Bänditoiminta ›

baron: Se että on keikka johonkin tulevaisuuteen sovittuna tai ainaskin suunnitteilla motivoi mua.
Se että treenataan, treenataan, treenataan eikä keïkan keikkaa näköpiirissä ei ainaskaan mua motivoi, keksin siinä tapauksessa itselleni parempaakin tekemistä.
 
Sama juttu mulla.

Vartija.: Toinen yrittäisi aina välillä soittaa vähän jotain, jonka jälkeen nakkelisi bassoa ympäriinsä kiroillen, ja toinen istuisi tuppisuuna kännykkäänsä näpläten kun ei kiinnosta bändisoitto pätkääkään. Ehkä tolla kokoonpanolla vois saada keikkojakin performanssitaiteen muodossa :)
 
tiiän et tää bändi on varmaan jo hajonnu tai muuttanu nyyjorkkiin, mut jos tarvitte rumpalia niin meikä vois ehkä hyppää messiin. haluisin kyl mieluummin soittaa bassoo ku oon niin paljon jo soittanu rumpui. Voisin vaik poltella röökii siinä pihassa ...
ai niin joo, oisko lainaa pari egee ku meikäl ei oo ku stadin sisänen lippu?

Bändiin tarvitaan pari kolme hyvää tyyppiä jonka kanssa tulee toimeen. Sit katotaan että kuka soittaa mitäkin. Mulle kavereiden näkeminen on yhtä hyvä syy treenata kuin se itse soittaminenkin. Mitään urpoja tai k-päitä en bändiini huoli, vaikka ois kuinka virtuooseja.

Laitoin just samaa valitusta aloittelijat-palstalle. Ongelma on, että vaikka tyypit olis hyviä, ne lähtee silti tasaisen epätasaisesti, kuka mistäkin syystä. Epäilen kovasti, että mitään pysyvää bändiä ei tästä tule. Vituttaa, varsinkin kun kaverilla taas on bändi, joka jaksaa samoilla hyvillä tyypeillä/soittajilla vuodesta toiseen vetämällä kaksi keikkaa vuodessa...
 
Kun sais pysymään saman porukan edes vuoden, treenit kerran viikossa. Onko se nyt niin mahdotonta?

Niq: Bändiin tarvitaan pari kolme hyvää tyyppiä jonka kanssa tulee toimeen. Sit katotaan että kuka soittaa mitäkin. Mulle kavereiden näkeminen on yhtä hyvä syy treenata kuin se itse soittaminenkin. Mitään urpoja tai k-päitä en bändiini huoli, vaikka ois kuinka virtuooseja.
 
Juuh, samaa mieltä. Bänditouhun yksi hienous on toi sosiaalinen puoli. Itse lähdin viimeisestä bändistä klassisesti "ovet paukkuen". Tämä siksi että basisti uhkasi vetää turpiin viimeisellä keikalla. Syynä tähän kitarani äänen pätkiminen(jakki vähän rikki) ja basistin ilmeisen voimakas humalatila :)
Asiathan tuppaa usein kärjistymään ja olihan tossa prokkiksessa jo ollut ristiriitaisuuksia kauemminkin. Itse halusin tehdä kunnon jälkeä studiossa ajan kanssa. Muut sitten eivät.
Nykyisen bändini lähdin perustamaan sillä periaatteella että ykkösprioriteettina pidettäköön sitä että ensiksi kemiat ihan ihmisinä (en siis tarkoita soitannollista kemiaa)täytyy toimia; löytää ajan kanssa muut pelimannit joiden kanssa on mukavaa touhuta ja mitään höyrykiireitä johonkin pizzeriaan soittamaan ei sitten ole. Eli aikuismaista touhua ja ilman epärealistisia tavoitteita ts. ihme illuusioissa elämistä mihin kuuluu usein kaljanläträäminen, paskan jauhaminen..ihmeellisissä unelmissa eläminen. Kun on rento, toisia kunnioittava ja huomioiva asenne, on jälkikin paljon parempaa.

