Kitarat: soittaminen ›

sustain65: ........
 
Paljon en vielä osaa, mutta olo on sellainen että vielä jonakin päivänä voin sanoa osaavani soittaa kitaraa - muutakin kuin bluesia pentatonisella (sitä mitenkään väheksymättä).
 
Bluesia voi soittaa muillakin asteikoilla kuin pentatonisilla, vaikka pentatoniset ovat kaikkein jaloin tapa soittaa bluesia;-). Tsemppiä vaan soittohommiin seraavaksi pistetäänkin vanhojen äijien saluunaorkesteri pystyyn:-D

hallu: Bluesia voi soittaa muillakin asteikoilla kuin pentatonisilla, vaikka pentatoniset ovat kaikkein jaloin tapa soittaa bluesia;-). Tsemppiä vaan soittohommiin seraavaksi pistetäänkin vanhojen äijien saluunaorkesteri pystyyn:-D
 
Toki voi ja onhan minullakin siellä sentään blue note pentatonisen lisukkeena. Kiitos tsemppaamisesta, tsemppiä sinnekin suuntaan!
 
Sen saluunaorkesterin ohjelmistoa saattaisi joku luonnehtia sanalla 'eriskummallinen' kun se tuuttaisi ilmoille peräkkäin Iron Maidenia, Rushia, Irinaa, Pink Floydia, Kaija Koota ja AC/DC:tä. (Siis en tosiaankaan vielä oikeasti osaa... mutta treenailu on nyt pyörinyt tuollaisten bändien ja artistien biisien tapailun parissa.)
 
Edistymisen kannalta on itselle ollut erittäin merkittävä juttu että löytyi hyvä ja sopiva soitonopettaja. Pelkästään kirjoja lukemalla en olisi hoksinut joitakin olennaisia juttuja mitä on ehtinyt jo tähän mennessä tulla tunneilla esiin.
 
Fender G-DEC 30 on nyt vahvarina ja se on kätevä kun treenailee sekalaista materiaalia, suhteellisen sopivat soundit on tarjolla nopeasti. Voi kun vaan pääsisi useammin runttasemaan niin että soundi tulee kehoon lattian ja jalkojen kautta. Nyt yleensä joutuu tyytymään 'makuuhuonevoimakkuuksiin'.
 
Jos hyvät vibat jatkuvat treenaamisessa, niin täytynee sitten laittaa ilmoitus "Melko osaamaton kitaristi etsii heikot soittotaidot omaavia aikuisen iässä olevia basistia ja rumpalia".

Tällainen viestiketju on päivittäinen ilon lähde! "Olen soittanut neljätoistavuotiaaksi okariinoa. Kannattaako näin varttuneella iällä alkaa harjoittelemaan kitaran soittoa vai tilataanko jo hautapaikka?"
 
Suunnillleen tuollaiselta se näyttää minuuttia vaille kuusikymppisestä. Oli tuolla pieniä viitteitä myös ymmärtämättömyydestä sukupolvien välillä, mikä on turhempaa kuin mikään muu. Mitä ihmeen väliä iällä on minkään instrumentin soittamisen kanssa? Huvittelin pari päivää sitten katselemalla ja kuuntelemalla YouTubesta musiikkiesityksiä - nuorin soittaja taisi olla kolmivuotias ja vanhin suunnilleen sata. Kaikki eivät hurmaa taidoillaan stadionillista kuulijoita, mutta kaikkien ei tarvitsekaan.
 
Ihan kuin moni suhtautuisi harrastukseen liian vakavasti, täytyy välttämättä oppia soittamaan samalla tavalla tai yhtä hyvin kuin se ja se siellä ja siellä. Eihan siinä tietysti ole mitään pahaa jos motivaatio riittää, mutta yhtä arvokasta on sekin jos tavoitteet eivät ole niin korkealla. Monelle riittää jos perhe, suku tai jopa osa ystävistä suhtautuu soittoon suvaitsevan kannustavasti. Ja vieläpä pysyvätkin ystävinä.
 
"Varttuneen iän" määritelmä on liukuva, mutta en voi ottaa pisteitä omastani - jos elää jaksaa niin aivan kaikki pääsevät siitä joskus osalliseksi. Jotkut ikätoverini (en minä) tuntuvat ajattelevan että nuoruus on jonkinlainen sairaus, heitä olen koettanut rauhoitella että se kaikissa tapauksissa on parantunut ihan itsestään.
 
