Kitarat: kitarakamat ›

blues guitar: Osta Strato. (s-s-s mikityksellä) Jos sulla ei kerta sellaista vielä ole.
 
No tässähän nyt kävi justihinsa niin. Tokai meni uudelle omistajalla ja tilalle saapuu MIM Strato. Olen viimeksi omistanut Fenkun vuonna 2002. Silloin se oli Sambora signature, eli floikalla ja paffilla. Nyt siis ihan perinteiset sinkkustrato. JIIHAA!! En ole vuosiin ollut yhtä innoissani.

terolt: No tässähän nyt kävi justihinsa niin. Tokai meni uudelle omistajalla ja tilalle saapuu MIM Strato. Olen viimeksi omistanut Fenkun vuonna 2002. Silloin se oli Sambora signature, eli floikalla ja paffilla. Nyt siis ihan perinteiset sinkkustrato. JIIHAA!! En ole vuosiin ollut yhtä innoissani.
 
Onnittelut! Hyvä valinta. : )
 
Ehkä tämä uusi hankinta inspiroi sua muunkinlaisen musan kuin "mörkömusan" soittoon.

.......

TÄLLÄ HETKELLÄ parasta koskaan tehtyä musiikkia on mielestäni vanha mutainen funk, kermainen soul ja syntinen jazz, eli noita kuuntelen autossa kun menen soittamaan murmur-mörkö-heavyä ja nautin asetelmasta täysin rinnoin... :) Tai no tuleehan tuota Mastodonia kuunneltua paljolti myös. Treeneissä sitten heitän vaffarin välillä puhtaalle kanavalle ja fiilistelen jamittamalla funkkia (tai Uuno Turhapurojen kitarapätkiä) vahvistin kun taipuu siihenkin loistokkaasti.
 
Tuohan nyt vaihtelee ajan mukaan...

Pari vuotta sitten ostin Esp ltd kitaran kun piti soittaa heviäm ja sitä ei tietenkään voi soittaa millään muulla kuin EMG:n mikeillä! Kitara tietekin oli ylihintainen mutta siinä oli floikka niin pakko oli ostaa että pääsi tekeen dive bombeja. Hevibändissä en kauaa viihtynyt ja nyt tuo kitara lähinnä vituttaa ja soitan paljon enemmän vanhalla SG:llä.
Himottaisi myydä toi jollekin jonnelle ja ostaa Tele tai Jazzmaster.

terolt: No tässähän nyt kävi justihinsa niin. Tokai meni uudelle omistajalla ja tilalle saapuu MIM Strato. Olen viimeksi omistanut Fenkun vuonna 2002. Silloin se oli Sambora signature, eli floikalla ja paffilla. Nyt siis ihan perinteiset sinkkustrato. JIIHAA!! En ole vuosiin ollut yhtä innoissani.
 
Onneks olkoon! Pystyn samastumaan tilanteeseen, kun sain pitkästä aikaa kans straton tässä hiljan. Edellisen omistin 2000-03. Kyllä se tekee aivosoluille hyvää varsinkin, jos soittelee duuribiisejä ja vetelee sooloja päälle. Sitä on aivan pihalla semmosessa meiningissä.

VIPMetal: Onneks olkoon! Pystyn samastumaan tilanteeseen, kun sain pitkästä aikaa kans straton tässä hiljan. Edellisen omistin 2000-03. Kyllä se tekee aivosoluille hyvää varsinkin, jos soittelee duuribiisejä ja vetelee sooloja päälle. Sitä on aivan pihalla semmosessa meiningissä.
 
Oisko tabulatuureja duuribiiseihin?

Rubuinen: On tullut vastaan. Vuosi sitten loppui into soittamiseen ja bändi tuohuihin, nupi+kaapit vaihdoin komboon. No eipä ole tullut hirveesti soitettua uudella vahvarilla ja muutenkin kitarat pölyttyy nurkassa, ehkäpä pitää myydä kaikki pois. Tällä hetkellä urheilu vaan nappaa enempi...
 
mitä hyötyä siitä kunnosta on kun ne tytöt haluaa kuitenkin sen rokkarin eikä sitä urheiluhullua.