romeorok: Juuh, samaa mieltä. Bänditouhun yksi hienous on toi sosiaalinen puoli. Itse lähdin viimeisestä bändistä klassisesti "ovet paukkuen". Tämä siksi että basisti uhkasi vetää turpiin viimeisellä keikalla. Syynä tähän kitarani äänen pätkiminen(jakki vähän rikki) ja basistin ilmeisen voimakas humalatila :)
Asiathan tuppaa usein kärjistymään ja olihan tossa prokkiksessa jo ollut ristiriitaisuuksia kauemminkin. Itse halusin tehdä kunnon jälkeä studiossa ajan kanssa. Muut sitten eivät.
Nykyisen bändini lähdin perustamaan sillä periaatteella että ykkösprioriteettina pidettäköön sitä että ensiksi kemiat ihan ihmisinä (en siis tarkoita soitannollista kemiaa)täytyy toimia; löytää ajan kanssa muut pelimannit joiden kanssa on mukavaa touhuta ja mitään höyrykiireitä johonkin pizzeriaan soittamaan ei sitten ole. Eli aikuismaista touhua ja ilman epärealistisia tavoitteita ts. ihme illuusioissa elämistä mihin kuuluu usein kaljanläträäminen, paskan jauhaminen..ihmeellisissä unelmissa eläminen. Kun on rento, toisia kunnioittava ja huomioiva asenne, on jälkikin paljon parempaa.
 
Tässä on vaarana taas se, että jos parhaiden kavereiden kanssa perustaa bändin ja sitten meneekin sukset ristiin koska musiikilliset ja yleiset erimielisyydet... Jos on kivaa käydä kerran viikossa kaljalla ja lätistä pashaa, niin entäs kun käydään 2 kertaa viikossa soittamassa ja se yks haluaa vääntää jotain metallicariffiänsä, toinen bluusata ja kolmas kiskoo mielummin sitä bisseä kuin soittaa. Siinä alkaa toisen naaman katselu vähän harmittaa. Onko se sitten helppoa sanoa parhaalle kaverille heti alkuunsa, että "ei kyllä soitella bluusia ku metallica rlz ja muutenki soitat ihan päin hanuria"? Kohta se toisen naama ottaa jo niin paljon päähän että kaikki lähdetään ovet paukkuen ja sitten ei oo enää bissenkittauskavereitakaan.

Onhan bändissä ihan ensiksi oltava yhteinen intressi onhan? Joko niin että se vahvin sanelee mitä tehdään ja muut vikisee ja on hiljaa tai niin että on alunperinkin jonkunlainen yhteinen päämäärä. Eikö nykyään tyypit ennen bändin perustamista keskustele asioista, musiikkimausta ja tavoitteista?
 
Onko se sitten helppoa sanoa parhaalle kaverille heti alkuunsa, että "ei kyllä soitella bluusia ku metallica rlz ja muutenki soitat ihan päin hanuria"?
 
Ihan sama. Kielioppihan menee;
- moon oikees
- soot vääräs
- sov vääräs
- moomma oikees
- tootta vääräs
- nov vääräs

Niq: Bändiin tarvitaan pari kolme hyvää tyyppiä jonka kanssa tulee toimeen. Sit katotaan että kuka soittaa mitäkin. Mulle kavereiden näkeminen on yhtä hyvä syy treenata kuin se itse soittaminenkin. Mitään urpoja tai k-päitä en bändiini huoli, vaikka ois kuinka virtuooseja.
 
Nimenomaan, ensin katsotaan onko tyypistä mihinkään ihmisenä, sen jälkeen selvitetään miten soitto kulkee. Kaveeraaminen pitää onnistua myös bändin ulkopuolella, ja näin ainakin meillä homma toimii erittäin hyvin.
 
Meillä on tällä hetkellä paras kokoonpano koskaan, uusin jäsen sai korvattua kaiken menetetyn ajan ja vitutuksen. :) Nyt tuntuu siltä, että jokaista jäsentää kiinnostaa yhtä paljon, ehkä jopa minuakin enemmän, vaikka sysäsivätkin päävastuun biisinteossa minulle.
 
