen olevan liian hiilikuitukopio ollakseen tarpeeksi kiinnostava. Onneksi olin väärässä.
 
Vaikka lähtökohtaisesti pidän ruotsiversiota tarinallisesti täydempänä kokonaisuutena, jenkkiversion ehdoton etu on se, miten eri tavalla se asiat kertoo. Juonikuvioita painotetaan hieman eri tavalla, hahmojen persoonallisuuksissa on poikkeavuuksia, sekä tapahtumien järjestystä on muutettu hieman etenkin elokuvan loppupuolella. Mistään radikaaleista muutoksista ei ole kyse, mutta juuri sen suuruisista, että elokuva tuntuu kuitenkin tuoreelta, ja yllättävää kyllä onnistuu luomaan jännitettä, vaikka juonen läpikotaisin tuntisikin.
 
Lisbeth Salanderin hahmo lienee kokenut kaikkein näkyvimmän muutoksen ruotsiversion introvertista outolinnusta aggressiiviseksi Asperger-tapaukseksi. Vaikken ole tekijöiden kanssa yhtä mieltä hahmon ulkonäköseikoista, Rooney Mara myy roolinsa kyllä täydellä intensiteetillä. Rapacen ja Maran tulkintoja on siinä mielessä vaikea verrata, että ne ennemmin täydentävät kuin korvaavat toisiaan. Samaa tosin voi sanoa lähestulkoon kaikista elokuvaversioiden eroavaisuuksista. Olen iloinen molempien näkemisestä.
 
Alkuteksteistä sen verran, että jos Toolin ja Nine Inch Nailsin musiikkivideot naitettaisiin James Bondin kanssa, lopputulos näyttäisi luultavasti tältä. Diggaan.
 
****

Herrah: Vaan ootas ku pääset kausiin 5 ja 6. Aikamoista paskaa verrattuna neljän loistokauteen.
 
Mun mielestä toi nelonen oli jo aika lailla paskaa. Pieniä valonpilkahduksia siellä täällä mut helvetin tylsää ja nähtyä.

Mega Piranha (2010)
 
Arvosana: eissssssss

Germaniac: Mega Piranha (2010)
 
Arvosana: eissssssss
 
Arvosana: ssääähhhh
 
Kyllähän tuon aikoinaa rabelissa katsoi, mutta ssääähh.

Germaniac: Mega Piranha (2010)
 
Arvosana: eissssssss
 
Vaikuttaa nii eeppiseltä leffalta, että oli pakko laittaa lataukseen.

Miikss: Vaikuttaa nii eeppiseltä leffalta, että oli pakko laittaa lataukseen.
 
Suosittelen! Kannattaa myös katsoa Sharktopus, efektit melkein yhtä hyvät kuin Iron Maidenin Angel And The Gambler musavideossa. Tosin ei näissä muissakaan kauheesti niillä juhlita. Mega Shark vs. Giant Octopus vaikutti kans yhtä hyvältä mutta se oli kyl aika tylsä ja huono.

Shame
 
Brandon (Michael Fassbender) on seksiaddiktiosta kärsivä juppishenkilö, jonka elämä näyttää päällepäin olevan kohtuullisen kasassa, mutta hauras korttitalo alkaa näyttää sortumisen merkkejä, kun pikkusisko Sissy (Carey Mulligan) saapuu punkkaamaan Brandonin kämppään.
 
Tykkäsin paljon, kuinka tinkimätön ja raadollinen elokuva paikoin on. Moni avainkohtaus on kuvattu hyvin vähin leikkauksin käyttäen todella pitkiä ottoja, mikä tuo näyttelijöiden todellisen kyvyn erityisen hyvin esiin. Fassbender, Mulligan sekä Brandonin potentiaalista parisuhdekumppania esittävä Nicole Beharien varsinkin tekevät virtuoottisen intensiiviset roolisuoritukset omilta osiltaan.
 
