Media ja viihde ›

Vähän erilaista huttua tuon kaiken sivistyneen kirjallisuuden väliin.
 
Lee Child: The Hard way
 
Child on kirjoittanut Jack Reacherin rämistelyistä pitkin Ameriikan mannerta (ja välillä muuallakin) jo useampia kirjoja. Reacher on entinen sotilaspoliisi joka eläköidyttyään on päättänyt ryhtyä jonkin sortin kiertolaiseksi. Kulkee siis pitkin maita ja mantuja passi, hammasharja ja luottokortti (hyvät erorahat ni on varaa tällaiseen) mukanaan ja törmää reissullaan milloin minkälaisiin kommervenkkeihin. Toimintaa, kiemuroita ja sen sellaista. Henkilöhahmona Reacher on "mielenkiintoinen", kohtalaisen lakoninen tyyppi josta tulee mieleen Mustan Tornin Roland, Arska T-2:ssa taikka jotkut Clintin hahmot vanhoissa länkkäreissä. Me like.
 
The Hard Wayssä Reacher palkataan tutkimaan jonkinnäköisen turvallisuus(?) poppoon pomon vaimon ja lapsen kidnappausta. Kaikki ei olekaan miltä näyttää ja loppujen lopuksi rämistelläänkin sitten jo Englannissa. Juonen voi hyvin pitkälti tiivistää näin :D
 
Childin Reacher kirjat (ite oon lukenut ehkä 6, ja nyt 7. menossa) noudattaa kohtalaisissa määrin samaa kaavaa, mutta ovat kuitenkin viihdyttävää luettavaa. Itse olen valinnut tiekseni lukea näitä englannin kielellä, niin ei tunnu niin roskaäksönin lukemiselta, kun tulee tuo sivistäväkin puoli siinä mukaan ;)
 
Suosittelen lämpimästi mikäli toimintarämistely kiinnostaa. Huumoriakin löytyy, ainaki tällaisen epähumoristisen, normaalisti naama nors... ömph... pokerilla olevan mielestä :)
 
edit: Reacherista ollaan väsäämässä myös elokuvia, ja kukapa muukaan olisi parempi näyttelemään tällaista 190 senttistä ja reilu satakiloista järkälettä kuin... TADAA Tom Cruise... Just

Nicholas Schaffner - Pink Floydin odysseia
 
Varsin hyvä perusteos Pink Floydista. Ei varmaankaan helpoimpia kirjoitettavia, koska bändin jäsenet eivät ole niitä kaikista helpoimmin lähestyttäviä. Mielestäni tarina on silti saatu varsin kattavasti ja tasapuolisesti kerrottua sooloprojektit mukaanluettuna. Syd Barretin haamua raahataan mukana kirjan läpi ehkä vähän tarpeettomastikkin, mutta ehkä tarkoituksena olikin alleviivata sitä, että mitään Pink Floydia ei olisi koskaan ollutkaan ilman Barretia. Suositeltava kirja bändistä kiinnostuneille, joskaan ei luettavuudeltaan ihan parhaasta päästä, mutta en tiedä johtuuko se alkuperäistekstistä, vai suomennoksesta.

Matt Haig - Radleyn perhe.
 
Oli ihan hyvetty, vaikka jostain syystä en ole koskaan kauheasti vampyyrijuttuja digannut. Kuitenkin mulle loppujen lopuksi se aihe on vähän toisarvoinen. Pääasia miten se on kirjoitettu!

Sean Stewart - Kehä
 
Ehdottomasti paras tänä vuonna lukemani kirja (ja myös ensimmäinen :). Tarina William 'Dead' Kennedystä, teksasilaismiehestä joka on nähnyt kuolleita ihmisiä jo lapsesta lähtien. Entinen vaimo asuu Willin tyttären kanssa uuden idioottimiehen kanssa eivätkä asiat oikein muutenkaan ota luonnistuakseen. Sitten Willin serkku soittaa ja pyytää häntä karkoittamaan autotallissaan kummittelevan tytön. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan putkeen.
 
En ollut aiemmin lukenut ainuttakaan kirjaa Stewartilta mutta tämän perusteella pitää tutustua ehdottomasti niihin lisää. Mukavaa realismin ja fantasian sekoitusta. Suomennoskin on onnistunut.

Kafkan Oikeusjuttu. Ja sehän piti aloittaa noin kolme kertaa alusta kun tämä pokkari oli niin helvetin ahtaasti painettu pitkine, vaikeaselkoisine lauseineen, että tuli päänsärky miltein joka kerta kun luki yli kymmenen sivua. Mutta taattua Kafkaa tämä, eli mahtavan ahdistavaa ja absurdia. Kaikki on ikäänkuin uneenomaisen surrealistista, mutta silti saa vaikutelman, että kaikki on itsestään selvää, ainakin kertojan/protagonistin mukaan. Mahtava kirjana, mutta älkää ostako ahtaasti painettua pokkaria kun Kafkan kappalejako on mitä on.

