Kitarat: kitarakamat ›

Jännästi ohitetaan täällä järjestään olankohautuksella se suurin tekijä vintagesoittimien hinnoissa.
 
Se on se mojo. Ominaisuuksiltaan täysin keskinkertainen soitin voi jostain syystä olla äärettömän inspiroiva työkalu.
 
Otetaas tähän ah-niin-käypänen autovertaus: Alfa Romeo on parhaimmillaan keskinkertainen auto, mutta ehdottomasti ajajan peli. Se ei millään mittapuulla hauku hintaansa, mutta ajaminen sillä on elämys.
 
Kyse ei siis missään nimessä ole soittimen fyysisistä, vaan soittajan henkisistä ominaisuuksista. Jos soittimen omistaminen tuo mielihyvää päivästä toiseen, ei mikään hinta ole liikaa siitä.

Väärä ketju.. Säöäh.

Karvamammutti: Jännästi ohitetaan täällä järjestään olankohautuksella se suurin tekijä vintagesoittimien hinnoissa.
 
Se on se mojo. Ominaisuuksiltaan täysin keskinkertainen soitin voi jostain syystä olla äärettömän inspiroiva työkalu.
 
Otetaas tähän ah-niin-käypänen autovertaus: Alfa Romeo on parhaimmillaan keskinkertainen auto, mutta ehdottomasti ajajan peli. Se ei millään mittapuulla hauku hintaansa, mutta ajaminen sillä on elämys.
 
Kyse ei siis missään nimessä ole soittimen fyysisistä, vaan soittajan henkisistä ominaisuuksista. Jos soittimen omistaminen tuo mielihyvää päivästä toiseen, ei mikään hinta ole liikaa siitä.
 
tämä ketju ei koske hintaa, vaan soundia.

aristoteles666: tämä ketju ei koske hintaa, vaan soundia.
 
Tämä ketju on otsikoitu Vintage-lisä soittimissa. Soundi-lisääkö siinä tarkoitetaan? Tuossa on nyt paahdettu sivutolkulla vintagevehkeiden hinnoista, mitäs keskustelua sinä olet lukenut..?

Mandarax: Tämä ketju on otsikoitu . Soundi-lisääkö siinä tarkoitetaan? Tuossa on nyt paahdettu sivutolkulla vintagevehkeiden hinnoista, mitäs keskustelua sinä olet lukenut..?
 
linkittänyt sen varsinaisen testin mitä tämä on alusta asti käsitellyt.

Kaipa sitä vintage-lisää on ikä, hinta, soundi, ulkonäkö, kunto, soittimen tarina, osat ja tietysti merkki..... Onko se sen arvoista rahallisesti on asia erikseen. Tämä varmaan määräytyy jokaisen mielessä eritavalla. Paraneeko soundi vintagesoittimen myötä on myös kuulijan sekä soittajan korvassa.
 
Mites tämä yksi m.nettiläinen jonka strato paljastuikin palacasteriksi? Huononiko soittimen soundi samantien? Katosiko sen mojo?

aristoteles666: linkittänyt sen varsinaisen testin mitä tämä on alusta asti käsitellyt.
 
Kirjoittamani teksti on kyllä suoraan sovellettavissa siihen soundiinkin. Editoippa se silleen jos jaksat. Mie en.

the-Antero: Tämä varmaan määräytyy jokaisen mielessä eritavalla. Paraneeko soundi vintagesoittimen myötä on myös kuulijan sekä soittajan korvassa.
 
Musta tuntuu että itselleni esim. vintage-fenderismissä on jotain sillä tavalla ällöttävää jääräkerholaisuutta, että oma soittoni ja soundini ei parantuisi millään aidolla '62 stratolla soittaessa. Itseinho tuntuisi koko ajan ja olisi kuin jarruvoima, joka yltäisi raajoihin ja sormiin asti. En pystyisi tuntemaan olevani vapaa. Sen sijaan just katselin youtubesta videoita näistä uusista Vintage-merkkisistä parin neljän sadan hintaisista kepeistä. Sellaisella soittaessa pystyisin tuntemaan olevani vapaa kaikenlaisesta "aitouteen" tai "arvokkuuteen" liittyvästä henkisestä oheis-liejusta.

