Kitarat: kitarakamat ›

ADEHD: Mä luulin että tämä on yleinen asenne monilla, mutta ehkä se on mulle sellanen päähänpinttymä tullut joiltain "kaverien isiltä" jotka mutisee jotain "kyllä ne 60-luvun Fenderit oli rautaa... Toista se on nykypäivänä".
 
Se onkin mietyttänyt, että jos jossain on myynnissä huippukuntoinen kitara jostain kuuskyt-luvulta, niin miksiköhän se on niin hyväkuntoinen? Olisiko sitten sen verran susi yksilö, ettei ole kellekään kelvannut 40-50v aikana....
 
Joo, muutoin mun mielestä jokainen voi hankkia just sellaisia pelejä mitä itse haluaa. Itselläkin on ollut useita kalliita huippukitaroita, vaikka soittotaitoa ei lainkaan.
Ainoa vintage on vanha Noso (niin ainakin luulen, ei ole logoa). Se on periaatteesa aika susi, mut on siinä käsittämätön mojo-faktori.

Kunnallisjäte: Se onkin mietyttänyt, että jos jossain on myynnissä huippukuntoinen kitara jostain kuuskyt-luvulta, niin miksiköhän se on niin hyväkuntoinen? Olisiko sitten sen verran susi yksilö, ettei ole kellekään kelvannut 40-50v aikana.....
 
Juuri tuosta juttelin Kimin kanssa tuolla toisaalla. Kyllähän noita closet classicceja aika ajoin putkahtelee, eikä ne sentään mitään "susia" ole. Syystä tai toisesta vaan jääneet ns. nurkkiin pyörimään. Täällä on tää porukka soittajia (jossain määrin ainakin), mutta ajatellaas vaikka seuraavan kaltaista skenaariota.. Pentu haluaa soittaa kitaraa/bassoa tms. Vanhemmat suhtautuu asiaan erittäin myötämielisesti (ja avokätisesti, pitäähän meidän pojalla olla kunnon harrastusvehkeet, kun tolla lankomiehen pojallakin on! Tai jotain vastaavaa) ja niin hommataan poitsulle kerralla kunnon kamat. No, ei siit soitosta sitten pitemmän päälle mitään tullutkaan, mopot tai/ja tytöt vei lahjattoman muitten harrasteitten pariin.. Kamat jää jonnekin komeroon, syystä tai toisesta. Tai sitten soittajalta menee bändi/muija/työ alta, ja tosi vähän soitettu skeba on realisoitava.. Tai vanha soittaja vaipuu vaineeseen eli kääntyy kalmoksi ja perikunta löytää sitte loppusiivouksessa jostain varastosta wanhan soittimen..
Eli ei se välttämättä sen soittimen huonoutta osoita, jos on hyväkuntoinen. Jotkut myös pitää sitä soitinta niin hyvässä kunnossa, kuin mahdollista..

Jos mulla olis vaikkapa keskikokoisen lottovoiton verran ylimääräistä rahaa, niin kyllä mäkin varmasti ostelisin kaikkea tarpeetonta tarpeettoman kalliilla. En mä keksi mitään syytä elää monta vuotta makaronilla ja tonnikalalla voidakseni joskus ostaa jonkun keräilyesineen millä ei ole mulle käyttöä, mutta jos pikkurahasta ei ole puutetta niin miksei. Hirvittävien tulo- ja elintasoerojen aikana tää on mahdollista.
 
Mä en ole myöskään ikinä ymmärtänyt esimerkiksi jalokivien hillitöntä hintaa. Timantit on nostanut arvoaan kymmenillä prosenteilla viimeisimmän taantuman aikana, ja niihin sijoitetaan koska ne pitävät arvonsa aina. Miksi?
Sitten kun iskee oikea paniikki ja pula kaikesta, niin mitä tekee se sälli jolla on kassakaappi täynnä harvinaisia timantteja? Syö ne kun ei muutakaan syötävää ole? Timanttejakin voidaan toki hyödyntää teollisuudessa, mutta ei niistä isoista hiotuista timanteista mitään hiomalaikkoja tehdä. Ne on kalliita vaan koska niitä on vähän, mutta ei niistä mitään käytännön hyötyä ole.
Tää nyt oli offia, mutta vähän aiheen reunoilla kuitenkin.

