Yleistä keskustelua musiikista ›

Itchy: Esimerkiksi yhtyeen ennakkoluulottomuus kokeilevuutta kohtaan, joka on Radioheadin kohdalla tuottanut laadultaan viime aikojen merkittävimpiä musiikkilevyjä, ja vaikuttanut länsimaiseen musiikkikenttään kenties enemmän kuin mikään muu yhtye tai artisti omana aikanaan. Myöskin yhtyeen uudistuskyky oikeuttaa usean levyn listalle, sama peruste minkä joku taisi Beatles-edustukselle heittää.
 
Ehkä fanit näkee asian niin. Toisille merkittävä yhtye, toisille merkityksetön. Kiitos silti perusteluista.
 
Quru: About kaikki Ok Computerin jälkeiset nolot hipsteri-indiebändit.
 
Radioheadin syytäkö nämä on? Perkele.

Bongowing: Tais loppua kokeilevuus siinä suosion tulemisen myötä?
 
Miten sen nyt ottaa.Scorpions siirtyi enempi hard rock-linjoille ja tiiviimpään ilmaisuun tuossa Lovedrive levyn myötä jota ennen kitaristi Uli Jon Roth (eräs rockin historian merkittävimpiä kitaristeja IMO) lähti omille teilleen.Ulin aikaiset levyt sisältävät kyllä melko kokeilevaakin ja osin progahtavaa materiaalia.Kuten myös miehen soololevyt.
 
Käsittääkseni kuitenkin UJR:n aikainen Scorpparit oli varsin suosittu bändi mm.Japanissa.Tosin bändin suosio 80-luvulla oli luultavasti suurempaa.
 
Mitä sitten Dioon tulee niin kyllähän Dion aikainen Rainbow oli varsin kokeileva bändi:Rainbow Eyes,Catch The Rainbow,Stargazer,Temple of the king.Ei mitään yksioikoisia heviralleja.Toisaalta Dio on ollut kehissä jo 60-luvulta ja miehen repertuaari on oikeastaan laajempi kuin yleisesti kuvitellaan.Tämä johtunee siitä ,että keskiverto Radiohead-diggari (tai keskiverto toimittaja) ei tunne kuin sen Dio-bändin materiaalin.

Funkonaut: Et taida progressiivista rockiakaan kuunnella, kun sehän perustuu kokeellisuuteen.
 
Ei perustu kokeellisuuteen itsetarkoituksellisena kikkailuna, näkemyksettömyytenä tai päämäärättömyytenä. Yritä edes.

Sakmongkol: Ei perustu kokeellisuuteen itsetarkoituksellisena kikkailuna, näkemyksettömyytenä tai päämäärättömyytenä. Yritä edes.
 
Sä et vaan tajua Radioheadia. Tolleen, kuten ylempänä kirjoitin, progesta pitämättömät saattaa nähdä progen maailman.

PsychedelicWarlord: Miten sen nyt ottaa.Scorpions siirtyi enempi hard rock-linjoille ja tiiviimpään ilmaisuun tuossa Lovedrive levyn myötä jota ennen kitaristi Uli Jon Roth (eräs rockin historian merkittävimpiä kitaristeja IMO) lähti omille teilleen.Ulin aikaiset levyt sisältävät kyllä melko kokeilevaakin ja osin progahtavaa materiaalia.Kuten myös miehen soololevyt.
 
Käsittääkseni kuitenkin UJR:n aikainen Scorpparit oli varsin suosittu bändi mm.Japanissa.Tosin bändin suosio 80-luvulla oli luultavasti suurempaa.
 
Mitä sitten Dioon tulee niin kyllähän Dion aikainen Rainbow oli varsin kokeileva bändi:Rainbow Eyes,Catch The Rainbow,Stargazer,Temple of the king.Ei mitään yksioikoisia heviralleja.Toisaalta Dio on ollut kehissä jo 60-luvulta ja miehen repertuaari on oikeastaan laajempi kuin yleisesti kuvitellaan.Tämä johtunee siitä ,että keskiverto Radiohead-diggari (tai keskiverto toimittaja) ei tunne kuin sen Dio-bändin materiaalin.
 
Mä kyllä tunnen Rainbow aikaista materiaalia, puhe oli Dio-bändistä. Kokeilevuudella tässä tarkoitettiin bändin uskallusta rikkoa omia rajojaan, ei sitä onko biisit yksioikoisia tai progehtavia, vaan kehityskaarta omassa tuotannossa. Tässä mielessähän monet progebändit on kaikkea muuta kuin progressiivisia.
 
Kokeilevasta kehityksestä tuli mieleen Talk Talk, miltä löytyy listalta harmillisesti vain yks levy, sieltä kehityskaaren keskivaiheilta.

Quru: About kaikki Ok Computerin jälkeiset nolot hipsteri-indiebändit.
 