Karvamammutti: Jännästi ohitetaan täällä järjestään olankohautuksella se suurin tekijä vintagesoittimien hinnoissa.
 
Se on se mojo. Ominaisuuksiltaan täysin keskinkertainen soitin voi jostain syystä olla äärettömän inspiroiva työkalu.
 
Otetaas tähän ah-niin-käypänen autovertaus: Alfa Romeo on parhaimmillaan keskinkertainen auto, mutta ehdottomasti ajajan peli. Se ei millään mittapuulla hauku hintaansa, mutta ajaminen sillä on elämys.
 
Kyse ei siis missään nimessä ole soittimen fyysisistä, vaan soittajan henkisistä ominaisuuksista. Jos soittimen omistaminen tuo mielihyvää päivästä toiseen, ei mikään hinta ole liikaa siitä.
 
höpö höpö.

ReBeat: Musta tuntuu että itselleni esim. vintage-fenderismissä on jotain sillä tavalla ällöttävää jääräkerholaisuutta, että oma soittoni ja soundini ei parantuisi millään aidolla '62 stratolla soittaessa. Itseinho tuntuisi koko ajan ja olisi kuin jarruvoima, joka yltäisi raajoihin ja sormiin asti. En pystyisi tuntemaan olevani vapaa. Sen sijaan just katselin youtubesta videoita näistä uusista Vintage-merkkisistä parin neljän sadan hintaisista kepeistä. Sellaisella soittaessa pystyisin tuntemaan olevani vapaa kaikenlaisesta "aitouteen" tai "arvokkuuteen" liittyvästä henkisestä oheis-liejusta.
 
Minulle taas jäi aikoinaan vuosikausiksi 'itutus päälle niistä kaheksakööt luvun
surkeista Fenkun keihäistä, vaikka olihan siellä varmaan hyviäkin. Tai niin väitetään.
Sitten jossain vaiheessa huomasin, että nämä uudet Fenderit onkin ihan hyviä. Itse asiassa parempia kuin kopiot mitä mulla on ollut (Tokai, Blade, Skuju). Myin kopsut pois ja nyt on vaan Fendereitä ja yksi Gibson (ja muutama muu ei-kopio), mutta ei mitään customshoppeja tai vastaaavia. Nykyisin minulla ei ole enää mitään menneisyys-fiksaatiota; nykyhetki ja tulevaisuus kiinnostaa enemmän. Mutta vintage-harrastus on ihan ok; mitä sitä muiden mieltymyksistä raivoilemaan. Sori OT.
 
E: Tokain presaria (1983-1985) en myynyt enkä myy, ja laadultaan se on mielestäni Fendereiden veroinen.

Karvamammutti: Jännästi ohitetaan täällä järjestään olankohautuksella se suurin tekijä vintagesoittimien hinnoissa.Se on se mojo. Kyse ei siis missään nimessä ole soittimen fyysisistä, vaan soittajan henkisistä ominaisuuksista.
 
No tämä logiikka olisi silloin johdettavissa näin:
 
Valtaosa musiikin kuuntelijoista ei itse osaa soittaa mitään. Jokainen kuitenkin ymmärtää sanan vintage. Ymmärryslogiikka on jotakuinkin se, että vintage soittimet kuten muutkin vintage tavarat eivät ole kaikkien saatavilla, mutta harvat ja valitut pääsevät niihin käsiksi. Etenkin suuret soittajat ovat valittuja. Eli soittamalla vintage soittimella tyyppi on stara. Ehkä omassa lähipiirissä ei ole muita soittajia, jolloin omaa henkilötarinaa tuetaan pääosin soittimen kautta, eikä silloin ole niin tarpeen olla näyttöä todellisesta soittotaidosta. Mojo-vaikutus on kuitenkin kiistaton ja riittävä.
 
