Kitarat: kitarakamat ›

Jucciz: Tää on tenderille, suora lainaus omasta tekstistäsi: ...
 
Tiedätkö sinä itse, mitä on tasapainoilla perheenisän ja muusikon roolin välillä ilman, että vähintään toinen rooli kärsii hetkittäin? Tai tiedätkö, miltä se tuntuu kun metallimusiikkiin oikeasti kyllästyy ja tahtoo jotain ihan muuta? Kommenteistasi päätellen vain huutelet jälleen kerran joutavia aiheeseen, josta sulla ei varmaankaan ole minkäänlaista kokemusta.
 
Mees nyt vaikka tiluttamaan kukkajemiäsi ja anna ihmisten kertoa ja keskustella valitsemastaan aiheesta ihan vapaasti. Keskustelupalstahan tämä on.
 
Itse en siihen pystynyt ja nostan hattua todella korkealle heille/teille, jotka olette löytäneet tavan jakaa itsenne järkevästi. Vuonna 2002 kun lopetin keikkailun ja bänditouhut, jäi myös kitara kellariin. Se päätös oli niin vaikea ja kipeä etten pystynyt muutamaan vuoteen edes näkemään kitaraa tai kuuntelemaan musiikkia. Yhden kerran kävin kaverin bändin keikalla ja mustasukkaisuus, kateus ja mittaamaton kaipuun tunteet risteilivät sisälläni niin että meinasi pää räjähtää enkä edes muista mitä ne soitti.
 
Kaksi tai kolme vuotta sitten vasta aloin hiljalleen kyetä kuuntelemaan musiikkia ja ottamaan varovaisesti kitaraa käteen pillahtamatta itkuun (pieni pala kurkussa toki vielä oli). Aloin soitella kotona ja harjoitella hiljalleen ihan tosissani. Bändiä tai esiintymisiä en tohdi vielä ajatella, mutta varovaisesti olen jo muutamissa kavereiden studiosessioissa vieraillut ja nyt on ollut yhden tutun kanssa puhetta, että mentäisiin niiden treenikämpille vähän jammailemaan.
 
Itse näin yhteensovittamisen ongelman juuri siinä etten voinut perheellisenä sitoutua bändiin samanlaisella intensiteetillä kuin ennen ja tunsin että vähempi ei kuitenkaan riitä. Ajattelin, että lopettamalla soittamisen bändissä säilyttäisin ystävyyteni soittokavereihini ja jatkamalla puolinaista roikkumista toisten riippana antamatta kuitenkaan täyttä panosta, vaarantaisin kaiken sen kauniin jonka eteen olimme tehneet töitä. Nykyisin en ole enää asiasta varma, mutta tuolloin uskoin päätöksen olevan oikein jo siksikin, että se oli vaikea ja kipeä.

tender.insanity: Mitenkä tämä eroaa rehellistä ja oikeaa työtä tekevästä perheenisästä? Vai nostatko taas muusikkona olemisen jollekin muita korkeammalle jalustalle?
 
En tahtoisi nostaa.
 
Voin olla väärilläkin jäljillä, mutta oleellisin ero on mun nähdäkseni siinä, että muusikko on aina muusikko, 24 tuntia vuorokaudesta - ei siis pelkästään keikalla, treeneissä tai studiossa. Ainakin itse kärsin tästä tosiasiasta aika ajoin. Muusikkous on muusikolle "pikkuisen" enemmän kuin harrastus, ammatti tai työ - tai nuo kaikki yhteensä, sillä kyseessä on monille intohimo ja melkeinpä tärkein syy olla olemassa. Kyseessä on siis hieman eri asia kuin vaikkapa putkimiehen tai paperityöntekijän tilanteessa: he voivat työpäivän päätteeksi olla jotain ihan muuta tai olla kokonaan olematta mitään - ainakaan ei tarvitse olla putkimies tai paperityöntekijä - hieman kadehtien sanon tämän. Kun keikka loppuu, ei se ainakaan mulla mene niin, että "Noni, tää oli nyt tässä, ollaanpa sit taas ensi keikalla jälleen muusikko. Tässä välissä oon jotain muuta, kenties normaali ihminen."
 
