Klassinen ›

On huomionarvoista että muihin suomalaisiin kansallisiin myöhäisromantikoihin kuten järnefeltiin, melartiniin, linnalaan, merikantoon jne. verrattuna sibeliuksen varjon ja painolastin vaikutus näkyy tätä ensisijaista romantikkosukupolvea enemmän modernistien jälkisarjallisissa, ja vapaasti dodekafoniaa soveltavissa teoksissa jotka silmiinpistävästi pyrkivät eroon murtautumalla ulos sibeliuksen luomasta kansallisromanttisesta ja klassistisesta sinfoniataditiosuosta saattamalla käyttää jotakin sibeliuksen sinfonioihin assosioituvaa ydinmotiivia tai alkusolua, melodista fraasia, sointuyhdistelmää, intervallia tms.lähtökohtanaan ja alitajuisena muistumana josta teoksen muoto orgaanisesti kasvaa kun monilla sibeliuksen aikalaissäveltäjillä kuten melartin suurella tai armas launiksella, saikkolalla, tuukkasella tsaikovskin, brucknerin, mahlerin, mussorskyn, prokofjevin, shostakovitsin, wagnerin, brahmsin tai schumannin vaikutus näkyy selvempänä kuin itse sibelius kaukaa viisaana kenttätekniikan edeltäjänä jota modernistit eivät voineet jättää ottamatta huomioon ja siksi on nähty hänen tuoneen jotakin uuttaa kansalliseen musiikkiperintöömme vaikkakaan koska taide ei kuten glenn gould osuvasti huomauttaa ei ole teknologiaa sen laadun kriteerinä ei voi olla teknillinen edistys sinänsä jolla tateen arvoa mitattaisiin vaan sen musiikkillinen substanssi ja siksi teknissssä katsannossa niinkin epäedistyksellinen säveltäjä kuin bach tai mozart jonka musiikki perustuu vallitsevaan aikakautensa musiiklliiseen sanastoon ja kielioppiin oli eräs kaikkien aikojen suurimmista musiikkineroista vaikkei vienyt teknistä kehitystä esim.schubertin, beethovenin saati schönbergin lailla eteenpäin. varsinaisina 20-luvun ultramnodernisteina
suomessa tietenkin tunnetaan raitio, a. merikanto, sulho ranta ja ernst pingoud, vaikka myös mm. leo härkönen pianosonaatillaan aloitti modernistina ja eräät toiset vaihtoivat uraa.
 
samalla tavoin kenen tahansa suomalaisen marginaalisena pidetyn epämuodikkaan ja unohdetun säveltäjän musiikki voi olla täydellisen kauneuden ja harmonian ilmentymä suuremmassa määrin kuin juuri sibelius olematta välttämättä yhtä kaukaa viisasta tai modernismia ennakoivan enteellistä kuin olemisen puhtaana tuloksena näyttätyvänä taideteoksena joka on olemassa vain oman itsensä vuoksi.
 
joidenkin teosten kohdalla salmenhaara musiikinhistoriassamme kaipaisi edes jonkinlaista äänitettä teoksesta jota ylenkään levystöstä ei suinkaan läheskään aina löydy, kuten tauno pylkkäsen orkesterirunoelmasta ulthima thule joka edustaa hänellä harvinaista uusimpressionistista tyyliä ja joka edusti suomea pohjoismaisilla musiikkipäivillä. myöskään monien suomalaisten varsinkaan postromanttisten tai uusklassisten sinfonikkojen kyseisen lajityypin teoksia ei ole juuri saatavilla.
 
salmenhaaran kliinisen objektiivinen mnusiikkitieteellinen analyysi ei usein pidä sisällään haltiotumisesta kertovia superlatiiveja kuin korkeintaan esitellessään joskus aikalaiskriitikkojen kirjoituksia teosten esityksistä joissa jotakin melartinin sinfoniaa saatetaan kiitellä sinfoniakirjallisuutemme kaunistuksena mm. n.o 2 tai madetoja nuorena kriitikkona toteaa mahdotomaksi ymmärtää miksi melartinin 3. sinfonia mahleriaanisessa herooisessa paatoksessa vaikuttaa häneen niin voimakkaasti. salmenhaara tuntuu itse lumoutuneen hieman liiaksikin sibeliuksesta kehuen sinfonioita epäämättömiksi mestariteoksiksi vaikka toisaalla varoittaa sokeasta palvonnasta.
 
kaikkein innostunemmillaan salmenhaara tuntuu olevan silloin kuin hänen tutkittavanaan on jokin kauaskatseinen modernia sointipintoina ja sävelryöppyinä esiintyvää kenttätekniikkaa ennakoiva teos kuten melartinin harvoin esitetty ja pitkään aikanaan unohduksissa ollut marjatta-legenda kaus eteenpäin katsovine sointikenttineen jotka tuntuivat aikalaista ultrmodernin musiikin piirteiltä. teoksella olisi saattanut olla syvällinen vakutus 20-luvun modernistisukupolveen mutta valitettavasti teos uinui ruususen unta 40-luvulle saakka jolloin varhainen mnodernismin vaihe oli suomessa ahti sonnisen sinfonisia tuokiota klustereineen lukuunottamatta jo ohtettu joka sai ruotsissa myrskyisät suosionsoitukse ja romantsoivat säveltöäjät ja uusklassimi kokeneet uuden tulemisen mutta joista esim. saikkolan shostakovitsia muistuttava synnynnäinen tyyli ja tuukkasen klamitradition sukulaisuus ansaitsevat paljon huomiota.