Yleistä keskustelua musiikista ›

PsychedelicWarlord: Ei ole.
 
Taitaa olla.
 
Ei ole ilmoitettu,koska ajatelma ei ole kyseenalainen.Kuten kirjoitin asia on varsin yleisessä tiedossa.
 
Ai? no en mä oo koskaan kuullut.
 
Jos yleissivistyksesi on tässä suhteessa heikko niin sitten en mahda mitään.
 
Ei ole.

Askr: Kyllä sen jatkonkin luin, mutten ymmärtänyt lukemaani tai sitä, että missä vaiheessa se tekijälähtöisyys lakkaa ja itsenäinen musiikkiolio muuttuu itsesynnyttäväksi. Tämä kohta on hieman hämärä, seuraanko oikein.
 
Pointti on mielestäni siinä fuusiossa, josta siis ei ole kyse, vaan säveltäjän saamien vaikutteiden ja omien ominaisuuksiensa siirtymisestä sävellykseen, joka tehdään ilman mitään ajatusta ja lähtökohtaa, että liitänpä yhteen tämän ja tämän musiikillisen tyylisuunnan. Mielestäni on jotenkin liian yksioikoista ajatella, että rock olisi fuusioitunut kahdesta musiikkityylistä esim. bluesista ja kantrista, se vaan kuulosti alkuun näiden kahden yhdistelmältä, mutta oli jotain enemmän. Olkoon se sitten se vitaali musiikkiolio, joka muuntui siksi musiikin kirjoksi joka on kaikille tuttu.
 
Emmie sitä tuon tarkemmin osaa kuvailla, muttta noin sen itse ymmärrän. Saatan olla väärässäkin...
 
MUOX: mutta siis termi fuusio on liian "ahdas" kuvaamaan rockin tyylisuuntia...

Terry Pantheras: mutta siis termi fuusio on liian "ahdas" kuvaamaan rockin tyylisuuntia...
 
Ahaa - tässä minunkin mielestäni hieman oudossa fuusio-vihassa kyse onkin siitä, että fuusiolla ei tarkoiteta mitään normaalikielessä tai -tuktimuksessa käytettyä yleistajuista fuusiota vapaan yhdistymisen merkityksessä, vaan kyse on tarkemmin määritellystä, erityisestä "fuusiosta", jota vastustetaan? Siis ilmeisesti ilmiöstä joka liittyy tyylisuuntiin "fuusiojazz" jne? Jossa ilmeisesti todella on tietoisesti päätetty lähteä yhdistämään tyylisuuntia toisiinsa?

Jäsen Askrin kysymykseen: Ottaisin tähän mielelläni mukaan uuden käsitteen ja se on mielenlaatu. Kulttuurisessa merkityksessä mielenlaatu tarkoittaa transsendenttia pyrkimystä joka ohjaa toimintaa ja samalla luonnehtii sitä, antaa sille oman ilmeen ollen samalla itse ilme. Uusi mielenlaatu voi syntyä yksittäisen ihmisen elimistössä mutta hänen on kyettävä kommunikoimaan se ympäristöönsä ja ympäristöllä on oltava vastaanottokykyä sen suhteen. Nerokkaan yksilön tavoitteet ja elämänsisältö ovat aina tavallisuudesta poikkeavat, ja kun hän omaksuu uuden mielenlaadun, hänen olemukseensa elimellisesti liittyvä luovuus saa uuden suunnan.
 
Onko mielenlaatu sitten väistämättä neron ihmisen aikaansaannos? Sanoisin että ei ole. Nerot ihmiset luovat taiteellisia ja muita objekteja ja sitä mukaa puhaltavat pystyyn ja reivaavat vesille kokonaan uusia kulttuureja, mutta uuden kulttuurin edellyttämän uuden mielenlaadun ei tarvitse olla eikä se ehkä saakaan olla mitenkään nerokas. Jos tässä kohden paikallistutaan viime vuosisatojen Etelävaltioihin, niin tällainen uusi mielenlaatu pääsi roihahtamaan kahdesti, jazzin ja rockin muodossa. Molemmat syntyivät olosuhteissa joissa olennainen mielenlaatua synnyttävä tekijä on voodoo.
 
