Roots ›

Luin tossa wikipediasta, että Hendrix söi purkkaa usein keikoilla eikä keskittynyt lauluun, niin oon siinä käsityksessä, että kaverilla oli vaan tuommoiset suun liikkeet maneerina soittomisesta, eli suu nyki samalla kuin venytti kieliä. Mitä mieltä ootte? Meidän vanha rumpali nimittäin näytti purevan purkkaa aina soittaessaan...

blaekie: Öö,tuota aika vaikeata nyt yhtyä tuohon "wiikkipeedian" näkemykseen, tsorge nyt vaan. Suun maneerit tuli joskus tosin ehkä siitä että, kitaralla soitettua sooloa laulettiin ns. unisonossa paikka paikoin.
 
Niin eli itsekin oon sitä mieltä, ettei sillä purkka ainakaan suussa ollut.
 
E: Vitsit, että Henkka vetää makeesti Woodstockin Red House -biisissä. Oli sillä tatsi kohdallaaan... vai ettei pysty tunteiden ilmaisuun puhtaalla soundilla...

VIPMetal: Niin eli itsekin oon sitä mieltä, ettei sillä purkka ainakaan suussa ollut.
 
E: Vitsit, että Henkka vetää makeesti Woodstockin Red House -biisissä. Oli sillä tatsi kohdallaaan... vai ettei pysty tunteiden ilmaisuun puhtaalla soundilla...
 
Kyllä Montereyssä ainakin jäysti niin että alko jo katsojaa vituttamaan.

antnis: Kyllä Montereyssä ainakin jäysti niin että alko jo katsojaa vituttamaan.
 
Pitääpä tsekata noita videoita tarkemmin. Epäilen vieläkin, että purkka on suussa vaikka leuat jauhaiskin.

blaekie:
Omasta mielestäni Hendrixillä ei juuri tuolloin ollut vaihtoehtoa kuin olla blues/rockmies, kuten monella muullakin. Loppuaikana mentiin jo funkahtavaan suuntaan
 
Soul kitaristina Hendrix puuhasteli ihan työkseen aika paljon ennen poptähden uraa. Mutta ihan hyvä blues-kitaristikin oli. Sen verran moniottelija että mie kyl pidän kaikkien aikojen parhaana sähkökitaran soittajana, ihan musiikkia soittavana, sillä ei oo juurikaan merkitystä millä nimellä sitä musiikkia joku kutsuu.

VIPMetal: Pitääpä tsekata noita videoita tarkemmin. Epäilen vieläkin, että purkka on suussa vaikka leuat jauhaiskin.
 
Isle of Wightissä näkyy alkupuolella muistaakseni hyvin

Jos muistan oikein, niin loppupuolella Jimppa halus keskittyä enimmäkseen kitaransoittoon keikoillaan, eikä juurkaan digannut soitella vanhoja rallejaan, joita taas yleisö tuli kuuntelemaan. Ehkä Jimi ois tarvinnut erillisen laulajan, mene ja tiedä.

Funkonaut: Ehkä Jimi ois tarvinnut erillisen laulajan, mene ja tiedä.
 
Se ois tarvinnu jonkun opettamaan, että miten pidetään omasta lauluäänestä huolta.

jzzr: Kuka oli ekana? Freddie King?! Olis meinaa hyvä ehdokas...
 
Jos olisi kirja mihin listattaisiin blues klassikkoja,
Henkan Red House olisi listalla. Hitaan bluesin aatelia...
 
Tuolla listalla järjestys oli
 
1. SRV
2. Hendrix
3. BB King
4. Clapton
5. Johnson
6. Gallagher
7. Green
8. Buddy Guy
9. Muddy Waters
10. Hooker
 
Jossain toisella listalla Hendrix ei ollut 100 joukossa, mutta viis siitä. Listojahan voi rustailla mielin määrin.
Sen sijaan enemän ihmetytti se, että parissa blueskirjassa Hendrix ohitettiin lähes kokonaan. Okei, toisen oli kirjoittanut englantilaissnobi, nimikin joku Roger St. Pierre, joka painottaa sitäkin, ettei hän aio mainita tekstissään SRV:tä.
Tarkistinpa piruuttani Blues News-lehden tietokannasta maininnat Hendrixistä ja niitä löytyi seitsemän kappaletta, joista vain yksi oli isompi juttu ja sekin oikeastaan lehden linjasta poikkeavaa sinisilmäistä fanitusta eikä siinä bluesista juuri puhuttu. Olen tietysti itsekin 70/80-luvun Blues News-lehden kouluttamaa putkikorvasukupolvea. Tuolloinhan lehdessä lähinnä naureskeltiin valkolaisten yrityksille bluesin maailmassa eli lehdessä oli sellaista aitouden ylenmääräistä painottamista, mistä tuli mieleeni eräs nuoruusaikojen kaverini, jonka mielestä blues oli aidoimmillaan silloin, kun sitä esitti vanha, vammainen, musta mies epävireisellä kitaralla ojanpintareella juovuksissa. Olipa jossain numerossa lukijoiden avoin kirje eräälle toimittajalle, että pitääkö toimittaja yhdestäkään valkoisesta artistista.
Tänä päivänä asiat ovat ko. lehdessä huomattavasti paremmin; ylistetään ruotsalaista deep soul-laulajaa, kehutaan belgilaista blueskitaristia tai arvostetaan tanskalaista delta-blues duoa, joka Spotifyista kuunneltuna kuulosti ihan Alabaman puuvillapelloilta, niin hyvin oli fraasit kopsattu. No ehkä se epävireisyys puuttui.
 