Jos olisin miljonääri, ostaisin Albert Järvisen Roadrunner-straton, vaihtaisin mikit, kovertaisin otelaudan ja laittaisin floikan siihen. Ois hieno sitten kattella vintage-homostelijoiden ilmeitä.

ADEHD: Jos olisin miljonääri, ostaisin Albert Järvisen Roadrunner-straton, vaihtaisin mikit, kovertaisin otelaudan ja laittaisin floikan siihen. Ois hieno sitten kattella vintage-homostelijoiden ilmeitä.
 
Niinkö kunnioittaisit taiteilijan rakasta kitaraa.
 
Hmm.

FensonGibder: Niinkö kunnioittaisit taiteilijan rakasta kitaraa.
 
Hmm.
 
Mikäs tuossa. Taiteilijoita tulee ja menee, miksei noita soittimia sais modata omiin tarpeisiin sopiviksi. Onko tuolla "rakkaalla kitaralla" muuten joku oma tahto pysyä orkkiksena?
 
E: Kieltämättä se modailu olisi tossa kohtaa päätöntä, mutta olisihan se ihan pirun hyvää viihdettä kitarakama-foorumilla.

fox: Juuri tuosta juttelin Kimin kanssa tuolla toisaalla. Kyllähän noita closet classicceja aika ajoin putkahtelee, eikä ne sentään mitään "susia" ole. Syystä tai toisesta vaan jääneet ns. nurkkiin pyörimään. Täällä on tää porukka soittajia (jossain määrin ainakin), mutta ajatellaas vaikka seuraavan kaltaista skenaariota.. Pentu haluaa soittaa kitaraa/bassoa tms. Vanhemmat suhtautuu asiaan erittäin myötämielisesti (ja avokätisesti, pitäähän meidän pojalla olla kunnon harrastusvehkeet, kun tolla lankomiehen pojallakin on! Tai jotain vastaavaa) ja niin hommataan poitsulle kerralla kunnon kamat. No, ei siit soitosta sitten pitemmän päälle mitään tullutkaan, mopot tai/ja tytöt vei lahjattoman muitten harrasteitten pariin.. Kamat jää jonnekin komeroon, syystä tai toisesta. Tai sitten soittajalta menee bändi/muija/työ alta, ja tosi vähän soitettu skeba on realisoitava.. Tai vanha soittaja vaipuu vaineeseen eli kääntyy kalmoksi ja perikunta löytää sitte loppusiivouksessa jostain varastosta wanhan soittimen..
Eli ei se välttämättä sen soittimen huonoutta osoita, jos on hyväkuntoinen. Jotkut myös pitää sitä soitinta niin hyvässä kunnossa, kuin mahdollista..
 
Mulle tuli mieleen, että onhan myös keräilijöitä, jotka voivat ostaa uuden tavaran vain säilyttääkseen sitä kaupan paketissa. No en ole kuullut että kitaroita olisi näin juurikaan ostettu suoraan varastoon (jos ei sitten se musafasun fenderguru, jonka nimeä en tähän hätään muista, mutta sillä on kuulemma vaikuttava kokoelma ja oli aikoinaan Fenderin suomen edustaja joten sillä voisi olla ihan kontista säilytykseen otettuja, mutta en tidä), mutta ainakin näitä elektroniikkatuotteita keräillään juuri tuolla tavalla eli ostetaan jokin hittituote (mahdollinen tulevaisuuden klassikko) ja säilytetään niin ettei pakettia avata ollenkaan eli se on täysin tehtään jäljiltä. Ainakin joillakin on vanhoja Apple tietokoneita ja Nokia puhelimia jotka on suoraan ostettu keräilytavaraksi, mutta niiden arvo nousee paljon nopeammin jo parissa vuosikymmenessä.
 