Voidakseen luoda kulttuuria on mielenlaadun siis kyettävä kommunikoimaan yhteiskunnan kanssa ja saavutettava yhden tai useamman nerokkaan ihmisen hyväksyntä. Jotta näin pääsisi käymään, on sen täytettävä tiettyjä absoluuttisia ja suhteellisia ehtoja. Sen pitää olla perusolemukseltaan riittävän riittoisa eli radikaalin transsendentti ja sen pitää aluksi vallita lokaalissa ympäristössä, jonka kanssa se kykenee kommunikoimaan.
 
Jää kysymys jazzin ja rockin mielenlaatujen olemuksista sinänsä. Länsimaisen kulttuurin mielenlaadun pohjana on mielikuva dynaamisesta syöksystä äärettömään avaruuteen. Länsimaisen kulttuurin noin vuonna 1820 tapahtunut kuolema itsessään luo kulttuurisen puutostilan kaikkein herkimmille ja älykkäimmille henkilöille. Nämä ihmiset ovat samoja joilla on taipumusta uskonnollisuuteen (ts. ateistien valtaosa on muuta kuin herkkiä ja älykkäitä ihmisiä). Uskonnollisten kuvien ja vaikutelmien parissa voi viettää aikaansa mutta näillä ei välttämättä ole kulttuuria luovaa merkitystä, on ehkä joskus aiemmin ollut. Länsiafrikkalaisperäinen voodoo-, tai vodou-uskonto tarjosi ratkaisevan sysäyksen jazzin ja rockin mielenlaaduille. Jos muistelemme mitä kaikkea alkuperäisistä jazzmuusikoista, ennen kaikkea Buddy Boldenista ja hänen luomastaan musiikillisesta tapojen kokonaisuudesta kerrotaan, niin hänen kerrotaan soittaneen yhden nuotin sijaan kaksi. Tämä on itsessään riittävä periaate tietynlaisen improvisaation ja elämäntunteen synnyttämiseksi. Jazzin mielenlaatu kytkeytyy oleellisesti toiseuteen, toiseuden fundamentaalisessa, perimmäisessä merkityksessä (unohtakaamme kaikki se mitä toiseudesta populaaristi on tänä päivänä tapana sanoa).
 
Fundamentaalinen toiseus tuo mukanaan käsityksen erosta. Jos on kaksi erillistä niin niiden kesken on ero. On erilaisia eroja. Erosta tulee metafyysinen perusyksikkö. Ero on myös, toissijaisesti, symboli. Symbolina se voi merkitä myös sosiaalista vastarintaa, ja sosiaalinen vastarinta on ollut välttämätöntä voodoo-uskomusten säilyttämiseksi orjuuden ankarissa olosuhteissa.
 
Musiikilliset piirteet eivät siirry valtamerten yli noin vain. Niiden pitää merkitä jotain. Niiden pitää edistää selviämistä ja selviämiseen liittyy se mihin ihminen uskoo. Jos hän ei usko mihinkään hän ei selviä koska hänen motivaationsa elää on puutteellinen. Jazzissa ja rockissa kuulemamme tosiasiallinen sisältö kuten pienestä suuren suuntaan heijaava terssi on konkreettinen symboli erittäin kouraantuntuvalle ja yhtäaikaisesti täysin uskonnolliselle ja täysin ruumiilliselle seikalle, selviytymiselle ja elämänvoimalle, elinvoimalle, elämänhalulle.
 
Ympäristössä joka on menettänyt elämänhalunsa selviytymistahtoinen yksilö etsii vimmatusti myös kulttuurista kantopintaa koska muuten hän on täytetty eläin ulkomuseossa. Jos minulla on uskonto niin se on rock and roll ja sen perustana on voodoo.

Askr: Ahaa - tässä minunkin mielestäni hieman oudossa fuusio-vihassa kyse onkin siitä, että fuusiolla ei tarkoiteta mitään normaalikielessä tai -tuktimuksessa käytettyä yleistajuista fuusiota vapaan yhdistymisen merkityksessä, vaan kyse on tarkemmin määritellystä, erityisestä "fuusiosta", jota vastustetaan? Siis ilmeisesti ilmiöstä joka liittyy tyylisuuntiin "fuusiojazz" jne? Jossa ilmeisesti todella on tietoisesti päätetty lähteä yhdistämään tyylisuuntia toisiinsa?
 
