Kitarat: kitarakamat ›

Osta Strato. (s-s-s mikityksellä) Jos sulla ei kerta sellaista vielä ole.

Laulava Kylätohtori: Eikös Mozartikin ole täysin lahjaton?
 
Tästä tulikin uusi mottoni: Kun lahjat ja taito loppuvat, alkaa tilutus
 
Mozartin tapauksessa tai oikeastaan kenenkään muunkaan tapauksessa ei ole kyse mistään ylemmältä taholta saadusta lahjasta. Mozart oli "ihmelapsi" jolla oli poikkeukselliset kyvyt, mutta silti hän käytti valtavasti aikaa taiteensa tekemiseen ja siinä kehittymiseen. Jokainen voi tämän todeta tarkistelemalla ko. herran tuotantoa kronologisessa järjestyksessä (ja oletan nyt, että puhumme W. A. Mozartista).
 
Yleisesti ottaen puhuminen lahjakkuudesta on todella halventavaa kyseisen henkilön näkemään työmäärään nähden (oli kyseessä sitten kuka tahansa). Toisille on tosiaan helpompaa oppia joitain asioita, mutta ei niitä taitoja kukaan mistään "lahjana" saa. Terminä lahjakkuus on tietysti ongelmallinen, koska meillä ei ole esim. jenkkien "talented" ja "gifted" eroavaisuutta, vaan molemmat ilmaistaan "lahjakkuutena".
 
Kai sitä lahjana voitaisiin pitää, jos lyöt kitaran käteen lapselle ja sieltä tulee koko länsimaisen populaarimusiikin historia kertaheitolla. Muut sitten käyttävät tolkuttomasti tunteja opetellakseen sen minkä katsovat luontevaksi opetella, ja mihin heidän motoriset kykynsä riittävät. Lähes kaiken voi opetella, eri asia on sitten kokeeko sen tarpeelliseksi tai jos oman pään sisällä on lukkoja, jotka estävät asian opettelun erilaisesta näkökulmasta.

Aloittajan kommenttiin lähes päinvastainen tapaus. Itse aloin rockin kuuntelun jo 70-luvun alussa ( vanha pieru...jep) mutta kun kitaransoitto alkoi kiinnostaa n. 30v myöhemmin niin eipä enää pure ne 70-luvun suosikit, Purplet, Creamit, Jimit, Zeppelinit jne.
 
Ihan kiva toki jotain suosikkia on kelata mutta maailmassa on niin paljon loistavaa musaa nykyään ettei tiedä mitä tekisi. Enemmän tykkään jonkun Goldplayn, RHCP:n, Killerer:sin, Green Day:n etc. musasta.
 
Voi kun oppisi esim. Killers:in Mr. Brightside alun ... :(
Hieno intro...
 
Edit:kirjoitusvirhe

Olipas mukava ketju vaihteeksi.
 
Muutama sananen näin yövuorosta:
Aika hyvin pystyn itsekin samastumaan aloittajan ongelmaan. 30-v on mittarissa ja sitä on oltu niin kovaa hevimiestä; jo ala-asteen kiikuissa luokkakaverin kans laulettu Enter Sandmania 90-luvun alussa. Sitte ylä-asteella kitarat kuvioihin, tavoitteena mahdollisimman kova hevi- ja tilumies. Sitten oman bändin kanssa hevilevytykset viimeisen 10+ vuoden ajalta. Oma "muodonmuutos" lähti n. 2007 ostamalla Jimi Hendrixin levytykset -> strato normivireessä ja hapuillen tommosta blues-hommelia haltuun. Siitä lähtien nuo kolmen sormen tapping-treenit jääneet vähemmälle ja opetellut enemmänkin kielen venyttämistä etu yms muilla sormilla, peukalo yli laidan -tekniikkaa ja kaikkea muuta mahdolllista fiilishommaa, joka tuo sitten lisää tunnetta siihen tiluttamiseenkin. Se tilutus on muuten ehkä pääasiassa kivempaa soittaa kuin kuunnella. Ainakin vaimon mielestä. =D
 
Tuohon edellä olevaan tilutuskommenttiin totean, että tekniikka on paljon muutakin kuin nopeaa soittoa, mutta jos et osaa soittaa nopeasti, niin sekin rajaa tiettyjä tehokeinoja pois esim. sooloissa. Et turha sitä "tilutustekniikkaa"on mielestäni dissata. Samaa mieltä, et Ynkällä jääny "levy päälle", mutta se ei poista sitä et silläkin jampalla on myös hyviä biisejä. Muttei sitä levyllistä tahdo jaksaa kuunnella, se on totta. (Ja kyllä, Ynkän vanhoja levyjä hylly täynnä ja kyllä omassa soitossa tiluttaminen mennyt yli aikanaan, vaikken hääppönen olekaan)
 
Eiköhän ikääntyminenkin tuo sitten jo "pelisilmää" soitteluun, rohkeasti vaan uusille urille. Jos se vaatii jotain uusia soittokamppeita, niin sitten. Anteeks pitkä postaus, sattui aihe vaan niin kohdalle!
 