...vai tunnetko putkimiehiä, jotka ovat oikeasti sydämeltään 24/7 putkimiehiä - aina yhtä innoissaan kun näkevät jossain viemäriputken tai WC-pöntön ja keskellä yötäkin heräävät funtsimaan, miten ja minkä paksuisesta putkesta seuraava projekti väsätään, tai jotka kokoontuvat toisten elämäntapaputkimiesten kanssa viikonloppuisin "putkitreenikämpälle" fiilistelemään vanhoja ja uusia lavuaareja ja niiden soundia sekä kenties nauttimaan hieman keskiolutta? En minäkään.
 
Perusajatus on mun nähdäkseni se, että ainakaan mää en ole koskaan tietoisesti valinnut muusikkoutta - se on vaan hiljalleen kirkastunut "kohtalokseni", eikä mulla ole ollut vaihtoehtoja. Jos olisin voinut valita toisin, olisin varmasti monista syistä niin tehnytkin: ei tää nimittäin ole helpoin tapa elää elämää. Muusikkona on toisinaan hyvin hankala sopeutua normaalin yhteiskunnan aikatauluihin, tuottavuusodotuksiin ja muihin normeihin. Itse yritin aikanaan opiskella viisi vuotta jotain ihan muuta alaa, mutta silloinkin oli käytännössä pakko soittaa koko ajan ja lopulta tajusin jättää leikin kesken: en ikinä olisi voinut työskennellä tietojärjestelmien asiantuntijana tms. konsulttina, vaikka olisin valmistunut. Kliseisesti totean, ettei mua vain ole tarkoitettu semmoiseen.
 
En tiedä. En ole vieläkään kyllästynyt niin metalliin kuin muihinkaan musiikkityyleihin, mitä tässä ollaan penskasta asti kuunneltu. Harmittaako itseäsi, kun et olekaan niin suvaitsevainen kaiken musiikin suhteen?
 
Ei mua harmita, että olen rehellinen itselleni. Jos joku musiikki ei (hetkittäin) maistu, en pode siitä huonoa omaatuntoa. Pikemminkin päinvastoin: sehän on osoitus siitä, että mulla edes on musiikkimaku eikä kaikki musiikki kuulosta yhtä hyvältä - ts. ei musiikkimakua ollenkaan. En ymmärrä, miksi edes pitäisi pyrkiä tykkäämään kaikesta musiikista, vaikka joukossa on aivan käsittämätöntä sontaakin.
 
Pahoittelen, etten myötäile aina sinua.
 
Se nyt on aivan sivuseikka. Eriävän mielipiteen voi esittää myös asiallisesti, mutta tavallaan olen jo suhteesi lopettanut sellaisten odottamisen. Huomattavasti suurempi ongelmasi on se, ettet näytä voivan tarjoavan lisäarvoa moneenkaan keskusteluun, johon osallistut. Sen sijaan muiden keskustelijoiden näkemysten ja ongelmien vähättely tuntuu onnistuvan hienosti.
 
P.s. hallulla hyvä kirjoitus. Ymmärrän hyvin siinä esitetyn näkökulman ja tapahtumaketjun. Musiikki on monesti ja monille "kaikki tai ei mitään"-tyyppinen asia: vaikkapa bändin on toimittava täysillä tai sitten siitä on parempi lähteä kokonaan pois - vaikka päätökset olisivat toisinaan miten vaikeita.

tender.insanity: Siis:
Harrastat ja olet bändeissä, teette muutamia keikkoja (viikonloput pois kotoa) ja saatte liksaa, jolla voi ostaa ruokaa piltille = Ei hyväksyttävää
 
Olet ammattilainen. Teet Euroopan rundia kerran, kaksi vuodessa. Olet poissa kotoa ja lapsen elämästä muutaman kuukauden kerrallaan putkeen = Hyväksyttävää
 
Näinkö?
 
En tiedä miten painottaa paremmin omaa mielipidettä, joka ei ole väärä tai oikea. Minulla on perhe. Minä kuitenkin myös soitan musiikkia ja keikkailen. Mutta en ole ammattilainen, koska en halua olla sellainen. En ota kantaa mikä on hyväksyttävää tai ei ole. Eikä nämä mielestäni ole niin mustavalkoisia asioita. Tilannesidonnaista kaikki. MINÄ, minä itse, tunnen sisimmässäni niin, että en saa olla liikaa pois kotoa. En osaa sitä paremmin selittää. Eikä minun tarvitse. En kuitenkaan näe vääräksi olla pois kotoa, mikäli harrastus tai ammatti sitä vaatii. Toivottavasti ymmärrät kantani.

Jucciz: En tahtoisi nostaa.
 
