Rock, pop, alternative ›

apropoo: Ok melkein arvasin että ne kaikki tiedät mut pikku fanina oli velvollisus tarttua... Basistit on kyl osaavia, samaa mieltä. sovintohali? *sovintohali*
 
Te kun tykkäätte Heepistä ja basisteista, niin kuunnelkaapa Spotifystä The Gods: Genesis (1968). Hensley, Kerslake ja lisäksi John Glascock

apropoo: Ok melkein arvasin että ne kaikki tiedät mut pikku fanina oli velvollisus tarttua... Basistit on kyl osaavia, samaa mieltä. sovintohali? *sovintohali*
 
Sopii, vaikka eihän tässä ollut edes riitaa.

StJerky: Te kun tykkäätte Heepistä ja basisteista, niin kuunnelkaapa Spotifystä The Gods: Genesis (1968). Hensley, Kerslake ja lisäksi John Glascock
 
Glascock oli tosiaan hieno basisti. "The old brittledick", niinkuin Ian Anderson häntä leikkisästi kutsui.

danny: Sabotagen ostin. Aika lailla viimeinen bändin kultakauden levy, sen kyllä kuulee musiikistakin. Ei ole niin laadukasta kuin edeltäjänsä. Megalomanian jälkeen taso laskee.
 
Sabotage kuunneltu läpi pitkästä aikaa. On kyllä aika väsyneen oloinen ja väkisintehnyn kuuloinen lätty. Eikä koko levyllä yhtään sellaista piisiä, josta vois reilusti todeta: "kova veto". Ei mahdu mun BS top-10:een millään.

Tä? Sabotagehan on ehdottomasti kärkikolmikossa Sabbathin Ozzyn aikasista levyistä ;) Symptom of the Universe, Megalomania, Thrill Of It All, Am I Going Insane (Radio) ja The Writ ovat mielestäni järkyttävän kovia. Hyvää laulantaa, eeppisen mureita riffejä ja sopivan kummallinen meininki.

Jokapaikanapina: Tä? Hyvää laulantaa, eeppisen mureita riffejä ja sopivan kummallinen meininki.
 
Joo, Sabotage on hyvä lätty kyllä, toimii parhaiten ihan omillaan.

rheinone: Symptom Of The Universe kiteyttää piisinä sen, mikä meikäläistä koko albumissa häiritsee:
- Tilkkutäkkimäinen rakenne, jonka osat kuulostavat yhteen väkisinkursituilta; Ja osittain jopa päälleliimatuilta, varsinkin se akkarihenkinen loppuhörhöily.
- Riffejä riffien perään, mutta Iommin mittakaavassa tylsästä kynästä. Skittasaunditkin tuntuvat kaipaavan särmää.
- Ward hosuu. Groove on muuttunut pakonomaiseksi liikaasoittamiseksi.
- Laulumelodiasta puuttuu mielikuvitusta. Nopeestiduunatun oloista kamaa.
- Ihanku tässä ois basso miksattu alemmas kuin edellisillä levyillä? Tai sitten se vain muhjuuntuu muun äänimaailman sekaan; Butlerin kuviot eivät tule esiin.

 
No kummallinen meininki ehkä joo, mutta ei mun mielestä positiivisessa mielessä. Meiningistä jää teennäinen fiilis.
 
Noinhan se on, levyn valmistumisprosessi saumoineen ei saisi paistaa läpi. Toisaalta levy kuin levy on aina myös dokumentti; se ahdistuneen oloinen tunnelma Sabotagella vaikuttaa aidolta.

2randpo: Toisaalta levy kuin levy on aina myös dokumentti...
 
Tämä on kyllä erittäin totta.
 
Päivän lättynä syynissä oli Cross Purposes. Täähän on hienompi levy kuin muistinkaan! Kuuluu ehdottomasti Sabbathin tuotannon samaan ylempään keskikastiin Headless Crossin ja Eternal Idolin kanssa, eikä siihen muistelemaani alempaan keskiluokkaan joihin voidaan lukea Born Again, Sabotage ja Seventh Star.
 