Soitellaan kaikki ilolla ja nautinnolla kukin omassa iässään ja omalla tasollaan siihen asti, kun "kovan laukun" kansi lasketaan kiinni ja joku muu alkaa harjoitella hautajaisiin sopivaa kappaletta.

Fat Masterson: Tällainen viestiketju on päivittäinen ilon lähde! "Olen soittanut neljätoistavuotiaaksi okariinoa. Kannattaako näin varttuneella iällä alkaa harjoittelemaan kitaran soittoa vai tilataanko jo hautapaikka?"
 
Suunnillleen tuollaiselta se näyttää minuuttia vaille kuusikymppisestä. Oli tuolla pieniä viitteitä myös ymmärtämättömyydestä sukupolvien välillä, mikä on turhempaa kuin mikään muu. Mitä ihmeen väliä iällä on minkään instrumentin soittamisen kanssa? Huvittelin pari päivää sitten katselemalla ja kuuntelemalla YouTubesta musiikkiesityksiä - nuorin soittaja taisi olla kolmivuotias ja vanhin suunnilleen sata. Kaikki eivät hurmaa taidoillaan stadionillista kuulijoita, mutta kaikkien ei tarvitsekaan.
 
Ihan kuin moni suhtautuisi harrastukseen liian vakavasti, täytyy välttämättä oppia soittamaan samalla tavalla tai yhtä hyvin kuin se ja se siellä ja siellä. Eihan siinä tietysti ole mitään pahaa jos motivaatio riittää, mutta yhtä arvokasta on sekin jos tavoitteet eivät ole niin korkealla. Monelle riittää jos perhe, suku tai jopa osa ystävistä suhtautuu soittoon suvaitsevan kannustavasti. Ja vieläpä pysyvätkin ystävinä.
 
"Varttuneen iän" määritelmä on liukuva, mutta en voi ottaa pisteitä omastani - jos elää jaksaa niin aivan kaikki pääsevät siitä joskus osalliseksi. Jotkut ikätoverini (en minä) tuntuvat ajattelevan että nuoruus on jonkinlainen sairaus, heitä olen koettanut rauhoitella että se kaikissa tapauksissa on parantunut ihan itsestään.
 
Soitellaan kaikki ilolla ja nautinnolla kukin omassa iässään ja omalla tasollaan siihen asti, kun "kovan laukun" kansi lasketaan kiinni ja joku muu alkaa harjoitella hautajaisiin sopivaa kappaletta.
 
Loistava kommentti:-) olen ihan justiinsa samaa mieltä kanssasi.

Fat Masterson: Huvittelin pari päivää sitten katselemalla ja kuuntelemalla YouTubesta musiikkiesityksiä - nuorin soittaja taisi olla kolmivuotias ja vanhin suunnilleen sata. Kaikki eivät hurmaa taidoillaan stadionillista kuulijoita, mutta kaikkien ei tarvitsekaan.
 
Vanhassa vara parempi. Tämän ryhmän keski-ikä on melkoisen korkea mutta hienosti se vaan kulkee...
 
Coolest grannies on stage ever!
http://www.youtube.com/watch?v=Qp5wPyVK0g8

Ihminenhän liikkuu mukavuusalueella. Varsinkin vanhemmiten aletaan vältellä epämukavuusalueita. Esimerkiksi treenaamisessa saattaa olla, että tyydytään vanhaan ja omasta mielestä hyväksi koettuun. Minä ainakin. Varsinkin kun olen aina ollut riittävän laiska mitään kunnolla opettelemaan. Sitä pyörittelee samoja kuvioita, kun oikeasti pitäisi murtaa näitä vakiintuneita kaavoja ja käydä uusilla alueilla. Ei ne vanhat kuviot ja kaavat sieltä mihinkään totaalisesti häviä, ovat pohjalla ja tukena. Mutta: jottai tarttis tehrä.

glx405: Ihminenhän liikkuu mukavuusalueella. Varsinkin vanhemmiten aletaan vältellä epämukavuusalueita. Esimerkiksi treenaamisessa saattaa olla, että tyydytään vanhaan ja omasta mielestä hyväksi koettuun. Minä ainakin. Varsinkin kun olen aina ollut riittävän laiska mitään kunnolla opettelemaan. Sitä pyörittelee samoja kuvioita, kun oikeasti pitäisi murtaa näitä vakiintuneita kaavoja ja käydä uusilla alueilla. Ei ne vanhat kuviot ja kaavat sieltä mihinkään totaalisesti häviä, ovat pohjalla ja tukena. Mutta: jottai tarttis tehrä.
 
