Rock, pop, alternative ›

Kailis: Elämäsi on epäilemättä kadehtivan hienoa ja sisällyksekästä.
 
No näinhän se on! En kai mä muuten tälle palstalle kirjoittelis. Jotta köyhät ja kyvyttömät saisivat kärvistellä loistoni alla!

Vaikka en ole ihan ole vielä lopussa kirjaa, niin on kaikesta kyynisyydestäni ehtymätöntä piitlekirjallisuutta kohtaan huolimatta pakko kehua Jonathan Gouldin Can't buy me lovea. Gould pistää Fabit kohdevaloon, mutta pyörittää taustakankaalla niin historiaa, yhteiskunnallista, sosiologista ja psykologista (jopa psykoanalyysia) kuvaa. Jopa niin, että moppitukat asettuvat uomiinsa. Roskikset jäävät kaivamatta ja epäolennaisuudet kirjoittamatta. Lisäksi hän säilyttää analyyttisen otteen kohteeseensa. Freud, Marx, Jung, Weber, Christine Keeler, JFK, Maharishi Yogi liittyvät bändiin mukaan ja kaikilla heillä on jotain salattavaa paitsi apinalla ja lukijalla.
 
Ja kyllä, Yoko oli... No, ei ainakaan mikään hyvän tahdon lähettiläs.
 
Jos lukemistani pitäisi kaksi valita, valikoituisivat Mark Lewisohnin The Complete Beatles Chronicle, koska siinä pureudutaan siihen, mitä studiossa ährättiin ja muuhun faktatietoon. Ja toinen olisi Gouldin Can't buy me love ylläamainituista syistä. Niillä kyllä pärjäilee, laulaisi Kari Peitsamokin.
 
Ja tämä on puolueellinen mainos, koska molemmat löytyvät kirjahyllystä.

glx405: Jos lukemistani pitäisi kaksi valita, valikoituisivat Mark Lewisohnin The Complete Beatles Chronicle, koska siinä pureudutaan siihen, mitä studiossa ährättiin ja muuhun faktatietoon. Ja toinen olisi Gouldin Can't buy me love ylläamainituista syistä. Niillä kyllä pärjäilee, laulaisi Kari Peitsamokin.
 
Revolution In The Head on mielestäni oleellinen opus myös. Gouldin kirjan silti rankkaisin tällä hetkellä ykköseksi, jos vain yksi The Beatles kirja pitäisi jollekkin luetuttaa.

Flash: Revolution In The Head on mielestäni oleellinen opus myös. Gouldin kirjan silti rankkaisin tällä hetkellä ykköseksi, jos vain yksi The Beatles kirja pitäisi jollekkin luetuttaa.
 
Revolution on kyllä hyvä, tiukan analysoiva ja kriittinenkin. Mutta yleisteoksena Gould on parempi.

If you've got trouble olisi kuulunut Rubber Soulille, What goes on ei.
 
Samoin Georgen Not guilty olisi ollut erinomainen White doublelle.

glx405: If you've got trouble olisi kuulunut Rubber Soulille, What goes on ei.
 
Samoin Georgen Not guilty olisi ollut erinomainen White doublelle.
 
Pah, What Goes On kuuluu ehdottomasti Rubber Soulille, mutta levyn päättävä Run For Your Life on Lennon pahin ohilaukaus ikinä ja olisi saanut jäädä levyttämättä. White Albumista olen samaa mieltä; Piggiesin tilalle olisi sopinut varmastikin, mikä tahansa muu Harrison-sävellys.

Tumba: Pah, What Goes On kuuluu ehdottomasti Rubber Soulille, mutta levyn päättävä Run For Your Life on Lennon pahin ohilaukaus ikinä ja olisi saanut jäädä levyttämättä. White Albumista olen samaa mieltä; Piggiesin tilalle olisi sopinut varmastikin, mikä tahansa muu Harrison-sävellys.
 