Minä en itse oikein huonoihin kitaroihin usko, koska kitara on niin yksinkertainen laite, että se on juuri sitä miltä se vaikuttaa eli jos se tuntuu hyvältä, niin se on sitä eikä huonoa voi siksi hyvänä myydä, jos nyt huonoa Fenderiä edes on olemassa (sehän on laatutuote niinkuin Gibsonkin eikä susikappaleet pääse tehtaalta edes markkinoille kovin helposti (jolloin itseasiassa se susikappalekin olisi oiva keräilykohde kun on niin harvinainen)).

ADEHD: Jos olisin miljonääri, ostaisin Albert Järvisen Roadrunner-straton, vaihtaisin mikit, kovertaisin otelaudan ja laittaisin floikan siihen. Ois hieno sitten kattella vintage-homostelijoiden ilmeitä.
 
Sehän on jo valmiiksi pilattu, ei sillä mitään kauheen hyviä ilmeitä saa aikaiseksi vaikka pistäs palamaan.

Muistaakseni näin jokunen vuosi sitten myynnissä hardtail straton vuodelta 55 johon myyjän mukaan ei ollut koskaan koskettu muuten kuin asianmukaisin hansikkain. Hinta pyöri muistaakseni jossain 80- 90 000 dollarissa. On kyllä aika mahdoton uskoa että joku olisi 50-luvulla ennustanut fendereiden hinnan kehityksen...
En ole lukenut koko ketjua mutta ainakin vintage fenkkujen hinnan nousuun ovat suurelta osin vaikuttaneet japanilaiset keräilijät jotka rahtasivat noita massoittain 10-20 vuotta sitten omiin kassakaapeihinsa markkinoiden ulottumattomiin.

hallu: ...jos nyt huonoa Fenderiä edes on olemassa (sehän on laatutuote niinkuin Gibsonkin eikä susikappaleet pääse tehtaalta edes markkinoille kovin helposti (jolloin itseasiassa se susikappalekin olisi oiva keräilykohde kun on niin harvinainen)).
 
Uskon kyllä suorastaan huonojakin Fendereitä löytyvän. Tuolla brändillä ei just sinällään ole ainakaan omissa silmissä sen enempää arvoa kuin Squierilla, varsinkin kun jostain syystä jälkimmäisen merkin alla firma julkaisee laadukkaampaa "budjettikamaa". Tosiaan kyse on vain "logon lätkäisemisestä" kitaraan. Kohderyhmä, hintaluokka ja tietty Fender Inc. määrittää lavassa seisovan merkin (Jackson, Squier, Fender...).
 
Kun Fender-merkkisiä kitaroita valmistetaan USA:ssa, Meksikossa, Japanissa ja Koreassa (oliko muita?) ja ties kuin monessa eri tehtaassa ja ties kuinka monenmoisella hintalapulla tai mallinimikkeellä, niin kyllä sinne susiakin mahu sekaan.
 
Toki viimeisinä vuosina tasalaatuisuus on lisääntynyt selkeästi kaikissa kitaroissa. Firmoilla ei ole enää todellakaan varaa julkaista mitä sattu missään hintaluokassa. (Nämä alle satasen Bentonit sitten erikseen.)
 
Taisi mennä ohi aiheen, mutta juu.

sikki-six: Uskon kyllä suorastaan huonojakin Fendereitä löytyvän. Tuolla brändillä ei just sinällään ole ainakaan omissa silmissä sen enempää arvoa kuin Squierilla, varsinkin kun jostain syystä jälkimmäisen merkin alla firma julkaisee laadukkaampaa "budjettikamaa". Tosiaan kyse on vain "logon lätkäisemisestä" kitaraan. Kohderyhmä, hintaluokka ja tietty Fender Inc. määrittää lavassa seisovan merkin (Jackson, Squier, Fender...).
 