E: Pitää nyt sekin mainita, et kyllä tosta hevin soittamisestakin nauttii, kun soittelee hyvässä seurassa hyviä biisejä. =) Ei se all-round-soittotaito ole mistään pois, vaan kaikki on plussaa.

Jucciz: I share(d) your pain, man!
 
Mulla tuli noin 16-17-vuotiaana sama homma kuin sulla: totaalinen kyllästyminen metallimusiikkiin ja sen yksitoikkoisuuteen - etenkin melodioiden, harmonian ja soundien osalta. Mulle ratkaisu tilanteeseen oli jazzmusiikki, josta innostuin aivan mielettömästi. Kaikki tapahtui oikeastaan vahingossa, muistan vielä sen hetken: olin kaverin luona käymässä ja se laittoi soimaan Pat Metheny Group:in live-levyn "The Road to You". Tuli semmonen olo, että "mitä hemmettiä, miks kukaan ei oo aikasemmin kertonu mulle, että tämmöstä musiikkia on olemassa." Yhtäkkiä oli korvat täynnä aivan ennenkuulumattomia melodioita, sointuyhdistelmiä ja rakenteita, upea tunne tuli siitä. Tuon myötä sitten rupesin tutustumaan paljon kaikenlaiseen uudempaan ja vanhempaankin jazzmusiikkiin. Projekti on edelleen pahasti kesken - koska materiaalia on valtavasti - mutta vielä en voi väittää kyllästyneeni. "Jazz-heräämisestä" on nyt siis kolmisentoista vuotta.
 
Jazziin liittyvän ensihuuman (jota siis varmasti kesti sen 5 vuotta ainakin) jälkeen olen taas ottanut "ohjelmistoon" myös nuoruusvuosieni musiikkia ihan laidasta laitaan. Hyvä metalli on edelleen hyvää metallia ja tietyistä biiseistä tulee edelleen aika paljon muistoja ja fiiliksiä niiltä ajoilta kun kitaransoitto oli vielä kankeampaa ja hapuilevampaa kuin nyt. Lisäksi ihan tässä viime kuukausien aikana myös vanhempi blues ja nimenomaan siihen liittyvä fraseeraus ja "fiilis" ovat alkaneet kiinnostaa aiempaa enemmän. Lisäksi eräs suuri mielenkiinnon kohde on jazzin ja bluesin kiehtova välimaasto, jossa temmeltävät ainakin Robben Ford, Larry Carlton ja monet muutkin "isot pojat". Jazz-juttujen sotkeminen ihan perusbluesiin on välillä todella hauskaa!
 
Ihan siltä varalta, että edellä mainittu Pat Metheny Group:in äänite on poikkeuksellisen upea levy ihan isommassa mittakaavassa, testaapa, miten se sun kohdalla toimii. ;)
 
Ihan pakko tähän kommentoida. Tästä tuli elävästi mieleen jokin tyyppi Mbnetin chatissa yli 10 vuotta sitten, jonka kanssa juttelin musiikista ja kitaransoitosta. Tyyppi kertoi juurikin aloitelleensa hevitouhuilla, mutta kuultuaan Pat Meheneytä ym. menettäneensä ihan sydämensä jazzille ja oli nyt sitä mieltä että metallitouhut ovat lapsellista pelleilyä. Taisin itsekin yrittää silloin Pat Meheneytä mielenkiinnosta kuunnella, mutta ei ainakaan itseen sellaisena heviteininä silloin iskenyt.
 
Eli joko tuota oli tuohon aikaan sitten enemmänkin liikkeellä, tai vaihtoehtoisesti maailma on hyvin pieni ;).

Nacher: Ihan pakko tähän kommentoida. Tästä tuli elävästi mieleen jokin tyyppi Mbnetin chatissa yli 10 vuotta sitten, jonka kanssa juttelin musiikista ja kitaransoitosta. Tyyppi kertoi juurikin aloitelleensa hevitouhuilla, mutta kuultuaan Pat Meheneytä ym. menettäneensä ihan sydämensä jazzille ja oli nyt sitä mieltä että metallitouhut ovat lapsellista pelleilyä. Taisin itsekin yrittää silloin Pat Meheneytä mielenkiinnosta kuunnella, mutta ei ainakaan itseen sellaisena heviteininä silloin iskenyt.
 