Ai että oikein Muusikko jumalan armosta ja vielä tahtomattaan. Ei sinulta itseluottamusta ainakaan puutu. Onneksi on olemassa myös niitä enempi jalat maassa olevia muusikoita. Joskus olen jopa muutaamaan törmännytkin.
 
Putkimies oli vähän huono heitto, mutta autoalalla tuollaisia heppuja on pilvin pimein. Esim. sanonta "saabismi on sairaus" on varmaan tuttu?
 
Uskoakseni/tietääkseni monilla muusikoilla on myös päivätyö ja/tai harrastus, joka eroaa muusikkoudesta täysin. Nimenomaan sen takia, että pystyy erottamaan sen duunin ja vapaa-ajan edes jotenkin. Tekee psyykelle hyvää. Monasti työn saaminen vaatii vain jotain koulutusta alle. Tästä syystä useasti basistit ovat työttöminä, kun nipin napin pääsevät peruskoulusta läpi.

tender.insanity: Ai että oikein Muusikko jumalan armosta ja vielä tahtomattaan.
 
Sä osaat kyllä vääntää mutkalle jokaisen argumentin mitä sulle kerrotaan. Ei kukaan väittänyt että sellainen sisäsyntyinen palo tehdä musahommia tulee joltain jumalolennolta (ihan sama miltä niistä). Oikeasti se, että mistä se palo tulee on samantekevää, tulkoot jumalalta jos sellaiseen uskoo, tai vaikka joulupukilta. Ihminen voi valita mitä tekee, mutta ei voi valita, että mitä haluaa tehdä. Ymmärrätkö mikä ero noilla asioilla on?
 
Voi olla vaikeaa käsittää sellaista intohimoa yhtään mikään asian suhteen, jos ei itse ole sellaista ikinä kokenut. Katsos kun joillekin musa ei ole vaan "ihan kiva juttu" jota voi välillä harrastaa, vaan se on yhtä tärkeä osa elämää kuin perhe, ystävät tai vaikka hengittäminen. Ilman mitään noista on aika vaikea olla. Sä ilmeisesti kuvittelet, että monikin muusikko noin vaan päättää lähteä tekemään musahommia, ja että ne voitaisiin lopettaa koska vaan. Voin kertoa, että tällä alalla on keksimäärin niin paskat työehdot ja palkka, että jos se olisi pelkästään päättämisestä kiinni, kukaan ei tekisi näitä hommia. Jos mä voisin päättää haluavani tehdä jotain muuta, päättäisin haluta lääkäriksi, mutta kun kenenkään ihmisen pää ei toimi niin.
 
Uskoakseni/tietääkseni monilla muusikoilla on myös päivätyö ja/tai harrastus, joka eroaa muusikkoudesta täysin. Nimenomaan sen takia, että pystyy erottamaan sen duunin ja vapaa-ajan edes jotenkin. Tekee psyykelle hyvää.
 
Täähän pätee ihan mihin tahansa mitä ikinä kukaan tekee, ei pelkästään muusikoihin. Ne tyypit joilla ei ole elämässään kuin yksi juttu, on usein niitä jotka nopeiten siihen juttuun ja omaan olemiseensa leipääntyy.

tender.insanity: autoalalla tuollaisia heppuja on pilvin pimein. Esim. sanonta "saabismi on sairaus" on varmaan tuttu?
 
Ei sinulta itseluottamusta ainakaan puutu. Onneksi on olemassa myös niitä enempi jalat maassa olevia muusikoita.
 
Monasti työn saaminen vaatii vain jotain koulutusta alle. Tästä syystä useasti basistit ovat työttöminä, kun nipin napin pääsevät peruskoulusta läpi.
 
Ei sinulta itseluottamusta ainakaan puutu. Onneksi on olemassa myös niitä enempi jalat maassa olevia muusikoita.
 
En kyllä odottanutkaan, että olisit ymmärtänyt äskeisenkään kirjoitukseni pointtia.
 
Kimurantti kiteytti hyvin: on eri asia a)tehdä, b)voida tehdä ja c)haluta tehdä jotain. Voit miettiä noiden asioiden eroja, jos saabistien ja basistien yläpuolella leijumiselta ehdit.
 
Btw. Basisti, jonka kanssa olen itse eniten tehnyt keikkaa, on diplomi-insinööri ja päivätöissä. Tosin sinkkuna tuo yhtälö on helpompi.

Jucciz: Ei sinulta itseluottamusta ainakaan puutu. Onneksi on olemassa myös niitä enempi jalat maassa olevia muusikoita.
 