Niin, näin äkkiä ajateltuna luulisi, että fuusioitumista voi kuvata riippumatta siitä, onko elementtien yhdistely tietoista vai tiedostamatonta. Voihan esim. ihmisten kielenkäyttöä kuvailla kieliopilla, vaikka itse käyttäjät eivät tuntisi termejä eivätkä tietäisi kieliopista mitään.
 
Luulisin silti, että ymmärrän myös mitä fuusion "vastustajat" tarkoittavat.

2randpo: Niin, näin äkkiä ajateltuna luulisi, että fuusioitumista voi kuvata riippumatta siitä, onko elementtien yhdistely tietoista vai tiedostamatonta. Voihan esim. ihmisten kielenkäyttöä kuvailla kieliopilla, vaikka itse käyttäjät eivät tuntisi termejä eivätkä tietäisi kieliopista mitään.
 
Luulisin silti, että ymmärrän myös mitä fuusion "vastustajat" tarkoittavat.
 
Niin, kyseessä on mielestäni enemmänkin tavallaan fissio. Eli osaset hajoavat ja jakautuvat pienemmiksi, mutta tästä vapautuu energiaa, joka on enemmän kuin osiensa summa. Nykyisin osaset on vaan hajautuneet niin pieniksi, että vapautuvan energian määrä on niin mitätöntä, että siinä tapauksessa voitaisiin puhua fuusiosta kun "keksitään" uusia tyylilajeja yhdistämällä esim. funk ja metal, tai joku tietynlainen kitarasoundi ja tietynlainen rumpukomppi, eikä se riitä uuden ja elävän kulttuuri-ilmiön synnyttämiseen.
 
Ehkä esim. indiessä, folkissa ja metallissa on elävän kulttuuri-ilmiön aineksia paljonkin ja osittain sitä ovatkin alueellisesti (vai pitäisikö puhua trendeistä?), mutta nekin on jo suhteellisen vesittyneitä tyylisuuntia verrattuna siihen mitä rock edusti taannoin.
 
On toki olemassa yksittäisiä loistavia artisteja, joiden musiikista osaan kyllä nauttia täysin siemauksin. Ei tässä mistään kirveen kaivoon heittämisestä ole omalla kohdallani kysymys...
 
:)

Terry Pantheras: Niin, kyseessä on mielestäni enemmänkin tavallaan fissio. Eli osaset hajoavat ja jakautuvat pienemmiksi, mutta tästä vapautuu energiaa, joka on enemmän kuin osiensa summa. Nykyisin osaset on vaan hajautuneet niin pieniksi, että vapautuvan energian määrä on niin mitätöntä, että siinä tapauksessa voitaisiin puhua fuusiosta kun "keksitään" uusia tyylilajeja yhdistämällä esim. funk ja metal, tai joku tietynlainen kitarasoundi ja tietynlainen rumpukomppi, eikä se riitä uuden ja elävän kulttuuri-ilmiön synnyttämiseen.
 
Ehkä esim. indiessä, folkissa ja metallissa on elävän kulttuuri-ilmiön aineksia paljonkin ja osittain sitä ovatkin alueellisesti (vai pitäisikö puhua trendeistä?), mutta nekin on jo suhteellisen vesittyneitä tyylisuuntia verrattuna siihen mitä rock edusti taannoin.
 
On toki olemassa yksittäisiä loistavia artisteja, joiden musiikista osaan kyllä nauttia täysin siemauksin. Ei tässä mistään kirveen kaivoon heittämisestä ole omalla kohdallani kysymys...
 