Sitäkö meinaat?
 
Minust tavallaan on hienoa että vanhat soittimet "pelastuu talteen" vaikka noinkin, mutta sosin kuitenkin niiden löytävän paikkansa ensisijaisesti osaaviin ja aktiivisesti soittaviin käsiiin.

Osteri: No tämä logiikka olisi silloin johdettavissa näin:
 
Valtaosa musiikin kuuntelijoista ei itse osaa soittaa mitään. Jokainen kuitenkin ymmärtää sanan vintage. Ymmärryslogiikka on jotakuinkin se, että vintage soittimet kuten muutkin vintage tavarat eivät ole kaikkien saatavilla, mutta harvat ja valitut pääsevät niihin käsiksi. Etenkin suuret soittajat ovat valittuja. Eli soittamalla vintage soittimella tyyppi on stara. Ehkä omassa lähipiirissä ei ole muita soittajia, jolloin omaa henkilötarinaa tuetaan pääosin soittimen kautta, eikä silloin ole niin tarpeen olla näyttöä todellisesta soittotaidosta. Mojo-vaikutus on kuitenkin kiistaton ja riittävä.
 
Sitäkö meinaat?
 
Minust tavallaan on hienoa että vanhat soittimet "pelastuu talteen" vaikka noinkin, mutta sosin kuitenkin niiden löytävän paikkansa ensisijaisesti osaaviin ja aktiivisesti soittaviin käsiiin.
 
En aivan tuota tarkoittanut. Tarkoitin nimenomaan sen soittimen arvoa sille soittajalle itselleen. Osasi soittaa tai ei, niin on tärkeintä että se soitin tuo omistajalleen iloa, oli se sitten '58 Gold Top taikka viiden markan kopio.

aristoteles666: linkittänyt sen varsinaisen testin mitä tämä on alusta asti käsitellyt.
 
No jos pitäis tiukasti pitäytyä alun linkitetyssä tekstissä niin keskusteluhan on väärässä osastossa pitäis olla Viulut: viulukamat jaoksessa.

Twinkle: Minusta on hauska ilmiö, että täällä aktiivisesti naureskellaan esim. Hifi-harrastajille jotka ostaa tuhansilla taaloilla mojoa ja placeboa, mutta sitten taas vintage-kitaran tapauksessa riittää vaan että "hyvältä tuntuu". Mutta niinhän se menee, että niin kauan kun ostajaa itseään ei harmita niin laillisesti hankitut fyrkat saa laittaa mihin tahtoo.
 
Näin.
 
Sitä paitsi ellei osta niitä kaikkein himoituimpia keräilykamoja, niin vanhojen soittovehkeiden ostelu ei edes ole kovin kallista, voisi jopa väittää ettei sen kalliimpaa kuin uudempien käytettyjen kamojen ostelu (päättömiä pyyntöjä toki aina on, mutta niihin ei ole pakko tarttua).
 
Samalla saa aikaan monta pientä kivaa juttua: tulee säästäneeksi ympäristöä, säilyttäneeksi palan kulttuurihistoriaa ja parhaimmillaan saa ainakin ulkoisesti harrastukseensa jotain yksilöllistä, jota ei tule joka nurkalla vastaan.

2randpo: Minulle taas jäi aikoinaan vuosikausiksi 'itutus päälle niistä kaheksakööt luvun
surkeista Fenkun keihäistä, vaikka olihan siellä varmaan hyviäkin. Tai niin väitetään.
Sitten jossain vaiheessa huomasin, että nämä uudet Fenderit onkin ihan hyviä.
 
Nimenomaan -86 alkoi Ameriikan Fenderiltä tulla kelpo tavaraa. -70 luvulla tuli sitä heikompaa laatua, vaikka olihan siellä varmaan hyviäkin. Ne Japanin JV Squierit, 1982-83 about, on kelpo pelejä.
 