Tuossa Red House-versiolistassa semmoinen pisti silmään, etteivät afroamerikkalaiset artistit liiemmin ole coveroineet sitä. Aikoinaan koko Hendrix särökitaroineen saattoi mennä ohitse mustalta väestöltä, sillä eihän voimatriorock ole kaiketi ikinä ollut suuressa suosiossa heikäläisten keskuudessa.
Ilman muuta Hendrix sai kiertäessään heittomiehenä 'chitlin' circuitia' 60-luvun alkupuolella valtavan musiikkipääoman joutuessaan soittamaan kaikkea mahdollista soulista ränttälin kautta bluesiin. Ymmärtääkseni silloin oli myös tärkeää viihdyttää yleisön erilaisilla showtempuilla, joita oli hallussaan muillakin veljeksillä kuten Buddy Guylla tai Johnny Guitar Watsonilla.
Mutta onneksi sisäisen palonsa vuoksi hän pystyi irtautumaan näistä piireistä ja tuottamaan ainotlaatuista musiikkia lyhyessä ajassa. Juuri Woodstockia katsoneena ei voi kuin ihmetellä musiikin soljumista niin vaivattomasti kitarasta, ettei muuta bändiä edes huomaa.
 
Mutta entäs Chuck Berry? Häntä ei noteerata juurikaan bluesmiehenä, vaikka hän taitaa olla perinteisenä blueskitaristina jopa parempi kuin Hendrix. Tässä hän opettaa bluesia ranskalaisille.
 
http://www.youtube.com/watch?v=nuVWjcIk99A

uusikaveri:Mutta entäs Chuck Berry? Häntä ei noteerata juurikaan bluesmiehenä, vaikka hän taitaa olla perinteisenä blueskitaristina jopa parempi kuin Hendrix. Tässä hän opettaa bluesia ranskalaisille.
 
http://www.youtube.com/watch?v=nuVWjcIk99A
 
Berry on baras, jos sille päälle sattuu... Ja jos muu opetusryhmä on tuolla tasolla; pianossa Lou Martin ja rummuissa Rod De'Ath. Rory Gallagher miehet hylkäsi, kun siiryi "enemmän rokkia"-ilmaisuun, mutta kyllä heiltä valkoinen blues taittui.

Mutta entäs Chuck Berry? Häntä ei noteerata juurikaan bluesmiehenä, vaikka hän taitaa olla perinteisenä blueskitaristina jopa parempi kuin Hendrix. Tässä hän opettaa bluesia ranskalaisille.
 
http://www.youtube.com/watch?v=nuVWjcIk99A
 
Täähän on hieno versiooni:
 
http://www.youtube.com/watch?v=jvRZS6Us-7s

Eiköhän se kuitenkin ole niin että se tarkka lokeroiminen tiettyyn musiikkityyliin ei vaikuta musiikkinautintoon (juuri) mitenkään :)

uusikaveri: Satuin törmäämään netissä äänestykseen maailman parhaasta blues-kitaristista ja Hendrix tuli toiseksi.
Vaikka Hendrixiä suuresti arvostankin ja blues löytyy kyllä hänen musiikkinsa pohjalta, niin Hendrix nimenomaan blues-kitaristina vähän särähtää, vai mitä mieltä raati on?
 
Itse kyllä pidän Henkkaa ihan mestarillisena bluesinkin soittajana ja ihan hyvin mahtuu mille tahansa listalle, mutta ehkä se ei itse pitänyt itseään pelkästään blueskitaristina. Se oli niin monipuolinen ja kulki niin omia polkujaan ja oli ennakkoluulottomuudessaan ja avarakatseisuudessaan niin omaa luokkaansa etten millään haluaisi lokeroida häntä pelkästään blueskitaristiksi.
 
Minulle Hendrix on jumalan henkäys, hän oli jotakin elämää suurempaa ja ajattelen hänen liitelevän tuolla jossakin universumissa kera Lennonin ja Mozartin, ja häntä ehkä naurattaisi nämä meidän hupsut listauksemme tai yrityksemme ymmärtää häntä ahtaiden kategorioiden kautta.

On olemassa niitä bluesintoilijoita, joiden mukaan bluesia on vain se alkuperäinen akustinen deltablues ja ehkä Howlin Wolf sekä Muddy Waters. Tämä on mielestäni typerää ahdasmielisyyttä, mitä esimerkiksi BB King kritisoi omaelämäkerrassaan.
 
Omasta mielestäni blues on hyvin laaja tyyli. Mielestäni jopa Jimmy Page on osaksi blueskitaristi kuten myöskin Angus Young. Koostuuhan näidenkin henkilöiden soitto useasti blueslickeistä ja riffeistä. Särön ja tempon lisääminen ei mielestäni yksinään muuta bluesia joksikin muuksi. Oikeastaan se, mitä kutsutaan rockiksi on hyvin pitkälti bluesia. Vasta proge ja metalli ovat selkeästi erilaisia kuin blues.
 
Jimi Hendrix on todellakin blueskitaristi. Iso osa hänen musiikistaan on aivan selvästi bluestyyliä. Ei se mielestäni voi olla mitään muutakaan, ottaen huomioon Jimin musiikilliset esikuvat. Ainoa Jimi Hendrixin esikuvista, kuka ei soittanut suoranaista bluesia, on surf-kitaransoiton kuningas Dick Dale, joka ammensi inspriaatiota itämaisesta musiikista.
 
Kuten muutkin kitaristit oli Jimi Hendrixkin esikuviensa summa. Olen ylipäätäänkin sitä mieltä, että uusi taide on vanhemman taiteen sekoitusta ja uuden tekniikan soveltamista siihen.