:)
 
No joo, fissio varmaan sopii paremmin tähän yhteyteen. Ja en pysty heittämään kirvestä kaivoon minäkään, vaikka välillä kyyniseksi heittääkin. ;)

Hei eipäs sekoiteta aikamääreitä: rockmusiikki kehittyi vasta 1950-luvun alkuvuosilta lähtien. Ja siihen shuffle -tyylin (joka juontaa kolmimuunteisesta jazzista ja alunperin bluesista)) lisäksi sekoittui vahvasti latinalais-amerikkalaisia rytmisiä elementtejä, jotka ovat kehittyneet nykyaikaan asti. Siis bluesin kehitys
voodoo-kultteineen ym. tuskaisine aiheineen sijoittuu valtaosin aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tärkein bluesista kehittyneen jazzin "sulatusuuni"
oli New Orleansissa toiminut ilotalokortteli Storyville, joka toimi v. 1900-1917.
Siellä aloittivat monet nimekkäät jazzmusiikin konkarit uransa, joka monien osalta jatkui vuosikymmeniä, esim. Luois Armstrong.

velipesonen: Ottaisin tähän mielelläni mukaan uuden käsitteen ja se on mielenlaatu.
 
Juuri näin! Ja mielenlaatu ei yhteisössä nopeasti vaihdu toiseksi, joten siksi on myös hip hop jne.

Lennu: Taitaa olla.
 
Ei ole.
 
Ai? no en mä oo koskaan kuullut.
 
En mahda mitään jos sulla on aukkoja musiikillisessa sivistyksessä.
 
Ei ole.
 
No edellisen kommentin perusteella hieman vaikea uskoa tuota.

Mutta onko otettu huomioon hyperbolinen transendenssi jonka ansioista rock on edelleen elossa?

PsychedelicWarlord: Ei ole.
 
On.
 
En mahda mitään jos sulla on aukkoja musiikillisessa sivistyksessä.
 
Ei ole.
 
No edellisen kommentin perusteella hieman vaikea uskoa tuota.
 
Kantsis kyllä.

Haluaisin jazzmieheltä kysyä: mitkä tekijät ennen kaikkea mielestäsi määräävät rockmusiikin elinvoiman katoamishetkeksi vuoden 1986? Hyvää ja kiinnostavaa luettavaa, perusteltuja pointteja, mutta jotenkin mun on hirveän hankala sivuuttaa Guns n' Roses:in albumia nimeltä "Appetite for Destruction", joka julkaistiin vuonna 1987. Olen taipuvalnen laskemaan tämän levyn paitsi rockmusiikiksi, myös aivan erityisen hyväksi rocklevyksi. Toisaalta taas, aika vähän kiinnostavaa rockia tuon levyn (ja bändin) jälkeen on tehty, joten en välttämättä ole erityisen paljon eri linjoilla kanssasi.
 
Vaan vaan, millä perusteella juuri 1986?

Jucciz: Haluaisin jazzmieheltä kysyä: mitkä tekijät ennen kaikkea mielestäsi määräävät rockmusiikin elinvoiman katoamishetkeksi vuoden 1986? Hyvää ja kiinnostavaa luettavaa, perusteltuja pointteja, mutta jotenkin mun on hirveän hankala sivuuttaa Guns n' Roses:in albumia nimeltä "Appetite for Destruction", joka julkaistiin vuonna 1987. Olen taipuvalnen laskemaan tämän levyn paitsi rockmusiikiksi, myös aivan erityisen hyväksi rocklevyksi. Toisaalta taas, aika vähän kiinnostavaa rockia tuon levyn (ja bändin) jälkeen on tehty, joten en välttämättä ole erityisen paljon eri linjoilla kanssasi.
 
Vaan vaan, millä perusteella juuri 1986?
 
Itse muistan Guns n' Rosesin selvästi sen, miltä minusta tuntui, kun yhtye tuli päivänvaloon - paluulta menneeseen. Kolmisenkymmentä vuotta kestänyt kehityksen jatkumo katkesi taantumukseen ja nostalgisointiin. Yhtyeen myötä palattiin jonnekin 1970-luvun ihanteisiin siitä, minkälainen rockbändin täytyisi olla sekä musiikiltaan että habitukseltaan.
 