Anton Tsehov - Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta, Kirsikkatarha
 
Tsehovin tunnetuimmat näytelmät ovat kaikki ajattomia klassikoita. Kaikki neljä näytelmää sisältävä pokkaripainos ilmestyi viime vuonna.

Dashiell Hammett - Maltan haukka
 
Dekkarikirjallisuuden perusklassikko. Kirjan päähenkilö Sam Spade on kyyninen ja kovaksikeitetty yksityisetsivän prototyyppi, johon monet myöhemmät dekkarihahmot pohjautuvat.

James Ellroyn Alamaailma-trilogia tuli luettua, tosin typerästi niin että keskimmäinen osa viimeiseksi. Joitakin haittaa Ellroyn käyttämä sivulauseeton sähkösanomakieli, mutta itselle se jopa suomennoksessa toimii, vähän samaa rytmiä kuin 50-60-lukujen jazzissa. Lukiessa tuli moneen otteeseen mieleen että trilogiasta saisi loistavan HBO-sarjan.
 
Kun tuon viimeisen sai luettua ja vielä päälle tuli katsottua (keskinkertainen) Good Shephard, niin jäi päälle kiinnostus USA:n kylmän sodan aikaiseen paranoidiseen poliittiseeen ilmastoon, mitähän hyviä tuota aikakautta kuvaavia kirjoja olisi? Norman Mailerin Porton haamun olen lukenut, mutta sen voisi lukaista joskus uudelleenkin. Fiktion lisäksi faktakin kelpaa, jos on jotain erityisen hyvää tiedossa.

Lankeemus by Del To Horo ja joku Hogan tms. Aikamoista pakkopullaa. Vaan kaitpa se tämän trilogian viimeinenkin osa pitäisi vielä lukea, kun 2/3 on jo luettu.
 
Vaan kyllä huomaa miten lukeminen muuttuu miellyttäväksi, kun on oikea kirjailija asialla. Aloitin nimittäin juuri Joe Hillin ''Sarvet'', ja heti ensitavuista huomasi, että tämähän tempaa mukaansa. Vaan taitaa Mr. Hillillä olla aika hyvät geenitkin...

Joni Skiftesvik: Katsastus
 
Ihan lukukelpoinen kirjanakin, vaikka tietysti se Matti Ijäksen joskus aikoinaan ohjaama kulttileffa onkin tainnut nousta jo ajat sitten tämän kirjallisen esikuvansa ohi. Päähenkilöt vaikuttivat tässä ainakin melko täydellisiltä mulkuilta, ehkä sitä kertojaminää lukuunottamatta, joka vaikutti tavallisehkolta tyypiltä. Ei mielestäni mikään kovinkaan mukaansatempaava teos, mutta kyllähän tuonkin nyt kerran luki.
 
Ilkka Kylävaara: Talvisota kakkonen
 
No tämä ei ollut juuri senkään vertaa minun teekupposeni. Joku kylähullu keksii vahingossa haavoittumattomaksi tekevän pontikan, ja suomalaiset sotilaat lähtevätkin sitten kännipäissään ottamaan Karjalaa takaisin Neuvostoliitolta. Jostain muista teoksista lienee Kylävaarakin sen humoristinmaineensa hankkinut, sillä tämä ei ollut mielestäni edes hauska. Arto Paasilinna paskimmillaan tuli jostain mieleeni. Lasse Lehtisen Luodinkestävää luutnanttia yritin tässä hiljan myös lukea, mutta se näytti olevan jo sen tason sontaa, että jätin kesken, mitä en kovinkaan usein tai helposti tee. Ei vain maistu niin ei maistu.
 
Kati Tervo: Kesäpäiväkirja
 
Nimi ja väliotsikoinnit (ts. päivämäärät) ovat tässä kirjassa ehkä hieman jopa harhaanjohtavia, sillä siinä määrin vapautuneesti Kati näyttää karkailevan kulloisenkin päivän tapahtumista muistelemaan milloin omaa lapsuuttaan, milloin taas vanhempiensa tai isovanhempiensa vaiheita. Varmasti ihan mukavaa luettavaa niille, joita moinen kiinnostaa. Muutamia poikansa Kallen hauskoja lausahduksia Kati oli sentään saanut kirjaansa taltioitua. Luin tämän kirjan nyt jonkinlaisena "rinnakkaisteoksena" vasta äskettäin lukemalleni Jari Tervon reilun kymmenen vuoden takaiselle "isän päiväkirjalle" Kallellaan, enkä tiedä onko heitä edes kovin reilua vertailla kirjailijoina tällä tavoin, mutta mieluummin minä ainakin luen jatkossakin Jaria kuin Katia.