Eri kokoonpanoja on vuosien varrella ollut useita, ja taitaakin olla ihan yleinen ongelma ainakin täällä Porissa, että yhdeltä jos toiselta loppuu ainakaan kiinnostus milloin mistäkin syystä. Kärsivällisyys ja aktiivinen etsintä yleensä palkitaan.
 
Ketään dorkaa en tosiaan enää bändiini huoli, niitäkin on on ollut tarpeeksi. Tietenkin uutta / toista bändiä ( toisen rinnalle ) on haussa, ilman sen suurempia odotuksia.
 
Yksi hyvä on parempi kuin kymmenen huonoa. =)

Morphia:
Meillä on tällä hetkellä paras kokoonpano koskaan, uusin jäsen sai korvattua kaiken menetetyn ajan ja vitutuksen. :)
 
Onneksi olkoon!

Meillä on tällä hetkellä paras kokoonpano koskaan, uusin jäsen sai korvattua kaiken menetetyn ajan ja vitutuksen.
 
Meillä oli vuosikausia basistin kanssa vaikeuksia. Edellinen basisti vedätti pari vuotta tulematta muuten kuin satunnaisesti treeneihin. Lopulta päätti sitten erota. Seuraavat kokelaat oli niin masentavia että meinasi usko loppua. Nyt on muutaman vuoden ollut kaveri jolla on ihan huippuasenne, ja bändi on uudessa lennossa. Uutta biisiä syntyy ja vanhojakin on kiva soittaa.

Kailis: Seuraavat kokelaat oli niin masentavia että meinasi usko loppua. Nyt on muutaman vuoden ollut kaveri jolla on ihan huippuasenne, ja bändi on uudessa lennossa. Uutta biisiä syntyy ja vanhojakin on kiva soittaa.
 
Masentavien kokelaiden kanssa usko loppuu kyllä yllättävänkin nopeasti. Pysyvää bändiä olen hakenut aktiivisesti vuodesta 2003. Hyvää kannatti odottaa. =)
 
romeorok: Onneksi olkoon!
 
Kiitos. Tämä on saanut mutkin taas oikeesti innostumaan bänditoiminnasta ja synan soittamisesta, kun meinasin jo aloittaa pitkän luovan tauon kaikessa musiikinteossa.
 
Monen epäonnistumisen jälkeen se onnistuminen tuntuu mahtavalta. Lisäksi olen puhunut kaikkien bändin jäsenten kanssa, ja jokainen on sitä mieltä, että soittoporukka on aivan mahtavaa.
 
Noh, eiköhän tämä hehkutus riitä.
 
np. Diaphane - Undefined

Ma olen huomannut etta bandihomma toimii parhaiten kun ei yrita liikoja bandikemioiden eteen. Jos toimii, toimii, jos ei toimi, uutta bandia hakemaan. Mulla on tosi kivaa mun bandin tyyppien kanssa treeneissa, keikoilla ja rundeilla (ja nyt viimemmaksi studiossa), mutta siinapa lahinna onkin ne tilanteet joissa kavereiden kanssa hengaan. Mulle bandikaverit on (vahan kuin) tyokavereita joiden kanssa hengaaminen on kivaa mutta ei valttamatonta tyoajan ulkopuolella. Talla reseptilla bandi puksuttaa viidetta vuotta, kaytiin just eka levy aanittamassa ja keikkoja on yhdesta pariin kuukaudessa. Itsekseen soittelukin on mielekasta, kun tietaa mita juttuja pitaa kehittaa jotta biisit toimisi paremmin. Kaanteinen noidankeha siis :)
 
(Reissusta kirjoittelen, siksi ei ole pisteita vokaalien paalla)

Meidän kitaristi ja laulaja on myös duunikavereita (!?) ja kitaristi on mulle luottotyyppi, jonka kanssa voi puhua asiasta kuin asiasta ja aina sieltä tulee maltillinen ja järkevä kommentti. Suuresti kunnioitan tätä kaveria.