Eli joko tuota oli tuohon aikaan sitten enemmänkin liikkeellä, tai vaihtoehtoisesti maailma on hyvin pieni ;).
 
MBNetin chat on kyllä jäänyt vieraaksi. En oo koskaan MikroBittiä tilannut enkä siis sen oheispalveluissa (muistaakseni) vieraillut.
 
Eli luultavasti juuri meikäläinen kyseessä.

Laitoinpa tämän ketjun innoittamana Road To You:n soimaan Spotifystä ja onpä muuten aivan mahtavaa meininkiä. Heviä en ole suuremmin kuunnellut tai soittanut, mutta en oikein ole ymmärtänyt jazziakaan. Nyt tuntuu jotenkin kuin maailma aukeaisi tämän levyn suhteen, tässä työnteon lomassa on monta kertaa täytynyt vaan pysähtyä kuuntelemaan ja visualisoimaan musiikkia.

elsewhere: Laitoinpa tämän ketjun innoittamana Road To You:n soimaan Spotifystä ja onpä muuten aivan mahtavaa meininkiä. Heviä en ole suuremmin kuunnellut tai soittanut, mutta en oikein ole ymmärtänyt jazziakaan. Nyt tuntuu jotenkin kuin maailma aukeaisi tämän levyn suhteen, tässä työnteon lomassa on monta kertaa täytynyt vaan pysähtyä kuuntelemaan ja visualisoimaan musiikkia.
 
Toi on kyllä sellainen levy, jolle kannattaa antaa mahdollisuus, jos perinteinen 40/50-luvun jazz ei jostain syystä kolahtanutkaan. Aika erilaista meininkiä on, ja saattaa toimia sitten hyvällä säkällä porttina muunkinlaiseen jazziin.
 
P.S. Voin muuten kertoa, ettei todellakaan ole ainut hyvä Metheny-levy tuo. ;)

Jucciz: Toi on kyllä sellainen levy, jolle kannattaa antaa mahdollisuus, jos perinteinen 40/50-luvun jazz ei jostain syystä kolahtanutkaan. Aika erilaista meininkiä on, ja saattaa toimia sitten hyvällä säkällä porttina muunkinlaiseen jazziin.
 
Itellä on jazzista suht kapeat tiedot, mutta nämä Miles Davisin sähköisemmät ja ehkä hilppasen härömmät levytykset tyyliin Bitches Brew maistuvat kyllä. Noissa on just semmosta funk-vibaa ja äkkivääryyttä mikä meikälle maistuu.
 
Pitääpä testata tuo Metheny kun kerkiän..

sikki-six: Itellä on jazzista suht kapeat tiedot, mutta nämä Miles Davisin sähköisemmät ja ehkä hilppasen härömmät levytykset tyyliin Bitches Brew maistuvat kyllä. Noissa on just semmosta funk-vibaa ja äkkivääryyttä mikä meikälle maistuu.
 
Pitääpä testata tuo Metheny kun kerkiän..
 
Sulle suosittelen ehdottomasti myös John Scofieldin levyä "A Go Go" - jos nimittäin funk-vibat uppoavat.

Mullahan homma meni just toisinpäin kuin monella muulla täällä. Mä alotin musiikin kuuntelun just jazzista joskus 80 luvun alkuvuosina, ja nyt murinametalli on se ykkösjuttu, enkä oo jazzia kunnellu kuuntelemalla noin 30 vuoteen. Harmittaa vaan ku en saa noita muita bändin jätkiä soittamaan sitä dödistä.

Pakko laittaa tämmönen muisto kehiin: kaveri oli 90 luvun alussa lukenut Kirk Hammetin haastattelussa et Hendrix on kova. No tilasi landelle Hendrix opetuskirja hommia. Oli ihan että mitä paskaa kun kuunteli noita vanhoja veisuja. Ei uponnu silloin heviteinille Hendrix. =)

Itse aloin kyllästymään metallimusaan hiljalleen tuossa pari vuotta sitten, joten aloin laajentamaan musiikillista näkemystäni. Nykyään ei tuota raskaampaa osastoa tule enää kuunneltua kuin harvakseltaan nostalgiamielessä. Näin kävi pari viikkoa sitten bänditreenien jälkeen treenikämpällä istuskellessa ja olutta nauttiessa. :)
 
Kitarakamojen kanssa ei tullut ongelmia, sillä jo tuolloin mulla oli varsin monipuolinen kitara/vahvistinkattaus, eli käytännössä tämäkin kirjoitus on aivan turha aloittajan ongelman huomioiden.
 