Tuli kuitenkin uhiten luettua vielä Rimmisen Pussikaljaromaani, vaikka Nenäpäivä ei kolahtanutkaan miellyttävästi. Toimihan se, paremmin kuin Nenäpäivä. Rimminenhän hioi romaania ilmeisesti aika kauan. Pakko ihailla rikasta kielensaapuilua pokkarin lehdille. Tapahtumaksi riittää päivä, kengän katoaminen ja muu arkisuus.
 
Sitten Hotakaisen Jumalan sana. Sinänsä kiehtova tarina, asettua lähes yleiseti moitittujen puolelle ja hakata sitten lukijan päähän toista näkökulmaa valtavan taustatyön generoimana. Kerronta on hotakaista, ja siinä on sen loistokkuus ja kääntöpuoli samassa. Kerronta on kompressoitua hevimättöä, ei pääse lukija hengähtämään, kun dynamiikka on tapissaan koko ajan. Vertauskuvaa, älykkäämpää lausetta toisensa perään. Hengähdä vähän Hotakainen, tee suuri tarina ja käännä volyymipotikkaa välillä vaikka vitoselle ja anna tilaa hengittää.
 
Sitten pätkähti yöpöydälle, kiivaan kirjastometsästysretken jälkeen, Leif GW Perssonin Matkan pää. Lars Martin Johansson elelee elämänsä viimeisiä metsästysaikoja, kiinnostuu kuitenkin selvittämättömästä murhasta, jonka tutkinnan legendaarisin poliisi Evert Bäckström on sählännyt väärille raiteille. Edellinen Ken lohikäärmeen surmaa -romaani oli jo vähän väsähtänyt, joten arvelutti edes tarttua tähän opukseen. Mutta onneksi tämä oli taas Perssonilta hallittu romaani, jota oli vaikea laskea käsistään.
 
Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla kertoo musiiikin rakastamisesta, homoudesta, rakkaudesta naiseen ja 60- ja 70-luvusta, elämän raapimisesta. Mietteliästä kerrontaa, joka tiivistyy Bobbyn, Jonathanin ja Clairen yhteenkietoutuvaan tarinaan.

glx405: Sitten Hotakaisen Jumalan sana.
 
Sattumalta itsekin ryhdyin eilen kyseistä kirjaa lukemaan. Alku ainakin vaikuttaa kiinnostavalta, mutta laitan tarkemman arvion kuitenkin vasta kirjan loppuun luettuani.

glx405: Tuli kuitenkin uhiten luettua vielä Rimmisen Pussikaljaromaani, vaikka Nenäpäivä ei kolahtanutkaan miellyttävästi. Toimihan se, paremmin kuin Nenäpäivä. Rimminenhän hioi romaania ilmeisesti aika kauan. Pakko ihailla rikasta kielensaapuilua pokkarin lehdille. Tapahtumaksi riittää päivä, kengän katoaminen ja muu arkisuus.
 
Pölkky-romaanin tapahtumien näyttämöksi riittää Kaisaniemen kenttä työmaakopipeineen talvisaikaan.

Ari Väntänen - Michael Monroe
 
Paljon kehuttu ja myöskin aikalailla kehujen arvoinen elämäkerta. Kirjassa oli kyllä muutama kohta, joihin olisi kaivannut enemmän ulkopuolisten näkökulmaa, mutta eipä niitä ole aina mahdollista edes saada, vaikka yritettäisiinkin. Nyt muutamasta jutusta jäi sellainen fiilis, että Monroen "totuuden" lisäksi olisi ollut kiva saada muukin näkökulma. Mutta puutteistaan huolimatta oivallinen ja suositeltava teos. Päästää hyvin Monroen "pään sisään" ja kirjan lukemisen jälkeen kokee tuntevansa päähenkilön paremmin. Se ei suinkaan aina päde näiden virallisten elämäkertojenkaan kohdalla.

NHR: Joni Skiftesvik: Katsastus
 
Ihan lukukelpoinen kirjanakin, vaikka tietysti se Matti Ijäksen joskus aikoinaan ohjaama kulttileffa onkin tainnut nousta jo ajat sitten tämän kirjallisen esikuvansa ohi. Päähenkilöt vaikuttivat tässä ainakin melko täydellisiltä mulkuilta, ehkä sitä kertojaminää lukuunottamatta, joka vaikutti tavallisehkolta tyypiltä. Ei mielestäni mikään kovinkaan mukaansatempaava teos, mutta kyllähän tuonkin nyt kerran luki.
.
 
Itse löysin ko. kirjailijan vasta hiljakkoin.
 