Kun Fender-merkkisiä kitaroita valmistetaan USA:ssa, Meksikossa, Japanissa ja Koreassa (oliko muita?) ja ties kuin monessa eri tehtaassa ja ties kuinka monenmoisella hintalapulla tai mallinimikkeellä, niin kyllä sinne susiakin mahu sekaan.
 
Toki viimeisinä vuosina tasalaatuisuus on lisääntynyt selkeästi kaikissa kitaroissa. Firmoilla ei ole enää todellakaan varaa julkaista mitä sattu missään hintaluokassa. (Nämä alle satasen Bentonit sitten erikseen.)
 
Taisi mennä ohi aiheen, mutta juu.
 
Niin no, nyt kun sanot niin oikeassa tietenkin olet. Minä ehkä mietin liiaksi niitä valmistusvirheitä joita ei nykyisin tapaa oikein missään myytävässä kitarassa ja Fenderit kuten Squieritkin ovat kaupan hyllyllä moitteettomasti viimeisteltyjä ja virhettömiä. Kitaran huonous on tietenkin jotakin muuta myös lähinnä materiaalin heikkoutta (huonosti kuivetut puut voivat saada kitaran vääntyilemään odottamattomasti ja jos näin käy niin eihän se hyvä silloin ole) esimerkiksi itse mainitsin omassa kitarassani sen heikkolaatuisen tremolon jonka vaihdoin pois ja kitara parani huikeasti sen jälkeen ja samoin vähän löyhän tuntuinen satulamatriaali (koskapa satula lohkesi parinkymmenen vuoden käytön jälkeen). Myös nauhamateriaalit voivat olla pehmeitä ja sekin on laskettava kitaran laatuun liittyväksi seikaksi. Eli ihan totta että vaikka kitara kaupan hyllyllä vaikuttaisi kuinka hyvin viimeistellyltä ja virheettömältä niin se ei välttämättä ole pitkän päälle hyvä. Tosin Strato ja Tele ovat rakenteellisesti niin nerokkaan yksinkertaisia että lähes mikä tahansa ongelma on varsin helposti korjattavissa. Omassa kitarassani virittimet toimivat kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen kuin sveitsiläinen kello joten ne eivät voi olla huonoja ja samoin nauhat ovat kestäneet hyvin käyttöä.
 
Sitten on tietenkin se mojo mikä ei oikein ole määritettävissä jota joissakin kepeissä tuntuu olevan enemmän ja joissakin vähemmän (se on varmaan omassa päässä enimmäkseen), mutta näkisin ettei se liity kitaran laatuun tai sen puutteisiin vaan on yleensä huippukitaroissa olevaa luonteikkuutta.

sikki-six:
 
Kun Fender-merkkisiä kitaroita valmistetaan USA:ssa, Meksikossa, Japanissa ja Koreassa (oliko muita?) ja ties kuin monessa eri tehtaassa ja ties kuinka monenmoisella hintalapulla tai mallinimikkeellä, niin kyllä sinne susiakin mahu sekaan.
 

 
Indonesia ainakin.

hallu: Minä ehkä mietin liiaksi niitä valmistusvirheitä joita ei nykyisin tapaa oikein missään myytävässä kitarassa ja Fenderit kuten Squieritkin ovat kaupan hyllyllä moitteettomasti viimeisteltyjä ja virhettömiä.
 
"Kuolleita" mikkejä on tullut pari kertaa vastaan kaupan hyllyltä testatuissa kapuloissa. Mm. yks kaupan Fenderin Mex Strato oli täysin pimeä tallamikin osalta. Tais olla talvella kun testailin lähikaupassa tätä uutta Gibsonin LP Stankkua, jossa oli kaiketi mikkikytkin paskana - ei päästänyt tallamikki kuin ohutta pihinää, vaikka kuinka yritti kytkintä renkuttaa. Ja hintalapussa oli isompi lukema kuin 2000e :)
 
Voiskohan olla, että noita sähköjä ei niin tarkkaan tarkasteta, tiiä sitten. Vaan eipä noita nyt jatkuvasti tule vastaan.