Suosittelisin jokatapauksessa ensiksi katselemaan jotain vähän perinnehenkisempää kitaraa, jota voisi välillä käyttää niissä heavyprojekteissakin, jos siltä tuntuu. Telecasterhan on rock-kitaran synonyymi ja sillä hoitaa helposti heavymmankin juntan, mikäli vain ranteesta lähtee. Sitten siitä hiljalleen laajentaa vaikka pikkuputkariin jne.

No, jonkun ajan päästä voitte taas rauhassa palata sen metallimusiikin pariin. Sitten kun tämänhetkinen hevibuumi on ohi Lordeineen ja Hevisauruksineen.

tender.insanity: No, jonkun ajan päästä voitte taas rauhassa palata sen metallimusiikin pariin. Sitten kun tämänhetkinen hevibuumi on ohi Lordeineen ja Hevisauruksineen.
 
Emmä tiedä tarviiko sitä kokonaan unohtaa?
Jotenkin kuulostat siltä, että olet "huolestunut" kun jengin tekee mieli soittaa muutakin kuin metallimusiikkia :) Eikai nyt näin? Eihän sen sinulta pitäisi olla mitenkään pois?
 
Mulla kävi niin, että kun soitti päivästä toiseen frendien kanssa reeniksellä metallia, kuunteli autossa ja himassa metallia jne. niin se alkoi puuduttamaan. Jotenkin sitä tuli silloin liikaa joka tuutista. Soitan edelleenkin yhden hyvän ystäväni kanssa metalliräimettä, mutta sen lisäksi kuuntelen hyvin laajalla skaalalla musiikkia. Siitä on ollut apua monessakin mielessä (esim. tarkastelen biisejä useammalta kantilta soundista ja sovituksesta yksittäisiin pienempiin seikkoihin). Sieltä "muusta musiikista" saa myös hyvin paljon ideoita ja inspiraatiota toteuttaa itseään... ja nimenomaan eri tavalla mihin oli aikaisemmin tottunut. Ilmeisesti tämä oli myös se, mitä aloittaja haki?
 
Kaikillehan näin ei tapahdu. Tuo ystävä, josta edellä mainitsin aloitteli kitaran kanssa ehkä pari vuotta meikäläistä myöhemmin, mutta räimii edelleen äärimmäisen metallimusiikin parissa. Metallimusiikkia olemme kumpikin kuunnellut ihan 80-luvun puolivälistä lähtien kun silloiset naapurin "isot pojat" soitatti ja koukutti :) Eli kyseessä on täysin soittajasta ja henkilöstä riippuvainen asia. Se mikä toimii toiselle, ei ole lainkaan miun juttu tai päinvastoin.

Mä kyllä rohkenisin epäillä että kaikkeen musaan kyllästyy jos sitä kuuntelee pelkästään. Tämän takia oon ite kuunnellu monia eri musatyylejä aina.

on hyvä pystyä soittamaan edes huijaamalla tyyliä kuin tyyliä, niin että se kuulostaa siltä vaikka oikeasti soitat jotain muuta.
mitään järkeä opetella vaan yhtä juttua koko elämänsä, kyllä noi kovat soittajat osaa paljon muutakin kuin sen mistä ne on kuuluisia,
kyllä muusikon pitää pystyä soittamaan musiikkia muussakin ympäristössä kuin siinä joka on itselleen tuttu.
siihen auttaa kun kuuntelee sitä bändiä/kokoonpanoa kenen kanssa on soittamassa.

*olkoot*

Itsellä tuntuu olevan sellainen ilmiö, että soittomieltymykset seuraavat musiikkimakua vähintään 5 vuoden viiveellä. Aina olen oikeastaan soittanut sellaista tyyliä, mitä en enää muutamaan vuoteen ole varsinaisesti jaksanut kuunnella. Jotenkin silti soittaessa se tuntuu tutulta ja turvalliselta. Nyt olen sitten puolisen vuosikymmentä sitten siirtänyt musiikinkuuntelussa painopistettä pois metallista (joskin sitä räimettä kuuntelee edelleen sen vähän vajaa 50% ajasta), ja hiljalleen lämmennyt sile ajatukselle ettei soittaessa soundin tarvitse aina olla sitä kiveksiä murskaavaa särövallia.