No niin, pari päivää on tesmitty ja onhan se soittaminen taas, hetken ainakin, kivaa =) Fenkku on siis MIM ja vuodelta 96, eli ilmeisesti hieman parempaa vuosikertaa vrt nykylankut. Minen tiiä, näin mulle selitettiin. Ja minähän uskon kaiken. No joo.
Mutta erikoinen fiilis sillä on kyllä vedellä. Nautin.
 
En siis osaa sanoa, millaisia 2K Customshop-stratot on soittaa, mutta omissa hanskoissani kyllä tunnen laatueron esim tuohon mun monenkotonnin Ovh Brian Mooreen, vaikkakin ihan erilaisesta soittimesta on kyse. Voi olla, että kuvittelenkin vain. Ihan sama kuitenkin. Strato on todella tervetullut. Nyt joku sais hyvän vaihdokin tuosta Mooresta, Anyone?
 
-Tero

Tää on kyllä kiva topiikki. Miullakin tulee välillä noita kitarat mäkeen-fiiliksiä, mutta onneks oon pääni pitäny ja kitarat telineessä. Ja pyrin monipuolisesti musiikkia kuuntelemaan ja soittamaankin, niin pysyy mielenkiinto.
 
Kitaravalikoimakin on kasattu vähän sen mukaan, että joka hommaan löytyy edes jotakuinkin käypänen luuttu. On erikoismiesstratoa presarimikillä ja p90:llä ja iban Arxää lespahommeleihin, metallijuttuihin rg ja epi v. Kitarabanjokin tuli hankittua, että voi perustellusti käyttää stetsonia.
 
Tässä on tietysti miinuksena tilanpuute, kun kaikki kepit on pidettävä käsillä että tulis soitettua (kun minä kitaran laukkuun nakkaan, niin ei sitä tuu sieltä ihan vähällä kaiveltua esille).
 
Plussana toki taas semmoinen, että mikäli yhdellä kitaralla ei meinaa soitto irrota, voi se kyseisenä päivänä taas toisella sujua.

aristoteles666: mitä hyötyä siitä kunnosta on kun ne tytöt haluaa kuitenkin sen rokkarin eikä sitä urheiluhullua.
 
Et oo sitten tainnut katella noita lätkän pelaajien vaimojen kuvia? Ja niillä jätkillä ei oo ees hampaita suussa:-D.

Rubuinen: Et oo sitten tainnut katella noita lätkän pelaajien vaimojen kuvia? Ja niillä jätkillä ei oo ees hampaita suussa:-D.
 
Juu mut ne on rahamiehii. Sillon on aivan sama mitä ukko tekee tai miltä se näyttää jos on rahhoo.

tender.insanity: Oisko tabulatuureja duuribiiseihin?
 
Ei se on kato fiilistelyä vaan... =)

Ymmärrän kyllä että moni jakaa tällaisen "tilanteen", mutta sitä mä en nyt käsitä että miten tilanteeseen ollaan päädytty, ettei soittaminen huvita enään tai ne kovimmat jutut, mihin on esim. teini-iässä rakastunut, on yhtäkkiä ihan out. Kyllä mulla on käynyt enemmänkin niin, että iän myötä on toki oppinut kuuntelemaan muunkinlaista musaa kuin vaikkapa metallia mihin ihastuin ensimmäisenä, mutta ei se nyt jumalauta mihinkään ole hävinnyt se viehätys metallissa. Sanotaan, että muuskon pohjimmaiset intohimot musiikkiin kehittyy hyvin alkuvaiheessa, eli muusikko rakastaa sitä musiikkia mitä on ensimmäisenä kuullut, mikä on tehnyt sen suurimman vaikutuksen.
 