ADEHD: Jos olisin miljonääri, ostaisin Albert Järvisen Roadrunner-straton, vaihtaisin mikit, kovertaisin otelaudan ja laittaisin floikan siihen. Ois hieno sitten kattella vintage-homostelijoiden ilmeitä.
 
Varsin hjupaisa ajatus sinänsä, mutta itse en tekisi niin...

Anssi Kela kertoo: http://www.youtube.com/watch?v=T36U … mp;feature=player_detailpage#t=108s

Wradlin: Jep, löytyy muuten jo sivulta 3 nimimerkin Vahooo laittamana :)
 
Saeaehh, niinpä tietenniin. No, menkööt, jotta totuus ei unohtuisi.

StevieRayVehkakoski: Jos nyt minäkin kun alkaa olla kohta melkein kaikki soittopelit jo meikäläistä vanhempia.
 
Eikö kukaan mieti koskaan että mitä sillä 50-luvun Gibsonilla on soitettu ja kuka sillä on soittanut ja missä Mississippin juke jointeissa se on kiertänyt nuoruudessaan? Tai vaikka millaisia aikoja joku vanha Munkers tai Noso on nähnyt? Mun mielestä musiikki ja soittaminen on niin paljon enemmän kuin pelkkä tekninen suoritus että tommoset mitattavat suoritusarvot on vaan yks osa yhtälöä, mulle tulee heti ihan erilainen fiilis kun ottaa syliinsä 50 vuotta vanhan, viimeisen päälle kulahtaneen soittimen kun taas jos näpyttelet samantyylistä uudennihkeää kitaraa kaupassa. Ja mä haluan uskoa että mä soitan paremmin silloin kun mulla on hyvä fiilis.
 
Mä oon tästä ihan samaa mieltä. On siinä oma fiilis, kun soitin on nähnyt maailmaa. Siinä instrumentissä on luonnetta.
 
Varsinkin jos oma esikuva on sattunut edes pitämään sitä kädessä, niin mojoa tulee lisää. Tossa muutama kuukausi takaperin Slash myi kaikenlaista tavaraa (tuotto hyv.tekeväisyyteen). Joukossa oli muutama kitara esim. se akustinen joka on Patiencen musiikkivideolla ja pari LP:tä joilla mies on keikalla soittanut. Himoiten katselin myytävänä olleita kitaroita.
 
Yhteenvetona: Maksaisin varmasti Les Paulista, jolla Slash on soittanut 1992 Tokyo Domessa paljon enemmän kuin upouudesta Custom Shopin LP:stä, vaikka se uusi olisikin objektiivisesti parempi soitin.

Mutta eipä se patina ja "Mojo" aina välity siihen hintalappuun.
Otetaan esimerkiksi vaikka vanhat Hagströmit.
Soitin Huttusella oli jokin aika sitten myynnissä Hagström Jimmy 1969,
hintaan 1300€.
Siis tätä ensimmäistä tuotantoerää: (460kpl) puolet Tobacco Sunburst, puolet Cherry väreissä, jonka maestro kävi itse paikan päällä Ruotsissa suunnittelemassa tuotantoon. Jimmy DAquiston omat kitarat olivat pitkälti samoin rakennettu kuin tämä prototyyppien erä.
Itse samanvuotisen Jimmyn omistajana en ikipäivänä luopuisi siitä tuohon hintaan.
 
Kitarapajalla on 70-luvun Viking 950€ ja varmasti pesee laadultaan kaikki itämaan uutuudet, jotka lähes saman hintaisia. Lumilapioiden hinnoissa...olkoonkin että mikit vaihdettu siihen.

AngieRainbow: ...ja pari LP:tä joilla mies on keikalla soittanut. Himoiten katselin myytävänä olleita kitaroita.
 
Se Super Bowlissa käytetty (ja sitä varta vasten rakennettu) AFD Lespa meni aika kivaan hintaan huutokaupassa, olikohan jotain 55000 dollaria hinta sillä. Aika kiva hinta uudeksi, kerran soitetuksi kitaraksi. Mojo.