Ja sitten nämä:
 
Fender "Dan Smith" Stratocaster
 
http://www.stratcollector.com/images/smith/frontandback.gif
 
Early American Standard Stratocaster (1986 - 1988)
 
http://xhefriguitars.com/Strats_Spe … ratVintageWhite/4th_picts/Done2.jpg
 
http://xhefriguitars.com/Strats_Spe … atVintageWhite/4th_picts/Done11.jpg
 
http://xhefriguitars.com/Strats_Spe … ratVintageWhite/4th_picts/Done5.jpg

2randpo: Minulle taas jäi aikoinaan vuosikausiksi 'itutus päälle niistä kaheksakööt luvun
surkeista Fenkun keihäistä, vaikka olihan siellä varmaan hyviäkin. Tai niin väitetään.
Sitten jossain vaiheessa huomasin, että nämä uudet Fenderit onkin ihan hyviä. Itse asiassa parempia kuin kopiot mitä mulla on ollut (Tokai, Blade, Skuju). Myin kopsut pois ja nyt on vaan Fendereitä ja yksi Gibson (ja muutama muu ei-kopio), mutta ei mitään customshoppeja tai vastaaavia. Nykyisin minulla ei ole enää mitään menneisyys-fiksaatiota; nykyhetki ja tulevaisuus kiinnostaa enemmän. Mutta vintage-harrastus on ihan ok; mitä sitä muiden mieltymyksistä raivoilemaan. Sori OT.
 
E: Tokain presaria (1983-1985) en myynyt enkä myy, ja laadultaan se on mielestäni Fendereiden veroinen.
 
Menikö vuosikymmenet nyt vähän sekaisin, mitä häh?
-82 alettiin tehdä ekoja vintage reissueita Jenkeissä ja samoin "Dan Smith"-mallia 15kk ajan. Nuo ekat vintage reissuet on ihan huippukeppejä ja samoin jälkimmäiset. 83-84 tehtiin Jenkeissä standard stratocasteria jossa oli muutama kyseenalainen ratkaisu, mutta ihan kelpo soittimia nekin oli. Lisäksi rinnalla vielä Elite-malli. 1986 eteenpäin tehtiin American Standardia ja ne ekat pari vuotta niitä tehtiin pieniä eriä käsityönä ja niiden valmistusta voi verrata CS-toimintaan, oli Brasilian ruusupuuta ym..-87 tuli plussa-malli joka oli Am.Std pienillä parannuksilla ja todella hyviä soittimia.
Japanissa väsättiin pari vuotta laadukkaita JV-skujuja, tosin ei ne kaikki niin maagisia olleet mitä puhutaan. Aika harva nettipätijä on soitellut rinnan saman aikakauden USA vintage reissuella vaikka pystyykin vertailemaan niitä sujuvasti.
Niin minulta löytyy / on löytynyt em. soittimet joten tiedän tällä kertaa kyllä mistä puhun.
Niin takaisin aiheeseen : Mihin perustat 80-luvun surkeat Fender keihäät väitteesi?

Kyllä sitä kolmikymppistä kokenutta naistakin mieluummin painaa, kuin pakasta vedettyä tiukkapimpsaista 16v neitsyttä.

tender.insanity: Kyllä sitä kolmikymppistä kokenutta naistakin mieluummin painaa, kuin pakasta vedettyä tiukkapimpsaista 16v neitsyttä.
 
Autovertaus jo tuli. Nyt tuli naisvertaus, mutta missä viipyy pikkurosot ja humpasta heviin-akseli, sekä "elikkäs"?

Terry Pantheras: Autovertaus jo tuli. Nyt tuli naisvertaus, mutta missä viipyy pikkurosot ja humpasta heviin-akseli, sekä "elikkäs"?
 
Mutta onko PC parempi kuin Mac? Nuotit vai tabulatuurit?