Sama meillä, retkujen kanssa tullaan aika hyvin toimeen ja tuntuukin siltä, että treenit tai keikkareissut on enemmänkin sellaista älyvapaata poikakerhon koheltamista kuin pakollista puurtamista. Ja mikä parasta, kaikilla on pääosin samanlainen musamaku niin ei oo tarvinnut kauheasti tapella siitä että mitä riffejä soitetaan.

En tiedä onko itellä koskaan bänditoiminta tappanut soittohalua tai halua olla mukana bänditoiminnassa, mutta välillä on motivaatio ollu melkosen hukassa. Tuo johtuen pitkälti soittoporukasta. Ite nautin tekemisestä ja järkkäämisestä, mutta rajansa siinäkin. Mun mielestä bändi on tiimipeliä eikä mitään muuta.
 
Ainakin meillä toki oli yks pääperkele viisuille ja allekirjoittanut hoiti sitten tuota ulkomusiikillista settiä. Palttiarallaa vuos sitten alko itellä sit kyllästymisvaihe vaikka esikois EP oli lähes valmis ja sen tiimoilta promoaminen alkamassa. Ite hoidin kokonaan kaikki Teosto ja Gramex selvittelyt muiden puolesta, lätyn miksaamisen, sovin masteroinnista, kansitaiteesta, painosta, siis kaikesta.
 
Painon ansiosta sai itelle pienen hengähdystauon ja keräili motivaatiota alkaa suunnittelee promokirjeitä yms. keikkakyselyitä. Tässä vaiheessa tein virheen ja menin kysymään muilta, et josko hommaisivat tahoja kelle vois lähetellä lättyä ja kysellä keikkaa. Vastakaikua sai, mutta kun totuus oli toinen. Jokaisella oli lista keikkapaikoista, mihin olla yhteydessä ja noin 1 - 2 kuukauden jälkeen kyselin tuloksia, ni monelta sai vastauksen "En oo muistanu, en oo jaksanu" tai muuta. Jonkin ajan kuluttua kyselin samaa ja taas sama homma ja sitte alko itellä lämpöä pukkaamaan pintaan, ite kun oli käyttänyt melkosesti työtunteja sitä ennen tuon levyn parissa. Ilmaisin oman turhautumiseni melko kärkkäästikin ajoittain ja se söi kyllä jos jokasen motivaatiota. Kerroin porukalle selkeesti, että nyt mun mielestä tää homma ei toimi, et josko niinko koitettais tehä kimpassa ja pahoittelin myös omaa käytöstä. Sinä hetkenä sain osakseni "myötätuntoa" ja lupauksia osallistumisesta. Eipä riittäny tekoihin asti.
 
Aloin tässä vaiheessa kaavailemaan, et joskos sitä sitte ettis uutta porukkaa ja soittelis silloisessa nykyisessä silleen harrastusmielessä. Noh oli sitte muu porukka tehny mun puolesta päätöksen ja sain ite kuulla keväällä et jatkaisivat ilman mua. Alkuun vitutti, mut jälkikäteen oikeastaan oli tyytyväinen kun oli vapaat kädet ryhtyä uusiin haasteisiin. Todennäköisesti ois itekki tehny lähdön muutenki, mut muut ehti ensin :-D

Vartija.: Nyt on kulunut hieman yli 10v siitä kun aloitin musiikin harrastamisen kitaraa soittamalla. Bändiin piti päästä innokkaana heti kun osasi voimasoinnut ja enter sandmanin alun, ja eikun maailmaa valloittamaan musiikilla tottakai. About 8v jaksoi vääntää kunnon raivolla, vaikka välillä pieniä taukoja olikin välissä. Siinä oli mennä parisuhteet ja monet muut asiat vituiksi, koska eihän millään muulla kuin musiikilla ollut mitään väliä.
 