Cross Or Thorns:
http://www.youtube.com/watch?v=dnQV74BzAPY

rheinone: Tämä on kyllä erittäin totta.
 
Päivän lättynä syynissä oli Cross Purposes. Täähän on hienompi levy kuin muistinkaan! Kuuluu ehdottomasti Sabbathin tuotannon samaan ylempään keskikastiin Headless Crossin ja Eternal Idolin kanssa, eikä siihen muistelemaani alempaan keskiluokkaan joihin voidaan lukea Born Again, Sabotage ja Seventh Star.
 
Cross Or Thorns:
http://www.youtube.com/watch?v=dnQV74BzAPY
 
Seventh Star olisi huomattavasti arvostetumpi levy, jos se olisi julkaistu Tony Iommin sooloalbumina, niin kuin tarkoitus oli.
 
Born Againin miksaus/masterointi on jotain todella ihmeellistä. Biisit sinällänsä ihan hyviä ja soitto toimii.

Jokapaikanapina: Tä? Sabotagehan on ehdottomasti kärkikolmikossa Sabbathin Ozzyn aikasista levyistä ;) Symptom of the Universe, Megalomania, Thrill Of It All, Am I Going Insane (Radio) ja The Writ ovat mielestäni järkyttävän kovia. Hyvää laulantaa, eeppisen mureita riffejä ja sopivan kummallinen meininki.
 
"Hole In The Sky" myös. Hyvä lätty, proge-Sabbathin parhaimmistoa. "Technical Ecstasy" tosiaan sitten epäonnistui, mutta "Never Say Die" on kuin Aerosmithin "Rock In A Hard Place": molemmat haukutaan aina kantta myöten tai jopa sen perusteella, mutta onneksi joku saattaa aina joskus huomata, että kummallakin levyllä on liuta hienoja biisejä.

rheinone: Symptom Of The Universe kiteyttää piisinä sen, mikä meikäläistä koko albumissa häiritsee:
 
Mun mielestä albumia ei vaivaa tilkkutäkkimäinen rakenne eikä tylsät riffit. Päinvastoin, oikein mukavia riffejä, jotka soljuu luonnollisen oloisesti yhdestä toiseen. Ei mitään neroriffejä, mutta oivallista perushyvää kamaa. Ja laulumelodiatkin ovat mun mielestä melko killereitä :D
 
Nyt kun miettii, niin soitto ja ehkä toisaalta vähän myös saunditkin (vaikka pidän kyllä tuollaisesta suo-meiningistä) ovat albumin heikompaa päätä, vaikka toki edelleen hyvää. Nauratti tuo listaus, sillä se pätee mun mielestä ehkä soitto- ja bassojuttua lukuunottamatta sataprosenttisesti Vol. 4:ään :D Sitä ne mielipiteet teettää.
 
No kummallinen meininki ehkä joo, mutta ei mun mielestä positiivisessa mielessä. Meiningistä jää teennäinen fiilis.
 
Volcom: Born Againin miksaus/masterointi on jotain todella ihmeellistä. Biisit sinällänsä ihan hyviä ja soitto toimii.
 
Born Againin parempilaatuiset demot löytyvät netin syövereistä. Vaikka niitä ei koskaan olla julkaistu virallisesti, niin en viitsi tähän suoraan linkkiä lätkäistä. Mutta löytyy Googlesta Born Again demoes -hakusanoilla.

Oh... Sabotage. Mielestäni ko. levyä "vaivaava" pöhöttyneisyys on tietyllä tavalla sen parasta antia. Riffit eivät enää ole niin simppeleitä kuin kolmella ekalla levyllä, mutta sitäkin kiehtovampia ja hyvällä tavalla omituisiakin. Suttuinen ja uhkaava soundimaailma ovat nekin vain hyveitä. Levyltä kuvastuva luomisen ja yleisen tilan epätoivo tekee siitä ainakin tällaiselle lievän kaksisuuntaisen mielialahäiriön värittämien lasien läpi maailmaa ihmettelevän ukkelin korviin täydellisen heviletun...
 