Sama vika täällä. Ei ole kauheesti aikaa oikeeseen treenaamiseen, ja sitte ku saa järjestettyä aikaa soittamiseen tulee soitettua niitä samoja juttuja aina. Ei paljo homma etene...

mopar: Sama vika täällä. Ei ole kauheesti aikaa oikeeseen treenaamiseen, ja sitte ku saa järjestettyä aikaa soittamiseen tulee soitettua niitä samoja juttuja aina. Ei paljo homma etene...
 
Jep, samat vanhat biisit pyörivät mukana koko ajan. Onneksi toisessa bändissä soitetaan pelkkiä omia biisejä, joten siinä saa vähän skarpata ja keksiä itsekin jopa jotain.

glx405: Jep, samat vanhat biisit pyörivät mukana koko ajan. Onneksi toisessa bändissä soitetaan pelkkiä omia biisejä, joten siinä saa vähän skarpata ja keksiä itsekin jopa jotain.
 
Mulla ku ei oo mitään bänditouhuja, ni se mitä soitan on aivan täysin vaan ittestä kiinni. Silti vaan aina ne samat...

Nyt on ihan kipeet motivaatiot soitella ku ei oo aikaa siihen. Ikää kohta 35 ja nappulan kanssa menee nyt suurin aika. Oon oppinut näppäilee akustisesti sähkökitaraa tasaisesti jotta pysyy tatsi kapistukseen. Joka kerta kun pääsen avaa ämyrit oon ihan täpinöissäni. Mikäs sen mukavempaa ku nauttia beibistä ja musasta pojun ohella extrana =D

Kehittymiseen olisi hyvä oman suorituksen dokumentointi. Jorma Panulahan kehitti suomalaisia kapuja videoimalla heidän suorituksiaan. Moni turha maneeri jäi pois.
 
Toisaalta, kun soittelee pelkästään harrastuspohjalta, ei kai sitä niin suorituskeskeiseksi tarvitse soitteluakaan tehdä.

glx405: Kehittymiseen olisi hyvä oman suorituksen dokumentointi. Jorma Panulahan kehitti suomalaisia kapuja videoimalla heidän suorituksiaan. Moni turha maneeri jäi pois.
 
Toisaalta, kun soittelee pelkästään harrastuspohjalta, ei kai sitä niin suorituskeskeiseksi tarvitse soitteluakaan tehdä.
 
No ei varmaan suorituskeskeiseksi, mutta näkisin itse että tunkeutuminen uusille alueille on itselleni se tärkein motivaatio soitella ja yrittää kehittyä. Bonuksena sitten harjoittelen sellaisia juttuja joiden osaamisesta penskana haaveilin, mutta en pystynyt. Nyt monet jutut onnistuu mistä ennen vain haaveili.
 
Oikeastaan se suurin tyydytys ei tule siitä suorituksesta vaan ymmärryksestä miten musiikki rakentuu. Oikeastaan siihen oppimiseen aina sisältyy se riemastuttava oivalluksen tunne. Ei niinkään sen oivaltaminen, että miten joku muu soittaa jonkun jutun, vaan että miten minä teen sen. Humalluttavinta on se sisäinen vakaumus, että se miten soittaa on oikein eikä asiaa tarvitse tarkistaa mistään tabulatuureista kun sen sydämessään tuntee oikeaksi. Tätä kristallin kirkasta oivalluksen tilaa tavoittelen.

glx405: Kehittymiseen olisi hyvä oman suorituksen dokumentointi. Jorma Panulahan kehitti suomalaisia kapuja videoimalla heidän suorituksiaan. Moni turha maneeri jäi pois.
 
Toisaalta, kun soittelee pelkästään harrastuspohjalta, ei kai sitä niin suorituskeskeiseksi tarvitse soitteluakaan tehdä.
 