Kuitenkin vuosien aikana kaikenlaisten kusipäiden ja muiden mulkeroiden kanssa bändissä olo aiheutti lopulta sen, että soittohalut ja pienikin luovuus oli tipotiessään, soittamisen ilosta puhumattakaan. Treenien ulkopuolella ei tullut soittimiin koskettua vahingossakaan ja musiikin kuuntelukin jäi vähemmälle. Möin suurimman osan kamoista, ja loput hautasin sängyn alle lepäämään, ja siellä ne saikin pysyä melkein parin vuoden ajan.
Nyt pikkuhiljaa soittaminen alkaa taas maistua ja kitara on vaihtunut bassoon, mutta bändiin tuskin liityn enään ikinä. Enkä varmaankaan tee enään ainuttakaan biisiä. Omia suosikkibiisejä rimputellessa voi laittaa levyn pyörimään ja soittaa sitä mitä haluaa silloin kuin haluaa. Olla oman soittonsa herra, ja ihmetellä kaikkia itsensä liian vakavasti ottavia urpoja. Näin.
 
Mulla kävi täsmälleen samallatavalla. Olin niin kurkkua myöten täynnä soittamista että kun viimisiä aikoja kävin treeneissä niin mieleen tuli et melkein mielummin hyppäisin kaivoon.
No aika nopeesti sen jälkeen lähdinkin bändistä käveleen ja ajattelin että vittu en enään ikinä koske mihinkään vehkeeseen mistä kuuluu vähänkin musiikkiin liittyvää.
En edes saattanu enää kuunnella musiikkia pitkään aikaan. se tuntu niin vastenmieliseltä.
Melkein neljä vuotta meni ennen ku koskin seuraavan kerran kitaraan. No alkohan se siitä pikkuhiljaa taas tuntumaan siltä ku pitäskin. eli suurelta nautinnolta.
Ainoo vaan että oli perkeleen vaikee alkaa taas opetteleen soittamista. Meni kauan ennen ku alko vanha tatsi löytymään. Eikä se ole vieläkään täysin löytyny vaikka vuoden olen joka päivä soitellu.
Onneks kuuntelin aikanaan vaimoa enkä myyny kaikkia soitto vehkeitä pois niinku meinasin silloin ku lopetin hommat. Nyt on taas motivaatio 110% ja projekteja on enemmän ja vähemmän mielessä.
MUSIIKKI ON TAAS NAUTINTO!!

No loppuhan toi viimein. Viimiset 3 vuotta oli sellaista hidasta kuolemaa että eipä ole aikaisemmin vituttanut musiikki hommat niin totaalisesti, olin sinä aikana esim. koskematta kitaraan noin vuoden, tänä vuonna kokonaiset 2 kertaa kämpillä vajaalla miehityksellä.
 
Ei ole kyllä mitään himoja tuohon ruljanssiin enää lähteä ilman jotain järjellistä aikataulutusta.

fgfgfgfg

Vartija.: Nyt on kulunut hieman yli 10v siitä kun aloitin musiikin harrastamisen kitaraa soittamalla. Bändiin piti päästä innokkaana heti kun osasi voimasoinnut ja enter sandmanin alun, ja eikun maailmaa valloittamaan musiikilla tottakai. About 8v jaksoi vääntää kunnon raivolla, vaikka välillä pieniä taukoja olikin välissä. Siinä oli mennä parisuhteet ja monet muut asiat vituiksi, koska eihän millään muulla kuin musiikilla ollut mitään väliä.
 
Kuitenkin vuosien aikana kaikenlaisten kusipäiden ja muiden mulkeroiden kanssa bändissä olo aiheutti lopulta sen, että soittohalut ja pienikin luovuus oli tipotiessään, soittamisen ilosta puhumattakaan. Treenien ulkopuolella ei tullut soittimiin koskettua vahingossakaan ja musiikin kuuntelukin jäi vähemmälle. Möin suurimman osan kamoista, ja loput hautasin sängyn alle lepäämään, ja siellä ne saikin pysyä melkein parin vuoden ajan.
Nyt pikkuhiljaa soittaminen alkaa taas maistua ja kitara on vaihtunut bassoon, mutta bändiin tuskin liityn enään ikinä. Enkä varmaankaan tee enään ainuttakaan biisiä. Omia suosikkibiisejä rimputellessa voi laittaa levyn pyörimään ja soittaa sitä mitä haluaa silloin kuin haluaa. Olla oman soittonsa herra, ja ihmetellä kaikkia itsensä liian vakavasti ottavia urpoja. Näin.
 