Sabbath Bloody Sabbath, Vol.4, Sabotage ja Black Sabbath ovat mulle ne kovimmat, mutta eipä Master of Reality tai Paranoid paljoa jää taakse. Never Say Dietakin tulee toisinaan ihan mieluusti kuunneltua ja Technical Ecstasya pahimpina Sabbath-kausina kun muut on kuunneltu puhki - tuhanteen kertaan... :)

Mitä tää ketju raskaan musiikin pioneerista muuten tekee rock, pop, alternative -osastolla?

Terry Pantheras: Mitä tää ketju raskaan musiikin pioneerista muuten tekee rock, pop, alternative -osastolla?
 
Samaa ihmettelin jo tuolla paljon aiempana, mutta eipä sitä kukaan osannut sanoa! :D

Sabbath Bloody Sabbathista:
 
2541: "Spiral Architect" on niin komea biisi, että pelkästään sillä voisin nostaa levyn parhaaksi. Muutenkin tykkään levyn pop-osastosta ja orastavasta progemeiningistä.
 
Niimmutku jos ei tykkää progemeiningistä? Pink Floydinkin tuotannossa meikäläinen diggaa eniten siitä Comfortably Numb ja Dark Side Of The Moon -osastosta.
 
Joka tapauksessa voi sanoa että Sabbath Bloody Sabbathilla onnistui kaikki mikä Sabotagella sitten meni pieleen: Riffit iskee, piisien rakenteet kuulostavat luontevilta, jopa laulumelodioissa on idistä... Hyvä lätty! ...vaikka en ymmärräkään miksi Who Are You on tuupattu mukaan.
 
2541: "Technical Ecstasy" tosiaan sitten epäonnistui, mutta "Never Say Die" on kuin Aerosmithin "Rock In A Hard Place": molemmat haukutaan aina kantta myöten tai jopa sen perusteella, mutta onneksi joku saattaa aina joskus huomata, että kummallakin levyllä on liuta hienoja biisejä.
 
Todettakoon, että Sabbath Bloody Sabbathin kansitaide on kohillaan.
 
2541: "Looking For Today", ihme ettei biisiä versioitu täällä jonkun Kisun tai Karman toimesta.:)
 
Olisin halunnut kuulla Kirkan suomiversion A National Acrobatista.

rheinone: Todettakoon, että Sabbath Bloody Sabbathin kansitaide on kohillaan.
 
Mut mites "Never Say Die" musiikiltaan, uppoaako?

2541: Mut mites "Never Say Die" musiikiltaan, uppoaako?
 
Kyllä on jääny todella vähäiselle kuuntelulle, vaikka kannen onkin suunnitellu sama heebo ku Difficult To Curen kannen. Semmonen fiilis on jääny että Never Say Die tosiaan on Sabbathin kolmen heikoimman albumin joukossa yhdesssä Forbiddenin ja Technical Ecstasyn kanssa.
 
Täytyykin joku päivä ottaa Never Say Die levyhyllystä suurennuslasin alle.

Never Say Die:han on ihan kelpo lätty. Nimikkopiisi, Junior's Eyes ja Hard Road on ainakin kovia vetäsyjä.
 
Tosin kauhian poppismeininki tolla levyllä kyllä...

Terry Pantheras: Mitä tää ketju raskaan musiikin pioneerista muuten tekee rock, pop, alternative -osastolla?
 
Se johtuu siitä, että
 
1) Mnetin 90-luvulla syntyneet metallipäät eivät tunnusta Sabbathia riittävän raskaaksi, koska niiden isitkin kuuntelevat sitä.
 
2) Mnetin vanhat jäärät ovat blues- tai punkdiggareita, eivätkä mitenkään voi hyväksyä sitä että heidänkin arvostamansa Sabbath menisi siihen kaikkein halveksituimpaan eli heavy-kategoriaan.
 
;)