Vain löyhästi ketjun otsikkoa sivuten tuli mieleen, että Hesarin Nytissä kolumnoitiin viime perjantaina kaikkia yhdistävästä levystä, siis sellaisesta, joka löytyy kaikkien levyhyllystä genrepreferensseistä välittämättä. En muista mikä ensimmäinen ehdokas oli, mutta Ok Computeria epäiltiin tällaiseksi, jolloin tuli kyllä itsekin ajatelleeksi että onko tässä taas joku hipsteri aivan pihalla, haloo, kaikkia, - ymmärsin aluksi että viittaus kohdistui yleensä suomalaisiin, mutta kaiketi olen liian pihalla ymmärtämään mitä kaikki pitää sisällään.
 
- itsekään en tunne itseasiassa kuin pari, joilta levy löytyy ja ne pari ovat myös niitä jotka koskaan ovat kuulleetkaan radioheadista, epäilisin. Luulisin että iällä on kuitenkin asian kanssa tekemistä. Kolumni kuitenkin päätyi siihen että Jackie Brownin soundtrack on se yhdistävä - ja se onkin kummallinen levy, sillä se tosiaan löytyy todella monilta. Tuskin sekään silti mikään kaikkia, suomen kansaa, yhdistävä on.

Sakmongkol: Tämä ei mielestäni selitä esim. Dion, Scorpionsin tai Yngwien puuttumista mitenkään.
 
No ei selitä juu, ja ei ollut tarkoituskaan selittää. Itse en ainakaan metallialbumeista puhuessani ensisijaisesti viittaa mainitsemiesi artistien tuotantoon.

KaleviHärvä: No ei selitä juu, ja ei ollut tarkoituskaan selittää. Itse en ainakaan metallialbumeista puhuessani ensisijaisesti viittaa mainitsemiesi artistien tuotantoon.
 
Ai juu, en muistanut että siellä oli välissä ihan metallistakin puhetta. Lainasin huonosti, pahoitteluni.

Radiohead nyt on semmosta ysäriyninää, eikä varmasti ole niin tärkeä bändi, että tuolla pitäisi olla niiltä viisi levyä, Rainbow taas on heavy metallin historian tärkeimpiä bändejä - tai lähinnä Dion aikaiset levyt ovat. UJR:n aikainen Scorpions oli kunnon perinteistä 70-luvun heavy metal/hard rockia hyvin taitavasti ja mielenkiintoisesti tehtynä. Jos joku väittää muuta, on selvää, ettei hän ole edes tutustunut siihen, vaan arvostelee Scorpionsia heidän kasarihittiensä perusteella.

Wradlin: Ehkä fanit näkee asian niin. Toisille merkittävä yhtye, toisille merkityksetön. Kiitos silti perusteluista.
 
Ei ainoastaan fanit, vaan myös musiikkiteollisuus. Siksi Radioheadin ja Yngwie Malmsteenin edustus tässä ko. kirjassakin on se mitä se on. Toisin kuin Radioheadin kohdalla, Ynkkää taitaa tällaisiin teoksiin ehdottaa ainoastaan ne omat fanit.
 
JIRPPI: Radiohead nyt on semmosta ysäriyninää, eikä varmasti ole niin tärkeä bändi, että tuolla pitäisi olla niiltä viisi levyä, Rainbow taas on heavy metallin historian tärkeimpiä bändejä - tai lähinnä Dion aikaiset levyt ovat.
 
Rainbow voi kaikin mokomin olla heavy metalin historian tärkeimpiä bändejä, mutta Radiohead on silti sitä paljon merkittävämpi, riippumatta siitä pitääkö niitä levyjä tuolla olla viisi. Itse lasken merkittävien Radiohead-levyjen määräksi neljä, joista yksi on enemmän loistava kuin merkittävä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Travis Bickle: Ei ainoastaan fanit, vaan myös musiikkiteollisuus. .
 
Mitenkään väheksymättä musiikkiteollisuutta tai musiikkiyhteisöä muutenkaan niin onhan se nyt kuitenkin niin, että etenkään perinteinen heavy nahkahousuineen ole oikein koskaan kuulunut niihin lajeihin, joilla intellektuellismin markkinoilla on voinut päteä. Syyt liittyvät kyllä vahvasti ulkomusiikillisiin tyyliin ja makuun perustuviin nokitteluihin. Ja tämä näkyy aliarvioinnissa edelleen.

JIRPPI: Radiohead nyt on semmosta ysäriyninää, eikä varmasti ole niin tärkeä bändi, että tuolla pitäisi olla niiltä viisi levyä, Rainbow taas on heavy metallin historian tärkeimpiä bändejä - tai lähinnä Dion aikaiset levyt ovat. UJR:n aikainen Scorpions oli kunnon perinteistä 70-luvun heavy metal/hard rockia hyvin taitavasti ja mielenkiintoisesti tehtynä. Jos joku väittää muuta, on selvää, ettei hän ole tutustunut aiheeseen, vaan arvostelee Scorpionsia heidän kasarihittiensä perusteella.
 