Tähän on törmännyt monen monta muutakin, uskoisin.
Meillä on aina ollut ns. vakipoppoossa hyvä kokoonpano. Kaikki on hyviä frndejä, keikkaa tehty paljon(en vartaa meitä maailmanöluokan bändeihin, tai edes suomen hittitaivaanlentoihin). Kuitenkin >60 keikkaa/vuosi.
Porukalla on puskettu pennusta saakka ja vuosia takana reilut 15.
 
Kunnianhimo oli äärimmäisen korkealla esim. vuosina -95---2000. Jokainen alkoi tosissaan hoitamaan tonttinsa ja se tuotti tulostakin.
Ei yhteistä visiota, niinkuin hienossa businessmaailmassa sanotaan, vaan soittamista soiton ilosta. Thtäin korkealla kuitenkin, biisiä tehtiin, treenattiin aivan innolla.
Teimme huttukeikka JA PALJOJN =) saimme kustannettua omaa projektia, mutta nekin keikat olvat silti mukavia kokemuksiA. Joskjin tuplahääpärin kahdeksan "häävalssia" putkeen alkoi lemaan liikaa, vieraillekin.
 
Keikkailtiin aktiivisesti n.5-vuotta ja sitten jotain tapahtui.
treenis ja puitteet kunnossa, soitto-skillssejäkin kiitettävästi. Homma vaan hiipui ja hiipui. Toki tehtiin keikkaa, mutta treeneistä puutui jokin. Oliko se juuri se halu tai palo soittamiseen??? En tiedä.
Tietysti jäsenien iät muuttivat montaa asiaa, kun tuli perhettä, kriisiä, yms. mutta porukka kasassa ja "hyvällä" hengellä.
 
On helvetin hienoa edelleen soittaa keikat samalla porukalla, siinä ku tuntee ja tietää toistensa metkut. Tiedät miten kitara fraseeraa suhteessa bassoon, laulaja saattaa heittäytyä yli-Sorsakoskimaiseksi, tai mitä tahansa.
MUTTA, ne treeniksellä vietetyt hetkt ennen keikkoja. Alkoi toisinaan tuntua sellaiselta "no soitetaan nyt läpi nää", ja "ei sitä tarvii treenata enää" jne.
 
Olimme toki todella hyviä ystäviä keskenämme ja olemme edelleen, mutta kysymys kuuluukin: Olimmeko liian tuttuja toisillemme?
Piiskasiko kukaan kavereista toistaan parempaan suoritukseen, tekemällä itse jotain merkittäväää tai vähemmän merkittävää erilailla, siis soitossaan? Vai tuudittauduimmeko tuttuun konseptiin?
 
Keikalla tilanne on aivan eri. Siellä kaverit on lieskoissa ja siitä syntyyy palo ja halu suoriutua itsekin paremmin kuin rimaa hipoen tai jopa sen alittaen.
 
En ihmettele jos maailmanluokan hittiorkesteri viettää parivuotta tiellä, 24/7 toistensa seurassa että saattaa tulla eripuraa ja kitkaa.
Meillä sellaista ei ole, onneksi. JA porukka on edelleen kasassa, treenaa jos treenaa, mutta keikkaa kunnialla.
 
Olen sitä mieltä että vaikka olisit kuinka hyvä sydänystävä bändisi kanssa, lapsesta pitäen, saattaa se myös olla tietynlainen kehityksesi jarru.
Älä suotta tuudittaudu vain siihen että nämä me hoidetaan, voi olla että huomaat vaikka parin vuoden jälkeen tahkoavasi samoja Bon Joveja edelleen.
Me teimme monia sivuprojekteja tahoillamme ja sen huomasi treeniksellä nopsaan.
 
Joskus tekeminen on olemista ja toisinaan oleminen on tekemistä.