Se, mihin en aivan täysin päässyt sisälle, oli päähenkilön ajatusmaailma. Esimerkkejä en voi montaa mainita spoilaamatta tärkeitä kohtauksia, mutta paikoin Brandon tuntuu toimivan luontonsa vastaisesti, enkä aina ymmärrä miksi. Elokuvan nimiaihe häpeä niihin ilmeisesti liittyy jollain tapaa, mutta loppupuolen itsetuhoisuutta lähestyvä piittaamattomuus menee jo vähän överiksi. Toinen kummastusta herättävä seikka on elokuvan viimeinen otto, jonka merkityksen voi kääntää nurin pieninkin muutos Fassbenderin kasvoissa. Hassun siitä tekee se, että jo luonnollinen perusilmeensä on sellainen, josta on hankala sanoa, onko se täysin vakava vai onko suupielissä mikroskooppinen hymynkare, jolloin kohtauksen teho jää täysin ilmaan. En ole varma, oliko tämä ohjaajalla ajatuksenakin, mutta toisaalta ainakin tulkinnanvaraa jää.
 
Vaikuttava pätkä silti, ja jos tahtoo nähdä nousevaa tähteä kirkkaimmillaan, tästä ei näyttö välttämättä hetkeen parane.
 
***½

The Sentinel (1977)
****
 
Nyt vasta tuli tämä klassikko tsekattua. Erittäin vahvatunnelmainen kauhuleffa Rosemary's Babyn ja Vuokralaisen tyyliin, sopivan painostavaa hidastempoista piinaavuutta.

The Expendables (2010) 2/5
 
En ole tainnut koskaan olla mikään kovin suuri toimintaelokuvien ystävä, mutta tätä katsoessa rupesi jo haukotuttamaan siinä määrin, että olen vain tainnut "kasvaa ulos" siitäkin vähästä. Ei siinä, actionin ystäville varmaan oikea herkkupala, ja olihan tässä varmaan suurin osa noista 80- ja 90-lukujen action-tähdistäkin mukana, mikä sinänsä tuntui olevan minulle jo aivan liikaa. Lapinlahden Lintujen "Sedät jaksaa heilua" olisi ehkä sopinut paremmin kuin Thin Lizzyn "Boys Are Back in Town" tuohon lopputekstien alle soimaan. Tarinasta en juurikaan jaksanut selvää ottaa, kun se kuitenkin tällaisissa leffoissa on enemmän tai vähemmän toisarvoinen. Tosi action-faneille tätä voisi silti ehkä jopa suositellakin, mutta eipä juuri muille.
 
The Butterfly Effect 3: Revelations (2009) 3/5
 
Yllättävän hyvä (itsenäiseksi) jatko-osaksi, joskaan ei alkuperäiselle vetänyt vertoja, mutta ainakin 1000 kertaa parempi kuin se aivan jäätävän karmea kakkonen oli. Minusta oli oikeastaan vain hyvä, etteivät näyttelijät olleet minulle mistään ennestään tuttuja, vaikka eipä tosin kenenkään roolisuorituskaan sitten pahemmin mieleeni jäänytkään, mutta ei se haittaa. Yksi hyvä tissiparikin vilahti alkupuolella, siitäkin yksi lisäpisteen puolikas. Tarina oli jonkin verran köykäinen kyllä, ja loppu ehkä jopa vähän hölmökin, mutta tällaisena kertakäyttöviihteenä tämä mielestäni vähintäänkin menetteli nyt kuitenkin.

Never Ending Story
 
Kysymys on siis 80-luvun fantasia-animoinnista, jonka tunnarikin tullut tunnetuksi. Elokuva-sivuilla hehkuteltu unohtumaton seikkailu osoittautui laimeaksi ja ponnettomaksi tekeleeksi juonellisine epäjohdonmukaisuuksineen. Vaikka katsoiisikin läpi sormien ajan hampaan nakertaman teknisen toteutuksen.
 