Vai voisiko syynä olla epäterveellinen itsensä kehittäminen. Ei osata treenata tehokkaasti tai "oikein", niin että motivaatio ei hiipuisi vain päinvastoin kasvaisi. Onko oppi jäänyt kesken jossain vaiheessa ja on tullut junnattua samoja juttuja jo niin kauan, että nämä samat jutut ovat edustaneet loppujen lopuksi sitä tyylilajia, mitä on yritetty soittaa.
 
Vai onko sitten jengi hankkiutunut niin pahastu kuseen perheensä kanssa, ettei musiikille enään jää tarpeeksi aikaa?
 
On muuten olemassa eräs toinenkin sanonta: Jos haluat ryhtyä muusikoksi, älä ryhdy. Jos sinun on ryhdyttävä muusikoksi, se on erittäin hieno ammatti.

Räkkipeli: Ymmärrän kyllä että moni jakaa tällaisen "tilanteen", mutta sitä mä en nyt käsitä että miten tilanteeseen ollaan päädytty, ettei soittaminen huvita enään tai ne kovimmat jutut, mihin on esim. teini-iässä rakastunut, on yhtäkkiä ihan out. Kyllä mulla on käynyt enemmänkin niin, että iän myötä on toki oppinut kuuntelemaan muunkinlaista musaa kuin vaikkapa metallia mihin ihastuin ensimmäisenä, mutta ei se nyt jumalauta mihinkään ole hävinnyt se viehätys metallissa. Sanotaan, että muuskon pohjimmaiset intohimot musiikkiin kehittyy hyvin alkuvaiheessa, eli muusikko rakastaa sitä musiikkia mitä on ensimmäisenä kuullut, mikä on tehnyt sen suurimman vaikutuksen.
 
Vai voisiko syynä olla epäterveellinen itsensä kehittäminen. Ei osata treenata tehokkaasti tai "oikein", niin että motivaatio ei hiipuisi vain päinvastoin kasvaisi. Onko oppi jäänyt kesken jossain vaiheessa ja on tullut junnattua samoja juttuja jo niin kauan, että nämä samat jutut ovat edustaneet loppujen lopuksi sitä tyylilajia, mitä on yritetty soittaa.
 
Vai onko sitten jengi hankkiutunut niin pahastu kuseen perheensä kanssa, ettei musiikille enään jää tarpeeksi aikaa?
 
On muuten olemassa eräs toinenkin sanonta: Jos haluat ryhtyä muusikoksi, älä ryhdy. Jos sinun on ryhdyttävä muusikoksi, se on erittäin hieno ammatti.
 
En hämmästele yhtään, että tällaiset tilanteet kummastutttaa. Musiikki on niin tunnesidonnaista. Mutta se on myös täysin subjektiivista. Aina ei voi selittää, miksi tilanteet kääntyy sellaisiksi kuin ne on nyt.
 
Olen soittanut vuodesta 1998. Metallia. Ei muuta. Tai no nykyään on myös Suomirokkia/punkkia varttuneitten miästen kanssa =) Olen itseoppinut. Aikoinaan ei ollut aikaa eikä kiinnostusta kehittää itseään tosissaan musiikin saralla, koska nuoren ja vähän varttuneemman, tosissaan olevan yleisurheillijan arki oli kovaa fyysistä rääkkiä, kuutena päivänä 2 treeniä päivässä. Väliajat sitten näppäiltiin Enter Sandmäniä. Tehokkaasti treenaaminen ei siis osunut meikäläiseen silloin muuta kuin urheilukentällä. Kaikkea ei voi saada. Enkä edelleenkään ruikuta, haluaisin vain testata jotain muutakin. Ei siitä metallista koskaan irti pääse, enkä halua, mutta nimen omaan maailmaan laajentamisesta on kyse. Ja nyt puhun koko ajan itsestäni, puoliksi makuuhuonemuusikon rintaäänellä, vaikka kolmisensataa keikkaa on jo takana.
 