Joo, ei missään tapauksessa tämä saa mennä suorittamiseksi, eikä mene, mut tuntuu kyllä mukavalta ku huomaa joskus että on oppinu jotain uutta. Täytyy kyllä vielä mainita se että ilman tätä foorumia kehittyminen ois loppunu mulla varmaan jo kokonaan. Noihin "roots-skaboihin" osallistuminen on ollu tosi mukavaa ja palkitsevaa. Ite tulee soiteltua tonne roots osaston divariskaboihin. Ilman näitä "skaboja" kitarat saattais jäädä ihan pelkiksi pölynkerääjiksi nurkkiin.
 
Sanottakoon vielä että ikää mulla 35, ja ekan kitaran hommannu 10 vuotta sitten. En ole saanu opetusta, vaan ite vaa ruvennu yrittämään. Täällä kotona nyt kolme muksua (8 ja 3 vuotiaat ja nuorin 4kk) eikä kauheesti mitään ylimäärästä aikaa täten mihinkään aktiiviseen reenaamiseen tietenkään ole. (Ehkä kymmenen vuoden päästä sitten on). :D

Jos hyvää oppikirjaa on vailla niin voin suositella KITARA- Soittajan käsikirja sis. DVD:n. Tuli justiinsa hankittua ja hyvältä vaikuttaa.
 
http://www.readme.fi/product.php?isbn=9789522204189
 
Aivan eri tasoa kuin jokin Suuri kitarakirja tai vastaavat.
 
Suorastaan pakottaa käymään harjoitukset läpi.
 
Ainakin Suomalaisessa kirjakaupassa oli tarjouksessa 29,95
 
Edit:kirjoitusvirhe

Soitin n 40 v sitten bassoa bändissä ja meillä oli jopa muutama keikkakin koulutansseissa. Soitettiin n 3 vuotta kun myin kamat pois (VOX AC50, voi voi kun olisi ollut varaa pitää) Kun sitten 19 vuotiaana lähdin opiskelemaan hankin akustisen kitarna (Landolan). Se on edelleen hengissä, mutta kuulostaa jo hiukan astmaattiselta... Sitä soitin silloin tällöin, ehkä keskimäärin tunnin, pari, viikossa. N. kolme vuotta sitten yksi tuttava kyseli tulisinko heidän "bändiin" soittamaan. Ajattelin että OK, eiköhän se bassoaminen jotenkin vielä voisi onnistua, mutta, mutta, kävikin ilmi että basso-paikka oli jo varattuna. Olin juuri hankkinut laspsilleni kitarat ja vahvistimen, joten nyt oli minun vuoroni. Ostin Fenderin. Ja sitten jäin koukkuun. Sekin auttoi kun tyttäreni osti minulle joululahjaksi kitaratelineen. Siellä se kitara seisoo olohuoneessa ja on aina soittovalmis. Harjoittelen ja soitan n 10 - 20 tuntia viikossa.
 
Kun aloittaa melkein nollasta niin on tilaa edistyä ja tuntuu todella hyvältä kun itse huomaa miten hommat sujuu paremmin ja paremmin päivä päivältä. Ei minusta tietenkään koskaan tule mikään Satriani (enkä haluakaan), tähtään enemmän rauhalliseen bluesiin, Gilmour-tyylisiin soloihin jne.
 
Tässä minun kokemukseni kun vanhemmalla iällä rupeaa treenaamaan. Minun mielestäni on tärkeää asettaa realistiset mutta myös haastavat tavoitteet ja se ilo ja hyvänolontunne on mahtava silloin kun siihen yltää. Minun kohdallani nämä tavoitteet on käytännössä ollut yksi piisi kerralla ja sen osaaminen alusta loppuun.
 
ps. ikäni on nyt 55

zeffi: Minun mielestäni on tärkeää asettaa realistiset mutta myös haastavat tavoitteet ja se ilo ja hyvänolontunne on mahtava silloin kun siihen yltää. Minun kohdallani nämä tavoitteet on käytännössä ollut yksi piisi kerralla ja sen osaaminen alusta loppuun.
 