Niin, jos ymmärsit, niin tietyt merkkiuskolliset ihmiset ovat lapsuuden harraustuksesta tehneet itselleen työn ja suhtautuvat intohimoisesti kaikkeen siihen liittyvään. Hivenen eri tavalla duunissa kuin vapaa-ajalla, mutta periaate on sama.
 
Ei sinulta itseluottamusta ainakaan puutu. Onneksi on olemassa myös niitä enempi jalat maassa olevia muusikoita.
 
Sori, unohdin hymiön, joka vaaditaan sinunlaisille henkilöille.
 
Kimurantti kiteytti hyvin: on eri asia a)tehdä, b)voida tehdä ja c)haluta tehdä jotain. Voit miettiä noiden asioiden eroja, jos saabistien ja basistien yläpuolella leijumiselta ehdit.
 
En leiju kenenkään yläpuolella. En tosin myöskään ole marttyyrina valittamassa kuinka olen tahtomattani omalla alallani, jossa työehtosopimus ja palkat on huonot, mutta kun on vain pakko olla, kun on kohtalo näin määrännyt.
 
Btw. Basisti, jonka kanssa olen itse eniten tehnyt keikkaa, on diplomi-insinööri ja päivätöissä. Tosin sinkkuna tuo yhtälö on helpompi.
 
Onnea hänelle. Minä tunnen työssäkäyvän mustalaisen. (Tähän ei hymiötä, koska on tosiasia. Poikkeus vahvistaa säännön.)

Mä muistan että sun kanssa on väännetty samasta asiasta aiemminkin. Noista sun jutuista paistaa vaan aivan silmitön katkeruus sitä kohtaan, kun joku oikeasti tekee sitä mitä rakastaa eikä sitä mitä muut (perhe, kaverit, vanhoillinen yhteiskunta) sanoo, että pitäisi tehdä. Ei millään pahalla.

kimurantti1: Mä muistan että sun kanssa on väännetty samasta asiasta aiemminkin. Noista sun jutuista paistaa vaan aivan silmitön katkeruus sitä kohtaan, kun joku oikeasti tekee sitä mitä rakastaa eikä sitä mitä muut (perhe, kaverit, vanhoillinen yhteiskunta) sanoo, että pitäisi tehdä. Ei millään pahalla.
 
No just. Pitääkö täällä siis olla samaa mieltä toisten kanssa? Jos ei ole, niin on suvaitsematon ja katkera ja vaikka mitä.. Minä pidän itse siitä mitä teen ja vapaa-ajalla soitan niin paljon kuin jaksan ja kerkeän. En tietääkseni ole mistään katkera. Itse asiassa olen aika lailla onnellinen. Tupakkiakaan en ole muutamaan viikkoon polttanut.

Räkkipeli: ettei soittaminen huvita enään tai ne kovimmat jutut, mihin on esim. teini-iässä rakastunut, on yhtäkkiä ihan out.
 
Teini-ikäisenä musiikki on niin paljon muutakin. Se on kuulumista johonkin omaan juttuun. Hevi oli minun nuoruudessani se juttu, jolla erotuttiin aikaisemmista sukupolvista. Mitä tulee muutokseen niin jokaisella on oma polkunsa. Joillakin musiikkimaku muuttuu, toisilla se voi pysyä.

Jucciz: En tahtoisi nostaa.
 
Voin olla väärilläkin jäljillä, mutta oleellisin ero on mun nähdäkseni siinä, että muusikko on aina muusikko, 24 tuntia vuorokaudesta - ei siis pelkästään keikalla, treeneissä tai studiossa. Ainakin itse kärsin tästä tosiasiasta aika ajoin. Muusikkous on muusikolle "pikkuisen" enemmän kuin harrastus, ammatti tai työ - tai nuo kaikki yhteensä, sillä kyseessä on monille intohimo ja melkeinpä tärkein syy olla olemassa.
 
Jos se on sun intohimo tai tärkein syy olla olemassa niin lopeta se tyhjän valitus,miten raskasta on muusikon ammatti, ja nauti siitä soittamisesta tai vaihda alaa.

vänkylä: Jos se on sun intohimo tai tärkein syy olla olemassa niin lopeta se tyhjän valitus,miten raskasta on muusikon ammatti, ja nauti siitä soittamisesta tai vaihda alaa.
 