1/5

tsugaru: Never Ending Story
 
Kysymys on siis 80-luvun fantasia-animoinnista, jonka tunnarikin tullut tunnetuksi. Elokuva-sivuilla hehkuteltu unohtumaton seikkailu osoittautui laimeaksi ja ponnettomaksi tekeleeksi juonellisine epäjohdonmukaisuuksineen. Vaikka katsoiisikin läpi sormien ajan hampaan nakertaman teknisen toteutuksen.
 
1/5
 
Täytyypä jättää uusintakierros suosiolla väliin, kun tuo taitaa kuitenkin olla yksi lapsuuteni suosikkileffoista :/

Rhapa: Täytyypä jättää uusintakierros suosiolla väliin, kun tuo taitaa kuitenkin olla yksi lapsuuteni suosikkileffoista :/
 
Lapsena tuli tosiaan katsottua aika useasti eikä tästä ole montaakaan vuotta kun sen näin uudestaan. Tiheä tunnelma ja ansiokkaasti toteutettu fantasiamaailma erilaisine kummajaisineen takaavat sen, että elokuva toimii edelleen.
 
Gmork oli muuten yksi pelottavimmista olennoista silloin joskus. Yöunet meni.

Rhapa: Täytyypä jättää uusintakierros suosiolla väliin, kun tuo taitaa kuitenkin olla yksi lapsuuteni suosikkileffoista :/
 
Oma lempileffa oli tämä kans lapsena. Jokin aika sitten näin pätkän tätä uudestaan ja lopetin äkkiä kesken, että muistot pysyvät hyvinä.
 
Mutta itse aiheeseen!
 
Stardust
 
Kaveri halusi katsoa fantasiahömppää ja ehdotin sitten läpällä tätä. Fantasiahömppäähän tämä oli mutta ihan pirun hyvää sellaista. Tarina oli mukavan kepeä ja kaunis, Michelle Pfeiffer ihana milf (paitsi sillon kun oli kurttuinen noitamummo) ja De Niro hykerryttävä kaappitransumerirosvokapteenina. Claire Daneskin vakuutti. Koko elokuva vakuutti.
 
9/10

Rhapa: Täytyypä jättää uusintakierros suosiolla väliin, kun tuo taitaa kuitenkin olla yksi lapsuuteni suosikkileffoista :/
 
Kyllä tuo oli yhä kohtalaisen taianomaista katseltavaa, kun vuosi pari sitten katselin vanhemmalla iällä.

Tämä ei ole arvostelu vaan eräänlainen rakkauskirje.
 

 
Leijonakuningas 3D
 
Jos joku kysyisi meikäläiseltä, mikä on maailman paras elokuva, todennäköisesti vastaisin jotain ympäripyöreää nimeämättä varsinaisesti ainuttakaan. Voisin toki luetella kasan ehdokkaiksi kelpaavia, mutta absoluuttiseen järjestykseen niitä on turha laittaa sen enempää kuin maalauksia tai kirjojakaan. Sen sijaan jos kysymys koskisi, mitä elokuvaa pidän suuremmassa henkilökohtaisessa arvossa kuin mitään toista; mitä elokuvaa rakastan vailla minkäänsorttisia varauksia; mikä elokuva muistuttaa joka ikinen kerta, että omistan sydämen; mikä on sanan perimmäisessä merkityksessä kautta aikain lempielokuvani, ei vastausta siihen tarvitse edes miettiä.
 
Disneyn vuoden 1994 animaatio Leijonakuningas on nyt hetken aikaa teatterikierroksella 3D-formaattiin konvertoituna, ja rapakon takana se on jo osoittanut vetoavansa kansaan samalla tavoin kuin 17 vuotta sitten. Näin itse tämän yleisön kanssa, joka koostui suurimmaksi osaksi lukioikäisestä nuorisosta, jotka tuskin olivat syntyneetkään elokuvan ilmestymisen aikoihin. Kuulin naurua, kuulin niiskutuksia, ja lopussa elokuvan nimen pamahdettua viimeistä kertaa kankaalle yleisö räjähti aplodeihin. Olen viime aikoina käynyt katsomassa paljon eri elokuvia avauspäivien näytöksissä, enkä samanlaiseen reaktioon ole törmännyt ennen.
 
On vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä elokuvassa loppujen lopuksi niin syvästi koskettaa. Uljas tekninen toteutus massiivisine mittakaavoineen, kuvakulmineen, kamera-ajoineen, kauniine piirrosjälkineen ja visuaalisine monimuotoisuuksineen? Klassinen shakespeareläinen tarina pysäyttävine juonenkäänteineen, värikkäine hahmokaarteineen ja elämää suurempine huipennuksineen? Kenties eeppinen soundtrack, joka on yhä tähänkin päivään asti Hans Zimmerin magnum opus, ja nivoutuu täydellisesti elokuvan dramaattiseen ja visuaaliseen suuruuteen? Ehkä Elton Johnin ja Tim Ricen laulut, jotka ovat loistavia kappaleita jo sinänsä, mutta elokuvan kontekstissa paitsi vievät tarinaa saumattomasti eteenpäin jopa pitkien aikavälien hyppäyksissä, myös avaavat hahmojen sielunmaisemaa, aivan kuten kunnon musikaalikappaleiden kuuluukin?
 
Ehkä kaikilla edellämainituilla seikoilla on oma vaikutuksensa, mutta kaikkein vahvin on varmasti ajankohdalla, jolloin Leijonakuninkaan ensimmäistä kertaa koin. 90-luvun puolivälissä elin sitä lapsuuden herkkää vaihetta, jolloin paitsi kaikki parhaat muistot tuntuvat tapahtuneen, olin myös altis kokonaan uusille vaikutuksille. En ymmärtänyt vielä silloin, miksi jotkut aikuiset itkevät elokuvissa, mutta sitten näin Leijonakuninkaan. Nykyään joka ikinen kerta, kun elokuvan katson, nuo vanhat ihanat muistot, unelmat ja tuntemukset tulvivat takaisin mieleen, ja saan hetken aikaa elää siinä hetkessä ilman stressiä, ilman murheita, ilman velvollisuuksia. Leijonakuningas on oma määritelmäni sanalle eskapismi.
 
Mietin jo silloin pari vuotta sitten, kun Disney ilmoitti julkaisevansa Kaunottaren ja hirviön 3D:nä, kuinka ihmeessä kalvoanimaation voi kääntää järkevästi stereoskooppiseen muotoon. Leijonakuninkaan tapauksessa se on toteutettu siirtämällä animaatio- ja taustakerroksia hieman eri perspektiiviin, ja levittämällä tiettyjä lähiotoksia laajemmalle stereokuvassa. Toisin sanoen 3D-efekti on suurelta osin lähes havaitsematon, mikä voi olla sekä hyvä että huono asia. Hyvä siinä mielessä, että kankaan lähelläkään istuessa stereokuva ei väännä silmiä kieroon, mutta sitten taas koko 3D:n idea vähän valuu hukkaan, jos kuva näyttää suurimman osan ajasta kuitenkin litteältä. Yleisestä 3D:n pimeysongelmasta ei konversio kuitenkaan tunnu kärsivän, joten olennainen eli mahdollisuus nähdä Leijonakuningas pitkästä aikaa valkokankaalta säilyy koskemattomana. Ja jos ei muuta, 3D-lasien takaa ei vieruskaveri näe sitä tippaa, joka kuitenkin tirahtaa linssiin kaikille niille, jotka elokuvan ovat joskus samalla tavalla kokeneet. Itseltänikin niitä valui pari. Muutama. Monta.
 
Ainut asia, josta Leijonakuningasta voisin moittia, on se, etten voi enää koskaan nähdä sitä ensimmäistä kertaa.
 
*****