Maccan jollotuksista olisi jokin joutanut pois ja Not Guilty sen tilalle. Piggieshän on mahtava!

juici: Maccan jollotuksista olisi jokin joutanut pois ja Not Guilty sen tilalle. Piggieshän on mahtava!
 
Joo, en minäkään Piggiesiä tiputtaisi pois.

Flash: Joo, en minäkään Piggiesiä tiputtaisi pois.
 
Obladi Oblada pois. Ja se Revolution 9.

StJerky: Obladi Oblada pois.
 
Beatles olisi voinut tehdä levyn "The Beatles laulaa lapsille".
Siihen tuo, Maxwell's Silver Hammer, All together now ja Yellow Submarine.

Gould pyrkii esittämään Beatlesin kulttuurihistoriallisessa viitekehyksessä mutta mielestäni hänen kulttuurihistoriallinen näkemyksensä on hieman tavanomainen.

StJerky: Obladi Oblada pois. Ja se Revolution 9.
 
Juu, Obladi olisi kuulunut jonkun sinkun b-puoleksi.
 
Ei Revolution 9:ää kuitenkaan, siinä on kuitenkin kaikenmaailman ideaa ja eikö tuo ole ambientia ennenkuin sanaa oltiin keksittykään. Eihän sitä tosin jaksa kuunnella.
 
Martha my dearin Macca olisi voinut säästää Wings-rimanalituksiinsa.

velipesonen: Gould pyrkii esittämään Beatlesin kulttuurihistoriallisessa viitekehyksessä mutta mielestäni hänen kulttuurihistoriallinen näkemyksensä on hieman tavanomainen.
 
Miksipä se siitä muuttuisi? Profumot, salamurhat, sodan jälkeisen maailman pirstoutuminen...

glx405: Miksipä se siitä muuttuisi? Profumot, salamurhat, sodan jälkeisen maailman pirstoutuminen...
 
Se määrätty tavanomaisuus herättää tiettyjä kysymyksiä, vähän samaan tapaan kuin Markku Veijalaisen kirjoituksia lukiessa, että mitä tämä nyt oikein yrittää sanoa.

velipesonen: Martha My Dear on parempi kuin miltä kuulostaa.
 
kyllä, sehän on Maccaa parhaimmillaan. Kuten on Dear Prudence Lennonia. Tämä psykedeliahelmi ei soi koskaan radiossa, mitä pidän rikollisena toimintana.

nottamus:Kuten on Dear Prudence Lennonia.
 
Tuota kuulee usein Siouxie and the Bansheesin coveroimana. Ilman sitäkin pärjää, mutta ei se toisaalta huono ole.

velipesonen: Martha My Dear on parempi kuin miltä kuulostaa.
 
Heh, ehkä moni muukin piisi on, jos nyt alkaa oikein tarkasti kuuntelemaan...

StJerky: Heh, ehkä moni muukin piisi on, jos nyt alkaa oikein tarkasti kuuntelemaan...
 
Kyllä. Marthan melodinen materiaali ei ole kaikkein parasta A-luokkaa mutta kappale on erittäin kekseliäs. Hello Goodbye on parempi.
 
Mark Twainilta kysyttiin mitä hän pitää Richard Wagnerin musiikista ja Twain vastasi Wagnerin musiikin olevan varmasti paljon parempaa kuin miltä se kuulostaa.

velipesonen: Tietääkseni sana estate ei viittaa sinänsä vähävaraisten taloihin vaan tarkoittaa mitä tahansa tiiviisti rakennettua asutuskeskusta tai yleisemmin tiluksia. Liverpoolissa kaupunginosat on nimetty entisten suurmaatilojen mukaan joten estate saattaa viitata myös kaupunginosaan. Termi council estate tarkoittaa vähävaraisille tarkoitettua tuetun asumisen taloa tai taloryhmää.
 
.
 
aivan, oli itsellä vähän hukassa tuo council, muistin varassa menin, eli heikoilla jäillä, heh heh