Hyvä muusikko ammentaa ideansa omasta kärsimyksestä ja muista ikävistä asioista. Sen kuulee soitossa. Heti kun alkaa tienaamaan rahaa, olot paranevat ja musiikki menee huonommaksi. Tämä on huomattu monien bändien kohdalla, kun se ensimmäinen kellaridemo on aidoin ja viimeisin 40vko listaykkäsenä kiikkunut levy on kaupallista paskaa.
 
"Tuo tuska laulun tämän kirjoittaa". Tosimuusikon elämä on suoraan Hakulisen kynästä..

tender.insanity: Hyvä muusikko ammentaa ideansa omasta kärsimyksestä ja muista ikävistä asioista. Sen kuulee soitossa. Heti kun alkaa tienaamaan rahaa, olot paranevat ja musiikki menee huonommaksi. Tämä on huomattu monien bändien kohdalla, kun se ensimmäinen kellaridemo on aidoin ja viimeisin 40vko listaykkäsenä kiikkunut levy on kaupallista paskaa.
 
"Tuo tuska laulun tämän kirjoittaa". Tosimuusikon elämä on suoraan Hakulisen kynästä..
 
En tiedä mitä tässä ketjussa tapahtuu, mutta tämä kyllä pitää paikkansa.

Tenderille plussa kivasti. Ja tässä langassa nähty kaljankatkusten viininmaistelija artistimuusikoiden peppukipeää ulinaa. Minustakin allah, thor, zeus & kumppanit halusivat taiteellisen pihakivien nyplääjän. Järjestelen kiviä mielivaltaisessa järjestyksessä, haukun kaikki muut paskaksi, vain minä JA MINÄ olen oikeassa. Ja täten iltaisin kynttilänvalon loisteessa kirjoitan runon kivillä siitä miten tämä on ainoa ja oikea tapa elää, samalla valittaen miten en tienaa valtion odotusten mukaisesti blaablaa.

Jucciz: En mää ainakaan vaihtaisi osaani kenenkään kanssa, vaikka elämä vois olla silloin helpompaa, leipä leveämpi ja auto uudempi.
 
No tämä. Joskus kaverin kanssa rautatieasemalla ollessamme valiteltiin toisillemme, kuinka meillä graafikkoyrittäjillä on epävarmat työajat ja tulo. Sitten katsottiin tyyppiä, joka siivosi asemalla roskia. Olimme asiasta hiljaa sen jälkeen. Saadaan sentään tehdä hommaa, johon on oikeasti intohimo ja halu kehittyä.
 
Toisaalta ymmärrän hyvin myös perhenäkökulman. Itsekin saattaisin pohtia vakavasti jotain varmatuloisempaa ammattia ja pyrkisin olemaan kotona niin paljon kuin mahdollista. Asia ei kuitenkaan ole noin yksiselitteinen, kuin jotkut sen esittävät.

Vladi: Toisaalta ymmärrän hyvin myös perhenäkökulman. Itsekin saattaisin pohtia vakavasti jotain varmatuloisempaa ammattia ja pyrkisin olemaan kotona niin paljon kuin mahdollista. Asia ei kuitenkaan ole noin yksiselitteinen, kuin jotkut sen esittävät.
 
Yleensä eniten perheellisen muusikon elämästä ja arjesta tuntuvat tietävän ne, jotka eivät koskaan ole heittäneet yhtään keikkaa tai edes kokeilleet lastentekoa. ;)

Jucciz: Yleensä eniten perheellisen muusikon elämästä ja arjesta tuntuvat tietävän ne, jotka eivät koskaan ole heittäneet yhtään keikkaa tai edes kokeilleet lastentekoa. ;)
 
Menin sanattomaksi.

Jucciz: Yleensä eniten perheellisen muusikon elämästä ja arjesta tuntuvat tietävän ne, jotka eivät koskaan ole heittäneet yhtään keikkaa tai edes kokeilleet lastentekoa. ;)
 
Miun mielestäni pätee lähes jokaiseen asiaan. Mitä vähemmän omakohtaista kokemusta, sen isompi meteli aiheesta (tai sen vierestä). Kuten tämäkin postaus :))

Vladi: Menin sanattomaksi.
 
Ihan samalla tavalla - jos muusikkoaspekti unohdetaan - esimerkiksi lastenhoitovinkkejä kuulemma saa eniten niiltä, joilla ei ole (edes suunnitteilla) omia lapsia. Jännä tavallaan. Itse olen toistaiseksi välttynyt ohjeistukselta, mutta se lienee vain ajan kysymys.
 
E: Myöhästyin sitten sekunnilla. Ero on merkittävä. :)