Ootko tutustunu moneen aiheeseen?

Epämuusikko: Ootko tutustunu moneen aiheeseen?
 
Vaihdoin tuon aihe-sanan, koska se ei oikein sopinut siihen, mutta kyllä, olen tutustunut moneen "aiheeseen", tosin en Radioheadiin, koska kuuntelen mielummin musiikkia, josta pidän.

JIRPPI: Vaihdoin tuon aihe-sanan, koska se ei oikein sopinut siihen, mutta kyllä, olen tutustunut moneen "aiheeseen", tosin en Radioheadiin, koska kuuntelen mielummin musiikkia, josta pidän.
 
Minäkin kuuntelen lähinnä musiikkia josta pidän. Osittain siksi en tule sanomaan, että YUP:n Yövieraat on parempi levy kuin Ok Computer.
 
Ja se joka muuta väittää, tuomitsee yhtyeen Vapauden Kaupungit-levyn perusteella.

Quru: Minäkin kuuntelen lähinnä musiikkia josta pidän. Osittain siksi en tule sanomaan, että YUP:n Yövieraat on parempi levy kuin Ok Computer.
 
Ja se joka muuta väittää, tuomitsee yhtyeen Vapauden Kaupungit-levyn perusteella.
 
Joo, emmää muista Radioheadilta kyllä mitään muuta kuin sen jonkun Creep-biisin, josta en oikein tykkää. En siis voi oikeasti arvostella bändiä, kun en edes ole kunnellut. Ysäriyninältä se silti kuulostaa. :)

Sakmongkol: En halua tietääkään koska nähdäkseni "kokeileva" tarkoittaa lähes poikkeuksetta juuri itsetarkoituksellista päämäärättömyyttä ja näkemyksettömyyttä eli ei tietenkään ole millään tavalla hyvä asia.
 
Tuo nyt on täyttä pöljäilyä. Millä muulla keinolla voidaan kehittää olemassa olevaa asiaa, kuin kokeilla erilaisia asioita uudessa kontekstissa. Siitähän musiikissakin pitäisi olla kysymys: bändi joka edes yrittää venyttää genrerajoja on helvetin paljon kiinnostavampi kuin bändi, joka tekee levyllisen suosikkiartistinsa pastisseja levystä toiseen. Vai voitko kieltää?

Veksu: Tuo nyt on täyttä pöljäilyä. Millä muulla keinolla voidaan kehittää olemassa olevaa asiaa, kuin kokeilla erilaisia asioita uudessa kontekstissa. Siitähän musiikissakin pitäisi olla kysymys: bändi joka edes yrittää venyttää genrerajoja on helvetin paljon kiinnostavampi kuin bändi, joka tekee levyllisen suosikkiartistinsa pastisseja levystä toiseen. Vai voitko kieltää?
 
Puutun nyt tähän lähinnä sikäli kuin itse ymmärrän kokeellisuuden. On siis kahdenlaista kokeellisuutta, itsetarkoituksellista ja instrumentaalista. Itsetarkoituksellisessa kokeellisuudessa kokeillaan kaikkea mahdollista pelkästään kokeilun vuoksi ja jos siitä sattuu syntymään jotain hienoa niin se on hyvä. Instrumentaalisessa kokeellisuudessa sen sijaan kokeilu on väline jolla pyritään toteuttamaan tiettyä näkemystä. Eli näkemys on olemassa ensin mutta huomataan ettei sitä voida toteuttaa konventionaalisin keinoin vaan täytyy innovoida ja eksperimentoida.
 
Näistä viimeksimainittu edustaa nähdäkseni tervehenkistä kokeellisuutta. Genrerajat ja pastissit eivät tähän kuulu.

JIRPPI: Joo, emmää muista Radioheadilta kyllä mitään muuta kuin sen jonkun Creep-biisin, josta en oikein tykkää. En siis voi oikeasti arvostella bändiä, kun en edes ole kunnellut. Ysäriyninältä se silti kuulostaa. :)
 
tältä tietopohjalta sitä onkin hyvä huudella.

Stradlin: Lähinnä tosta 2000-luvun puolelta löytyy vähän kummallisia nimiä, kuten vaikka noi Strokesit ja Hivesit joiden viehätystä en itse ole koskaan ymmärtänyt. Vähän ehkä toi Justin Timberlake myös ihmetyttää, tosin ei ole kovin tuttu toi levy niin who am I to judge.
 
Oikein hienoa poppista, mutta en yhtään ihmettele että pudotettiin listalta päivityksessä: ei ole jäänyt elämään todellisena klassikkona, varsinkin kun Timberlake on itse miltei tyystin vaihtanut elokuvien pariin niin ei ole pysynyt musiikkimaailmassa relevanttina. Hives ja Libertines myöskin listalta pudotettiin, ei tainnut kuulijakunta kasvaa NME:n lukijoiden ulkopuolelle. Strokesin eka levy on hyvä edelleen, kannattaa tsekata.