Vielä vuotta kahta aikaisemmin rock oli sekä Briteissä, Amerikoissa että Suomessa yhä uraaurtavat taidemuoto - esimerkiksi The Cult (Love), Metallica (Master of Puppets) sekä Kansanturvamusiikkikomissio (666).

jazzmies: Vielä vuotta kahta aikaisemmin rock oli sekä Briteissä, Amerikoissa että Suomessa yhä uraaurtavat taidemuoto - esimerkiksi The Cult (Love), Metallica (Master of Puppets) sekä Kansanturvamusiikkikomissio (666).
 
Tä!

tää keskustelu on aivan uskomatonta hevonpaskaa.

ganesha: tää keskustelu on aivan uskomatonta hevonpaskaa.
 
Olet väärässä, tää on huiputtia.

velipesonen: Jäsen Askrin kysymykseen: Ottaisin tähän mielelläni mukaan uuden käsitteen ja se on mielenlaatu (...)Musiikilliset piirteet eivät siirry valtamerten yli noin vain. Niiden pitää merkitä jotain. Niiden pitää edistää selviämistä ja selviämiseen liittyy se mihin ihminen uskoo. Jos hän ei usko mihinkään hän ei selviä koska hänen motivaationsa elää on puutteellinen. Jazzissa ja rockissa kuulemamme tosiasiallinen sisältö kuten pienestä suuren suuntaan heijaava terssi on konkreettinen symboli erittäin kouraantuntuvalle ja yhtäaikaisesti täysin uskonnolliselle ja täysin ruumiilliselle seikalle, selviytymiselle ja elämänvoimalle, elinvoimalle, elämänhalulle.
 
Ympäristössä joka on menettänyt elämänhalunsa selviytymistahtoinen yksilö etsii vimmatusti myös kulttuurista kantopintaa koska muuten hän on täytetty eläin ulkomuseossa. Jos minulla on uskonto niin se on rock and roll ja sen perustana on voodoo.
 
Kuulosti uskottavalle, pidin erityisesti kohdasta, jossa korostit merkityksiä, niihin uskomista ja symboleja uskon kuljettajina. Mutta: minun, ehkä rajallisella, mutta kuitenkin, käytännöllisellä mielenlaadullani tämä ajattelu on yksinkertaisempaa rakentaa ilman hankalia ja helposti aivan turhan provokatoorisia ja monimutkaisia perusteluja vaativia ajatuksia kulttuuri-ilmiöiden eliömuodoista, kuolemista jne. Mielenlaatu voidaan aivan hyvin käsittää ihmisyhteisön rakentamaksi kulttuuriksi arvostuksineen jne; nämä voivat myös olla vahvan uskon kohteita. Oletko sitäpaitsi varma, että kuvaamasi elämänvoima ei syki enää?
 
Vierastan edelleen myös muutoinkin halua leimata asioita kuolleeksi: sellainen mustavalkoisuus ensinnäkin tuo mieleen melodraaman: petit, olet kuollut minulle. Toisekseen en ymmärrä mitä hyötyä siitä on - sen lisäksi että asiasta saa näitä ketjuja aikaiseksi :).

jazzmies: Itse muistan Guns n' Rosesin selvästi sen, miltä minusta tuntui, kun yhtye tuli päivänvaloon - paluulta menneeseen. Kolmisenkymmentä vuotta kestänyt kehityksen jatkumo katkesi taantumukseen ja nostalgisointiin. Yhtyeen myötä palattiin jonnekin 1970-luvun ihanteisiin siitä, minkälainen rockbändin täytyisi olla sekä musiikiltaan että habitukseltaan.
 
Ymmärrän. Toisaalta, kun/jos muistaa, missä jamassa rockmusiikki varsinkin Amerikoissa enimmäkseen oli tuossa tilanteessa, palautti GNR mielestäni rockmusiikin edes hetkeksi takaisin raiteilleen - bluespohjaiseksi, edes jonkin verran vaarallisen tuntuiseksi rytmimusiikiksi - joksikin, mitä se ei "varsinaisesti" ollut Poisoneiden, Def Leppardien ja muiden tukkabändien väsäämänä. Samastahan oikeastaan Metallicassakin oli jossain määrin kyse: ei hiuslakkaa tai pikkuhousun hajuisia superkamalia kappaleita, vaan edes jotain vähän kekseliäämpää.
 
Lars on kyllä täysin aliarvostettu jazzrumpali.