Katsastusta en ole lukenut, mutta muuten miellyttää. Hyvin tiiviillä ja tiukalla ilmaisulla saadaan maalailtua maisema, joka on kuin elokuvaa katsoisi.
 
Nämähän sijoittuvat jonnekin lähimenneisyyteen ja ajankuva tyyppeineen taitaa olla kanssa tarkkaan tutkittu.

Meikä lukee tällä hetkellä tuota Hanoi Rocks - All those wasted yearsiä, Ihan jees opus, mutta aika paljon samaa hommaa kun mitä löytyy myös seriffi mccoysta ja tosta monroen opuksesta

glx405: Sitten Hotakaisen Jumalan sana. Sinänsä kiehtova tarina, asettua lähes yleiseti moitittujen puolelle ja hakata sitten lukijan päähän toista näkökulmaa valtavan taustatyön generoimana. Kerronta on hotakaista, ja siinä on sen loistokkuus ja kääntöpuoli samassa. Kerronta on kompressoitua hevimättöä, ei pääse lukija hengähtämään, kun dynamiikka on tapissaan koko ajan. Vertauskuvaa, älykkäämpää lausetta toisensa perään. Hengähdä vähän Hotakainen, tee suuri tarina ja käännä volyymipotikkaa välillä vaikka vitoselle ja anna tilaa hengittää.
 
Tämän sain viimein myös luettua loppuun, melko lailla samoilla linjoilla ylläolevan kanssa. Hienosti kirjoitettua tekstiä kieltämättä, nimensä veroista jopa, mutta mielestäni loppu jotenkin lässähti. En edes osaa sanoa mitä sitten odotin tapahtuvaksi, mutta sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Henkilökohtaisesti en niin pidä tästä Hotakaisen nykysuuntauksesta, mutta en kuitenkaan suostu uskomaan, että se miehen paras teos olisi jo kirjoitettu. Uusia odotellessa.

Kaija Kettu: Kätilö
 
Hieno kirja! Rakkaustarina, jonka näyttämönä on pohjoisin Lappi Saksan ja Suomen aseveljeyden ja sen päättymisen aikaan. Se, mitä kirjassa kuvataan Suomessa saksalaisten aikana tapahtuneen, ei ole välttämättä paikallisesti autenttista, mutta yleiseurooppalaisesti paikkansapitävää. Liialliset yhteensattumat henkilöiden kohtaamisissa ei häirinnyt kokonaisvaikutelmaa: aistivoimaisen rosoinen seksuaalisuutta ylistävä kirja ankkuroituukin lopulta henkilöidensä haaroväliin.
 
Saksalaisupseerikin puhuu kirjassa Lapin eli meän kieltä.

Murrepakinoita tuli kirjastosta viimeksi lainattua pari kirjaa. Elina Wallinin Onnepotkui ehdinkin jo kokonaan lukea, sillä se oli suhteellisen ohut ja lyhyt teos, mutta ihan luettava kuitenkin. Tätä lukiessani huomasin, etten itse kyllä puhuisi juuri sinne päinkään, miten Wallin "oikeana" porilaisena kirjoittaa, mutta minähän olenkin lähtöisin Noormarkusta (joka kyllä jo nykyään on vain Porin pohjoinen kaupunginosa), vieläpä muualta tulleiden vanhempien lapsi, joten lienee ihan luonnollistakin, että olen jonkinlaista sekamurretta aina puhunut. Ruotsinkielisten lainasanaväännösten runsaus pisti erityisesti silmään; en muista koskaan henkilökohtaisesti tavanneeni ketään, joka esim. sanoisi porkkanoita murettereiksi. Flikkakampraatti, funteerata, färi, sanoina minulle tutumpia, joskaan en itse puheessani näitäkään tapaa käyttää. Kenties Wallin on vähän "hakemalla hakenut" näitä oudompiakin murresanoja mukaan pakinoihinsa, tai kenties hän todella puhuu arkenakin juuri noin, en tiedä. Ihan piristävä kirja kuitenkin.
 
Vielä kesken on Porin murteen piirin julkaisema Tollai sillo ja hiukka nykki, kokoelma jo hieman iäkkäämpien porilaisten murrekirjoituksia. Jostain syystä tämän teoksen kieli tuntuu minulle helpommalta lukea kuin tuon edellisen (ehkä pääsin sen avulla jo hyvään vauhtiin;), ainakin näin aluksi, mutta eri kirjoittajien (joita tässä kirjassa taisi olla toistakymmentä) välilläkin on varmasti huikeita eroja, niin ilmaisuvoimassa kuin murteessakin. Mutta mukavaa vaihteluahan tällaisten kotiseutumuistelojen lukeminen välillä ihan kotiseudun omalla murteella minusta on.