Kitarat: kitarakamat ›

-septimisti-: Huijaammeko itseämme? Ehdottomasti ja koko ajan. Ja tähän sortuvat ihan jokainen, ehdottomasti myös sivuunkirjoittanut. On kyse sitten oikeastaan mistä tahansa mitä teemme, näemme, kuulemme tai tunnemme, on ennakkokäsityksemme asiasta erittäin merkittävässä roolissa lopullisen muistijäljen ja tapahtumasta syntyvän ajatuksen muodostumisessa. Varsin yksinkertainenkin suggestiohoito on melko yksiselitteisesti todettu tehokkaaksi välineeksi kivunlievitykseen esimerkiksi hammaslääkärin vastaanotoilla, synnytysten yhteydessä ja jopa syöpäpotilaiden hoidossa. Samoin henkilö voidaan saada vannomaan käsi raamatulla kokeneensa fyyfistä kipua, esimerkiksi poltetta pelkällä suggestiolla. Noiden rinnalla se, että jotkut kitaramikit (mukamas) kuulostavat vähän erilaisilta on pikkujuttu.
 
Nämä ovat nopeasti keksimiäni ääriesimerkkejä siitä, miten helposti aistimme (ja siinä sivussa me itse) olemme huijattavissa. Mitä tulee ääneen ja esimerkiksi soittokamoihin, niin olemme varmasti huijattavissa ja myös huijaamme itseämme uskomaan erilaisia asioita.
 
Asiallisesti suoritetut sokktestit ovat melkoista murhaa noin pääsääntöisesti, mitä tulee kaikenlaisiin "vintageihmisiin" ja muihin "hifisteihin" alasta ja harrastuksesta riippumatta. Audiohifi lienee yksi surullisimmista tarinoista monen tonnin kaiutinkaapeleineen, joita kukaan ei sokkotestissä enää erotakaan halpahallin "15 metriä kympillä" piuhoista. Samoin eräässä laajassa AES:n testissä audioalan ammattilaiset, sitä opiskelevat sekä hifi-hörhöt yksi toisensa jälkeen epäonnistuivat erottamaan Super Audio CD tason materiaalin siitä perus CD:sta. Ja edelleen samoin järjestetyissä sokkotesteissä evät ammattilaiset ole pystyneet kovin vakuuttavasti erottamaan esimerkiksi ns. aitoa mikitettyä vahvistinta digi-digi-mallinnetusta. Eräänä ääriesimerkkinä vähän toiselta alalta BBC:n järjestämässä testissä viiniasiantuntijat epäonnistuivat sokkotestissä puna- ja valkoviinin erottamisesta toisistaan. Näitä esimerkkejä piisaa vaikka maailman ääriin asti.
 
Jotta saadaan mukaan vähän visuaaleja visuaalisille oppijoille, niin alla olevan linkin takaa löytyy käppyrä eräästä Harmanin (Harman-Kardon, JBL jne.) työntekijöille teetetystä testistä. Graafissa luettavissa eroja ihan perus kuuntelutestin ja sokkotestin eroista. Pistäkääpä merkille vaikka sellainen seikka, että "blind testing" osiossa heikoimmat pisteet saanut vempain sai "sighted testing" osiossa huomattavasti paremmat pisteet kuin "blind testingin" voittanut vempain. Nämä tyypit tekevät noita kaiuttimia työkseen, mutta mulahtavat silti aika totaalisesti kun ennakkokäsityksille ja brändiajattelulle annetaan pienikin mahdollisuus. Mutta tämä ei ole mitään uutta. Kaikki mulahtavat otollisissa olosuhteissa, niin aloittelevat kissanpennut kuin emeritusprofessorit.
 
http://tinyurl.com/m3z7n2
 
Nämä samat seikat pätevät aivan satavarmasti(tm) myös musaromppeisiin, oli kyse sitten kitaroista, vahvistimista, pedaaleista tai kazoo-pilleistä. Ja lukutaidottomille disclaimeriksi, että en väitä, etteikö kamoissa olisi eroja hyvään tahi pahaan (oli se sitten miten subjektiivinen käsite tahansa).
 
Rohkenen kuitenkin heittää seuraavanlaisen kenties kieltämättä melko provosoivan väitteen ilmoille: Suurinta osaa muusikon kamahankinnoissa näyttelee epävarmuus ja tästä aiheutuva pelko. Toistan. Suurinta osaa muusikon kamahankinnoissa näyttelee epävarmuus ja tästä aiheutuva pelko.
 
Ne isot ja itsensä laadukkaina tavalla tai toisella establisoineet merkit, mallit, brändit jne. poistavat tätä epävarmuutta ja pelkoa koska, niin, no koska kuluttaja yksinkertaisesti uskoo ja luottaa siihen mielikuvaan ja valmistajan/valmistusmet8odin jne/tms. nimeen laadun takeena. Ja tiettyyn pisteeseen asti tämä on ihan järkevää toimintaa. Tosin monesti näitä mielikuvia sitten perustellaan itselleen mitä moninaisimmin syin ja suggeroidaan melkoinen laatukiima päälle kuuntelemalla jotain youtube videoita. Ihminen on hyvin lahjakas keksimään erilaisia hyvältä kuulostavia perusteita irrationaalisille preferensseilleen. Sieltä nousee kummasti pinnalle usko "varmasti laadukkaisiin puihin" ja vastaaviin seikkoihin. Tai päinvastoin usko muiden vaihtoehtojen heikkoudesta vedoten ties mihin syihin. Ja eipä sillä, saahan ne ajatukset ja mieltymykset olla miten henkilökohtaisia tahansa, mutta vähän heikolla pohjalla on kun niitä lähdetään julistamaan universaaleina satavarmuuksina.
 