Yksinkertaisesti kaunista luettavaa. +

lonelyplayer: Jos hyvää oppikirjaa on vailla niin voin suositella KITARA- Soittajan käsikirja sis. DVD:n. Tuli justiinsa hankittua ja hyvältä vaikuttaa.
 
http://www.readme.fi/product.php?isbn=9789522204189
 
Aivan eri tasoa kuin jokin Suuri kitarakirja tai vastaavat.
 
Suorastaan pakottaa käymään harjoitukset läpi.
 
Ainakin Suomalaisessa kirjakaupassa oli tarjouksessa 29,95
 
Allekirjoitan. Juuri alkuviikolla tuli ostettua Suomalaisesta ja hissukseen kahlaillaan ensimmäisiä treenejä läpi. Akustisella on mukava ottaa ensin tyypit ja sen jälkeen vedellä sähköllä treenikämpällä.
 
Hino kirja, suositteleen myös.

Iiwana-80: Allekirjoitan. Juuri alkuviikolla tuli ostettua Suomalaisesta ja hissukseen kahlaillaan ensimmäisiä treenejä läpi. Akustisella on mukava ottaa ensin tyypit ja sen jälkeen vedellä sähköllä treenikämpällä.
 
Hino kirja, suositteleen myös.
 
Toivotaan, tuli alkuviikosta tilattua eli odotellaan jos vaikka tänään tulis. Lähteekö kirja ihan alkeista?

Viidenkympin "merkkipaalun" ylittäneenä joitain ajatuksia omasta treenaamisestani, tavoitteistani ja musiikista ylipäätään.
 
Tänä syksynä päätin mennä soittotunneille, koska mm. halusin paikata osaamisessani olevia ammottavia aukkoja ja karsia puutteet ja suoranaiset virheet tekniikassa. Tämä päätös oli toistaiseksi fiksuin sen jälkeen, kun nelikymppisenä kävin hakemassa teräskielisen akustisen.
 
Jo nyt mm. hahmotan otelaudan aivan eri tavalla, vasen käsi toimii taloudellisemmin ja ergonomisemmin (esim. barre-otteet) mutta mikä parasta: motivaatio soittamiseen ja uusien asioiden opettelemiseen on todella korkealla.
 
Tiesin vahvuuteni: time on kohdallaan ja komppi kulkee, vaikka itse kehunkin. Niinpä näitä ei sessioiden aikana käytännössä käsitellä ollenkaan. Komppiin liittyen vinkki: lyökää kahdeksasosia, vaikkei ihan jokainen isku soisikaan.
 
Mitä sitten sessioiden aikana tapahtuu?
 
Lyhyesti: haemme lisää tavaraa "sanavarastoon". Soolonpätkiä, fillejä, "pop cornia" (tästä on juutuupissa Jeff "Skunk" Baxterin hyvä pätkä) jne.
 
Siis: älä ujostele mennä soittotunneille. Yhtään ei haittaa, mikäli opettaja on edes jotain kautta tuttu ja tiedät, että hän varmasti osaa asiansa.
 
Musiikista muutama sana.
 
Noin yleisesti ottaen musiikin tarkoitus on tuottaa mielihyvää, generoida kroppa täyteen endorfiineja - ehkä myös testosteronia, mutta vain pieninä annoksina.
 
Maaliin on monta reittiä, mutta matkan varrella on turhan paljon ansoja ja sudenkuoppia.
 
Mielestäni tärkeintä on olla itselleen rehellinen ja tehdä kaikkensa pysyäkseen tavoitteissaan; mahdollisesti myös itse asetetuissa määräajoissa (ns. deadline).
 
Mikäli tavoitteena on oppia kolmessa päivässä Satrianin koko tuotanto edestakaisin, ketä luulet huijaavasi? Ole siis realisti, mutta älä missään tapauksessa pessimisti! Alkuun vaikkapa "I believe", siitä se lähtee: maratonkin alkaa sillä kuuluisalla ensimmäisellä askeleella.
 
Mikäli M-Netin "pappakerholaiset" joskus jonkun jamisession järjestävät, mieluusti mukaan tulen. Toisaalta, tänne Etelä-Savoon ei ole mistään mitenkään tolkuttoman pitkä matka...
 
Eniveis: pidä hauskaa kitarasi tai muun soittimesi kanssa. Kujeile, hölmöile, ole avoin uusille jutuille. Vitossointu joskus kesken Juicen piisin kuulostaa yllättävän hyvälle. Kokeile!