Perhettä on, välillä ne vaatii ja välillä ei. Päivääkään en vaihda pois. Mutta nimen omaan harrastuksena soittaminen ja musiikki ei MINUN mielestäni saa olla perheeltä pois. Ammatti on taas asia erikseen.

terolt: Mutta nimen omaan harrastuksena soittaminen ja musiikki ei MINUN mielestäni saa olla perheeltä pois. Ammatti on taas asia erikseen.
 
Siis:
Harrastat ja olet bändeissä, teette muutamia keikkoja (viikonloput pois kotoa) ja saatte liksaa, jolla voi ostaa ruokaa piltille = Ei hyväksyttävää
 
Olet ammattilainen. Teet Euroopan rundia kerran, kaksi vuodessa. Olet poissa kotoa ja lapsen elämästä muutaman kuukauden kerrallaan putkeen = Hyväksyttävää
 
Näinkö?
 
EDIT: Eikö ihmisillä ole muuta tekemistä kuin päässään kehittää mitä ihmeellisempiä kriisejä? Kun asiat on hyvin, niin aina löytää jotain mistä valittaa.

Tää on tenderille, suora lainaus omasta tekstistäsi: Eikö ihmisillä ole muuta tekemistä kuin ... aina löytää jotain mistä valittaa.
 
Tiedätkö sinä itse, mitä on tasapainoilla perheenisän ja muusikon roolin välillä ilman, että vähintään toinen rooli kärsii hetkittäin? Tai tiedätkö, miltä se tuntuu kun metallimusiikkiin oikeasti kyllästyy ja tahtoo jotain ihan muuta? Kommenteistasi päätellen vain huutelet jälleen kerran joutavia aiheeseen, josta sulla ei varmaankaan ole minkäänlaista kokemusta.
 
Mees nyt vaikka tiluttamaan kukkajemiäsi ja anna ihmisten kertoa ja keskustella valitsemastaan aiheesta ihan vapaasti. Keskustelupalstahan tämä on.

Jucciz:
 
Tiedätkö sinä itse, mitä on tasapainoilla perheenisän ja muusikon roolin välillä ilman, että vähintään toinen rooli kärsii hetkittäin?
 
Mitenkä tämä eroaa rehellistä ja oikeaa työtä tekevästä perheenisästä? Vai nostatko taas muusikkona olemisen jollekin muita korkeammalle jalustalle?
 
Tai tiedätkö, miltä se tuntuu kun metallimusiikkiin oikeasti kyllästyy ja tahtoo jotain ihan muuta?
 
En tiedä. En ole vieläkään kyllästynyt niin metalliin kuin muihinkaan musiikkityyleihin, mitä tässä ollaan penskasta asti kuunneltu. Harmittaako itseäsi, kun et olekaan niin suvaitsevainen kaiken musiikin suhteen?
 
Kommenteistasi päätellen vain huutelet jälleen kerran joutavia aiheeseen, josta sulla ei varmaankaan ole minkäänlaista kokemusta.
 
Pahoittelen, etten myötäile aina sinua.
 
Mees nyt vaikka tiluttamaan kukkajemiäsi ja anna ihmisten kertoa ja keskustella valitsemastaan aiheesta ihan vapaasti. Keskustelupalstahan tämä on.
 
Tilulei!

Numb: Juu mut ne on rahamiehii. Sillon on aivan sama mitä ukko tekee tai miltä se näyttää jos on rahhoo.
 
Lätkäpelaajissa on rahan lisäksi naisenkannalta sekin etu että ne ei ole ikinä himassa;-) . Noh tämä on vähän ilkeämielistä dissausta... anteeksi lätkäpelaajien vaimot:-( eihän ihan kaikki lätkäpelaajat edes eroa aktiiviuran loputtua.... kai?