Itse en oikein keksi mitään muuta järkevää selitystä esimerkiksi sellaiselle täällä m. netissä (ja monilla monilla muilla forumeilla) jo vuosia pyörineelle ilmiölle, jolloin aina vuorollaan muutama erilainen kama & roipe on sitä, mitä porukka toisilleen suosittelee. Joskus se ehdottomasti paras "aloittelijan kitara" oli Yamahan Pacifica, sittenmmin Ibanezin RG350, nykyään kaiketi Squierin Classic Vibet. "Ensivahvistinten" puolella ollaan liikuttu Tech 21:n kymppivattisesta Microcubeihin ja nyttemmin Blacktareihin. Nakkaan kanalinnulla päähän kaikia, jotka väittävät, että moinen rinkiinkuseskelu on rationaalisella pohjalla ja väitän, että kyseessä on nimenomaan malliesimerkki siitä, millaisia itseään ruokkivia ilmiöitä epävarmuus ja sopiva suggestio saavat aikaan.
 
Lopuksi. Suurin ongelma musakamoissa on asiallisen ja luottettavan informaation puute. Roipejournalismi on lähinnä mainosrahoitteinen vitsi.
 
Pakko oli antaa plussaa kerrassaan oivalliselle kirjoituksellesi. Allekirjoitan täysin, että ainakin itseeni tuo osuu kaikin puolin paitsi etten ole yrittänyt järkeistää enkä rationalisoida käsityksiäni enää keski-ikäisenä kun en osaa juurikaan hävetä. Kuitenkin nuorempana kyse oli juurikin "paljastumisen pelosta".
 
Ennen vanhaan ainakin kitaroissa ero huonojen/halpojen ja hyvien/kalliiden välillä oli oli paljon selkeämpi ja ihan todellinen, mutta nykyisin sitä ei pysty havaitsemaan. Itse en usko, että korvin pystyy kuulemaan juurikaan eroja, mutta soittotuntumissa niitä eroja saattaa ilmetä mikäli ilmenee. Ystäväni osti Squier straton ja kun tökkäsin sen omiin kamppeisiini kiinni, niin ei siinä oikeasti olisi sellaista eroa huomannut, että tohtisin mihinkään sokkotestiin niitä mennä vertailemaan.
 
Semmoinen näkökohta vaan tuli mieleeni, kun tätä ketjua luin, että eihän ihmiset kuuntele sitä kitaraa tai vahvistinta tai efektilaitetta, vaan sitä soittajaa. Jos jotkut kamat saa minut kuulostamaan joltakin, niin eihän sillä ole lopultakaan väliä onko niiden kamojen ero laboratoriossa mitattavissa jos se ero on kuitenkin mun päässä. Saundikysymyksethän ovat joka tapauksessa (silloinkin kun saundieroja on havaittavasti) täysin sopimuksen varaisia asioita, koska ei ole olemassa hyviä tai huonoja saundeja, on vain saundeja joita luova ihminen käyttää jos osaa. Meinaan, että ensinnäkin soittaja adaptoituu niihin käsillä oleviin vehkeisiin ja lisäksi välineen tuottama vastus on yksi luovuuden elementti. Tahtoo sanoa, että taideteos syntyy vuorovaikutuksessa tuotantovälineiden kanssa ja se taiteilija itse on sen prosessin orgaaninen osa, joka aiheuttaa sen että lopputuotosta on täysin mahdotonta mitata yleispätevästi. Koitan kauttarantain ilmaista sitä ajatusta, että yhtä paljon kuin kitaran puut ja mikrofoni ja efektit, saundiin vaikuttaa tila jossa soitetaan, mielentila jossa soitetaan, kuulijan humalatila, ihmissuhdetila, soittajan vatsantoiminnantila, etc.
 
Minä olen sitä mieltä, että psykologinen perustelu jollekin laitevalinnalle on ihan yhtä pätevä kuin jokin rationaalisempikin syy. Ihminen joka koittaa vakuuttaa, että merkki X saundaa niin ja niin hyvältä, ei ole uskaltanut vielä tulla kaapista. Ihminen, joka sanoo että merkki X on hyvä koska hänen kokemuksen mukaan sen voi polttaa ja upottaa mereen ja se silti toimii, on luultavasti ammattilainen. Ihminen joka sanoo, että merkki X on vaan niin ihqu eikä muilla merkeillä ole mitään väliä, on tullut jo kaapista.
 
Parhaat saundit saa kummiskin, kun laittaa Gary Mooren soimaan ja ottaa mukavan asennon kiinalaisessa nojatuolissaan;-)
 
Kiitos ketjun aloittajalle myös aivan fantastisesta ketjusta.